Lapsena hyväksikäytetyt: tunnetteko itsenne henkisesti lapsiksi?

Tunnen. Mutta itse taas inhoan pieniä lapsia, varsinkin alle 10 v tyttöjä.

Tunnen itseni teiniksi, mutta toisaalta minua ei kyllä hyväksikäytetty pienenä.

Kokemustasi on helppo ymmärtää. Tuskin tosin olet sillä tavalla "jälkeenjäänyt", ettetkö kykenisi aikuisen tavoin kokemaan empatiaa ja olemaan vastuuntuntoinen ihminen (toisin kuin hyväkskäyttäjät!). Sinulla vain on ehkä jokin lukko sisimmissäsi, jonka toivoisi avautuvan ajan kanssa.

Tsemppiä tulevaan! Minäkin leikin korkeaan ikään saakka, tosin ehkä eri syistä kuin sinä. Ei siinä mitään väärää ole, vaikka joku katsoisi kieroon.

Minua käytettiin vanhemman uskottuna. En koe koskaan olleeni lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Kokemustasi on helppo ymmärtää. Tuskin tosin olet sillä tavalla "jälkeenjäänyt", ettetkö kykenisi aikuisen tavoin kokemaan empatiaa ja olemaan vastuuntuntoinen ihminen (toisin kuin hyväkskäyttäjät!). Sinulla vain on ehkä jokin lukko sisimmissäsi, jonka toivoisi avautuvan ajan kanssa.

Tuo empatian tunne on ollut minulle aina vaikeaa. Lapsena/teininä en hirveästi tuntenut empatiaa. Jos koulussa joku satutti itsensä ja alkoi itkemään, halveksin häntä lähinnä sisimissäni: "No onpa kauheaa, tietäisipä mitä minä joudun kestämään!" Eli ehkä olin muuttunut marttyyriksi? Lasten suru lähinnä ärsytti pitkälle aikuisikään. Tuntuu kuin sisällä olisi joku paha möykky, joka estää minun olevan normaali. Toisaalta itken empatiasta vaikka elokuville tai läheisille. En osaa selittää, ristiriitaista. Yritän kehittyä ihmisenä.

Minut joukkor*isk a ttiin ollessani lapsi (olen kertonut tästä täällä aiemminkin jos kuulostaa tutulta), mutta en tunne itseäni yhä lapseksi, päinvastoin. Tunsin itseni aina lapsena ja teininä muita vanhemmaksi, sillä olin käynyt läpi jotain, mitä suurin osa aikuisistakaan ei joudu koskaan käymään läpi.

Nykyään tuo traumani heijastuu sympatiakyvyn puutteena sekä epäterveinä ihmissuhteina. Olen vasta nuori, mutta yhä tunnen olevani vanhempi, aivan kuin jonkinlainen katkera vanhapiika.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kokemustasi on helppo ymmärtää. Tuskin tosin olet sillä tavalla "jälkeenjäänyt", ettetkö kykenisi aikuisen tavoin kokemaan empatiaa ja olemaan vastuuntuntoinen ihminen (toisin Jos koulussa joku satutti itsensä ja alkoi itkemään, halveksin häntä lähinnä sisimissäni: "No onpa kauheaa, tietäisipä mitä minä joudun kestämään!" Eli ehkä olin muuttunut marttyyriksi?

Itselläni tuo täysin sama juttu.

-6

Vierailija kirjoitti:

Minut joukkor*isk a ttiin ollessani lapsi (olen kertonut tästä täällä aiemminkin jos kuulostaa tutulta), mutta en tunne itseäni yhä lapseksi, päinvastoin. Tunsin itseni aina lapsena ja teininä muita vanhemmaksi, sillä olin käynyt läpi jotain, mitä suurin osa aikuisistakaan ei joudu koskaan käymään läpi.

Nykyään tuo traumani heijastuu sympatiakyvyn puutteena sekä epäterveinä ihmissuhteina. Olen vasta nuori, mutta yhä tunnen olevani vanhempi, aivan kuin jonkinlainen katkera vanhapiika.

*halaus :( T. Ap

Siksi olitkin avuton aivopesun uhri edelleen kun sinua käytettiin hyväksi näyttämällä tuo Valhedokumentti. Luulitteko että tuossa oli mikään totta? Ei todellakaan ollut. Joo ja minua ei käytetty lapsena hyväksi siksi kykenenkin näkemään toden valheista.

