Luokkakokous (ei suosittu oppilas)

Up

Meillä oli perustettu fb-ryhmä tätä varten. Sinne sitten kerätty fb:ssä olevia ja sitä kautta järjestäjät huhuilleet, että jos sana menisi toisten kautta niille, jotka eivät ole fb:ssä. Itseä ei hirveesti kiinnosta koko homma. Jännä juttu, että ne luokkakokouksen alullepanijat ovat usein niitä, jotka ainakin vähän ovat sorsineet toisia. Juteltiin asiasta juuri muutaman ystävän kanssa. Ehkäpä juuri siksi omat intressit minullakaan ei ole kummoiset osallistumiseen.

Kannattaa katsoa yle areenasta dokumenttiprojekti Luokkakokous.

En mennyt. Sen verran monta vuotta olin kiusattuna ja ulkopuolisena, että ajatus pelotti. Nyt kun 30 vuotta on kulunut, voisin mennäkin. Enää ajatus ei pelota ja oon vahvistunut ihmisenä ymmärtämään menneisyyttäni sekä kiusaajien henkistä kehittymättömyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta taas ehdottomasti kannattaisi mennä, voisi huomata että niistä kaameista kakaroista on melkein kaikista kasvanut fiksuja aikuisia, jotka eivät ole ylpeitä lapsuuden tyhmäilyistä.

Toki jos mieluummin haluaa vaan kantaa kaunaa ja muistella huonoja aikoja, niin omapa on elämänsä.

Se "lapsuuden tyhmäily" on saattanut tehdä tyhmäilyn kohteen kouluvuosista yhtä helvettiä. Mutta aika ilmeisesti kultaa ainakin tyhmäilijän muistot.

Nimenomaan. Kiusaamisen jonkinlainen rikosvastuu pitäisi ulottaa sinne 10 vuoteen, esimerkiksi merkintä rekisteriin. Ehkäpä vanhemmat ja koulu suhtautuisivat asioiden selvittämiseen innokkaammin.

Minä kävin luokkakokouksessa. Luokan henki ei ollut mikään superhyvä, mutta ei ollut huonokaan. Kuppikuntia oli, ja ne samat olivat edelleen. Kohteliaasti vaihdettiin kuulumisia ja se siitä.

Oli kuitenkin ihan jees tajuta, että sieltä on saanut muutamia ystäviä ja että osan kanssa ei tarvitse edelleenkään olla tekemisissä.

Suosittelen menemään ja kohtaamaan muistot. Jotain on muuttunut, jotain ei, mutta nuoruus oli silloin ja nyt on aikuinen. En kyllä aio toiste mennä, eikä kiinnosta mennä koko vuosiluokan tapaamiseen. 

Kävin, eikä ollut hääppöinen kokemus.

Luokan pahimmat kiusaajat (ja opettajien lemmikkioppilaat) olivat toki paikalla. Aikoinaan juuri nämä mukakiltit tytöt olivat kamalimpia keksimään erilaisia valheellisia tarinoita, joita totena esitettiin ja joista jäi ikävä leima kouluvuosien ajaksi, vaikka eivät tosia olleetkaan. Nämä sitten usein lähtivät vyörymään kuin lumipallo, mikä koettiin riemastuttavana. Olipa kivaa.

Mukaan ei kouluaikana pyydetty mihinkään, paritöihin ei riittänyt kaveria, välitunnit yksin, paitsi silloin kun joutui kiusattavaksi. Sellaista joukosta sulkemista, nenänvartta pitkin katsomista, halveksuntaa. Opettajat kyllä näkivät ja huomasivat, mutta eivät puuttuneet. Jotkut opettajatkin suhtautuivat hyljeksien, mikä tietysti lisäsi tätä suosikkioppilaiden intoa jättää ulkopuoliseksi ja tölviä aina kuin mahdollista.

Ja edelleen, yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen sama meininki koulun tapaamisessa - tietysti erona se, että nykyelämässä en kohtaa (onneksi) kiusaamista enkä syrjintää.

Nämä rouvat kyllä yrittivät viestittää, etten ole missään olosuhteessa "samaa kastia", mutta samapa tuo. Hiukan säälittävää, jotenkin huvittavaa. Yhtä ilkeitä ja tympeitä kuin lapsenakin, onneksi ei tarvitse olla enää missään tekemisessä.

Olin outolintu, ja jouduin erikoistumisjaksoni aikana luokkani hampaisiin.

Teiniangsti oli muutekin ankara ja kun vielä joutui yleisen pilkan kohteeksi parin vuoden ajaksi...

5 vuotta valmistumiseni jälkeen minua pyydettiin luokkakokoukseen.

En mennyt ja parempi niin.

Kävin luokkakokouksessa, en ollut suosittu oikeastaan vähän niinkuin koulukiusattu viimeisen peruskouluvuoden. Ajattelin että olisi mammarimaista olla menemättä, halusin nähdä millaisia niistä ihmisistä tuli ja mitä he tekevät. Muutama oli aikuistunut, ja juttua syntyi ihan hyvin mutta kun ilta eteni ja alkoholia alkoi kulua alkoi luokan tietty jengi haukkua kaikkia niitä jotka eivät olleet luokkakokouksessa paikalla. Tyyliin "Niinalla oli aina naama norsunv*tulla".