Vierailija kirjoitti:

Minua käytettiin vanhemman uskottuna. En koe koskaan olleeni lapsi.

Mun täti oli myös vanhempiensa uskottu ja sanoo samaa. Hänessä on kuitenkin jotain, ei lapsenomaista, koska on ihan täysvaltainen aikuinen, mutta on aina ollut sellainen lasten ylin ystävä ja samastuu lapsiin. Omaa perhettä ei saanut.

Voimia teille kaikille ketjuun kirjoittaneille! Hirveää, että teille, viattomille lapsille, on tehty niin.

Ped🎳fiilejä on erilaisia. Se joka hyväksikäytti mua oli regressoitunut p joka lohdutti itseään.

Minusta tuli vastuullinen. Olen aina hoitanut kaiken hyvin. Ja huolehtivuuttani on myös hyödynnetty. Vain itseäni en osannut suojata.

Tarkoittaako ap sitä kadotettua viattomuutta? Mahtavaa jos saa sen kokemuksen aikuisena. Tosin se on hyvin yksityinen kokemus. Eikä sitä voi näyttää ulospäin.

Se että pystyisi tajuamaan, että oli hyvä, puhdas ja viaton ennen tekoja, niiden aikana ja aina jälkeenpäinkin.

Kaikki lika ja vika oli ja on vaan ja ainoastaan tekijässä.

Sen voimme aikuisenakin todeta: syy on vain tekijässä. Me olemme syyttömiä tekijöiden pahuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Siksi olitkin avuton aivopesun uhri edelleen kun sinua käytettiin hyväksi näyttämällä tuo Valhedokumentti. Luulitteko että tuossa oli mikään totta? Ei todellakaan ollut. Joo ja minua ei käytetty lapsena hyväksi siksi kykenenkin näkemään toden valheista.

Dokkari nyt on sivuseikka koko jutusta mistä puhun... Luultavasti siksi en edes halua kertoa tästä minun henkisestä iästä, koska esim. sisarukseni varmaan väittäisi, että keksin koko jutun dokkarin takia. Asia ei ole niin. Tajusin siitä vain, että hyväksikäytetyt saattaa jäädä sen takia sille tasolle, mitä puolta olen ihmetellyt itsessäni teini-iästä asti. T. Ap

Vierailija kirjoitti:

Siksi olitkin avuton aivopesun uhri edelleen kun sinua käytettiin hyväksi näyttämällä tuo Valhedokumentti. Luulitteko että tuossa oli mikään totta? Ei todellakaan ollut. Joo ja minua ei käytetty lapsena hyväksi siksi kykenenkin näkemään toden valheista.

Jos asia ei koske sinua, ei tarvi kommentoida.

Minä koen, että on kaksi puolta. Toinen on ikivanha ja kokenut jotain niin hirveää, että siitä harva tietää mitään. Olen ulkopuolinen ja tiedän liikaa pahuudesta. Toisaalta olen selvästi lapsenomainen, naiivi, haluaisin hirveästi ymmärtää pahimpiakin ihmisiä, ehkä hallitakseni traumaa. Silloin tulen hyvin helposti uudestaan eri tavoin hyväksikäytetyksi ja satutetuksi. Olen käynyt terapiassa kauan, mutta en edes tiedä, mitä terve aikuisuus on. Ahdistaa, että ihmiset helposti uskoutuvat hirveistä kokemuksistaan minulle, jos tietävät taustastani. Joskus se luo vertaistukea, mutta joskus tuntuu, että ihmiset luulevat, että kestän mitä tahansa kokemani vuoksi, vaikka eihän se niin ole, vaan tarvitsisin itse tukea.

En koe jääneeni henkisesti lapseksi, mutta olen huomannut, etten tykkää lapsista. Sukulaislapset ja tytärpuoli ovat ok, mutta tuntemattomat lapset saavat minut usein ärtyneeksi enkä voi sietää heitä.

Vauvat ja taaperot ovat suloisia, mutta jostain 4v ylöspäin ovat ärsyttäviä kakaroita.. kait se jotenkin on kytköksissä siihen, minkä ikäisestä alkaen minua hyväksikäytettiin. Olen myös pelännyt miehiä aikuisella iällä, vaikkakin hyväksikäyttäjä oli oma itseäni huomattavasti vanhempi veli.

Siivetön kirjoitti:

En koe jääneeni henkisesti lapseksi, mutta olen huomannut, etten tykkää lapsista. Sukulaislapset ja tytärpuoli ovat ok, mutta tuntemattomat lapset saavat minut usein ärtyneeksi enkä voi sietää heitä.

Vauvat ja taaperot ovat suloisia, mutta jostain 4v ylöspäin ovat ärsyttäviä kakaroita.. kait se jotenkin on kytköksissä siihen, minkä ikäisestä alkaen minua hyväksikäytettiin. Olen myös pelännyt miehiä aikuisella iällä, vaikkakin hyväksikäyttäjä oli oma itseäni huomattavasti vanhempi veli.

Vau, tämä on kuin minun kynästäni kirjoitettu! En itsekään pidä lapsista, mutta olen selittänyt sen itselleni sillä, että minulla ei ole itseäni nuorempia serkkuja esimerkiksi. Serkuilla on lapsia, mutta en näe heitä ikinä. Kokemusta ei ole siis karttunut. Minäkin pelkään miehiä. Siinä on varmaan se alitajuntainen tunne, että he satuttavat fyysisesti tai verbaalisesti. En halua ottaa riskiä sairaasta parisuhteesta. T. Ap

Up

Aloin tässä illalla pohtia, että voisiko hyväksikäytöllä olla tekemistä myös sen kanssa, etten tykkää pukeutua näyttävästi? Baarissa en voisi ikinä olla avoimeissa topeissa jne. Ei kai tuommoinen epävarmuus tyhjästä tule? Minulla sentään ei ole mitään lihavaa kroppaa. T. Ap

Minä en näe itseäni kauniina. Olen ruma ja pukeudun mielummin farkkuihin ja pitkähihaiseen kuin mekkoon tai hameeseen. En myöskään halua meikata. Joskus harvoin johonkin juhliin ripsaria, siinä se. Jossain varhaisteinivuosina kehitin tunnesyömisen ja sitä myötä siis lihoin. Terkkarit ja ravitsemusterapeutit läpikäytynä ahdistuin vielä enemmän kelpaamattomuudestani ihmisenä. Alitajuntaisesti syöminen oli luultavammin turvakeino, olen ruma ja lihava --> kukaan ei minua halua.

Myöhemmin olisin halunnut parisuhteen, mutta en kellekään kelvannut. Tai niin ainakin kuvittelin. Nyt kuitenkin olen turvallisessa parisuhteessa.

Elokuvissa ja sarjoissa ahdistun usein seksikohtauksista ja jos niissä tapahtuu raiskaus tai sen yritys, valtaa viha ajatukseni. Usein poistun paikalta ja mies ihmettelee, että mihin minä nyt menen. Hänelle olen kertonut ympäri pyöreitä asioita hyväksikäytöstäni. En vain jotenkin pysty avautumaan hänelle kaikesta. Se harmittaa.

Viime aikoina olen havainnut olevani henkisesti yhä enemmän tasapainoton, joten päätin uskaltaa hakea apua. Helppoa ei kyllä ollut, mutta nyt on rattaat pyörimässä.

En tunne. Mutta minulla on jatkuva ulkopuolisuuden tunne. Alistuva ja arka olemukseni on johtanut siihen että olen ollut kiusattu koulussa ja nyt työelämässä. Alisuoritan myös vahvasti. Olen kouluttautunut useasti mutta en koskaan saa itsestäni riittävästi rohkeutta ulos näyttääkseni osaamistani. Muut jyräävät minut helposti. Toisaalta olen hyväsydäminen kuuntelija joka tukee aina muita. Löydän yleensä syyt ja seuraussuhteet ihmisten huononkin käytöksen takana. Aina välillä tuntuu että minä seison paikallani ja elämä lipuu ohitseni. Lapsia tai perhettä en halua. Lapset ikähaarukalla 3-9 muistuttavat minua ikävistä tapahtumista. Vierastan lapsia koska se tuo mieleeni (seksuaalisia) asioita joita en halua muistaa. Tämä on sääli koska lapset taas viihtyvät minun seurassani. Välillä elämä ei tunnu edes elämisen arvoiselta. Itse koin 10 vuotta seksuaalista hyväksikäyttöä perhetutun toimesta.