Eli tavallaan niitä joista ei pidetty, edelleenkin mollattiin kuten ennen. Ymmärsin että jotkut eivät koskaan kasva aikuiseksi, ja että turha odottaa asiallista kohtelua.

Samalla ymmärsin että mulla menee taloudellisest ja muutenkin hemmetin paljon paremmin kuin 90% luokkakavereista on mennyt. Ei siis tarvitse enää etsiä heiltä hyväksyntää, lähinnä sääliä että ovat jääneet sinne samaan kaupunkiin ja jatkavat samaa kiusaamista kuin ennenkin.

Itselläkin on sormuksen mukaan tulossa vuoden päästä. En ole ollut yhdenkään luokkalaisen kanssa yhteyksissä yläasteen jälkeen, mutta aion mennä, jos homma ei vaadi yöpymistä. Sen verran utelias olen, että haluan nähdä, mitä porukasta tuli, pari oli jo silloin niin selvästi erityislahjakkaita että toivon näkeväni iloisia menestystarinoita. :) Toisaalta kaikille niille tölvijöille, jotka tuolloin yrittivät osoittaa minulle olevansa yläpuolellani ja minua parempia kaikessa, haluan mennä pyörähtämään näytillä. Tuollaista voimaannuttavaa kokemusta odotan siis itsekin. Laihduin 15 kiloa ja murrosiän päätteeksi sain E-kupin rinnat ja kaunistuin rutkasti, huono iho hävisi ja kasvonpiirteet jotenkin asettuivat kohdilleen, ja tummuuskin on kääntynyt edukseni, joten enää ei kannata haukkua ro*maniksi (mitä kukaan suvustani ei ole). Ensi keväänä saan juuri paperit oikeustieteellisestä ja alamme suunnitella miehen kanssa tulevaisuutta siitä eteenpäin. 

Olin itse kiusattu, mietin todella pitkään että menekö luokkakokoukseen vai en. Menin sitten kuitenkin. No, moni niistä kiusaajista jne oli vaan jäänyt samalle kylälle kiviä potkimaan. Oli ilahduttavaa nähdä miten moni jo silloin kunnollisista tyypeistä oli päässyt elämässä eteenpäin ja saavuttanut hienoja asioita. Suurin osa kiusatuista, esimerkiksi yksi hiljaisten poikien porukka ei tullut lainkaan. 

En saanut edes kutsua luokkakokoukseen (ja tiedän että sellainen pidettiin), joten ei tarvinnut tehdä päätöstä itse. Nimim. peruskoulu pelkkää piinaa ja ilkkumista.

Ala-asteen tai yläasteen luokkakokoukseen en menisi (en tiedä miten muilla on ollut, meillä kun siirryttiin yläasteelle niin luokat sekoittui täysin ja tuli uusia oppilaita muista kouluista,  vanhalta luokalta oli yläasteella enää kaksi vanhaa luokkakaveria). Ala-asteella minua kiusattiin, toinen kiusaajistani opiskelee parhaillaan opettajaksi ja toinen on menestynyt urheilija - törmäsin heihin ja muutamaan muuhun luokkakaveriini festareilla muutama vuosi sitten ja he huuteli mulle samoja haukkuja kuin silloin kouluaikana. Ei siis todellakaan kiinnosta mennä.

Oikeastaan nyt kun mietin niin yläasteen luokkakokoukseen voisin ehkä mennä, mutta en usko että kukaan siitä porukasta alkaisi kokousta järkkäämään. Meidän luokalla ei ollut erityisen hyvä yhteishenki, oltiin jakauduttu todella tiukasti eri porukoihin ihan alusta alkaen. En varmaan edes kolme vuotta kestäneen yläasteen aikana puhunut kaikille luokkakavereilleni. 

Lukion luokkakokoukseen sen sijaan menisin ihan mielelläni, jos sellaisen joku järjestää. Oikeastaan olisi tosi kiva jos järjestäisi, meillä oli kiva pienehkö lukio ja hyvä yhteishenki. Ehkä täytyy itse alkaa järkkäilemään jos kukaan muu ei. 

yllättävä taho päätti järjestää meillä kokouksen, ei varmaan kukaan olis ikinä uskonu, että se järjestäis. no, järjestelyt oli sitte sitä tasoa, ei oltu kaikkia edes jaksettu kutsuttu ja osaa tyyliin: "huomenna olis toisella puolella Suomea luokkakokous, kai sä pääset tulemaan". En mennyt, kuvia oon netistä katsonu ja osanotto ollut erittäin vähäistä. Muuttuuhan ne ihmiset, mutta en usko, että tapaaminen olis mitään antanut, joten ei harmita vaikka jäi väliin.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa katsoa yle areenasta dokumenttiprojekti Luokkakokous.

Minä katsoin tämän ja suosittelen samaa. Aika kaameaa, mitä tytöt muistelevat ja kuinka luokan entinen pomo ei yllättäen muista yhtään mitään tyttöjen ahdisteluista ja kiusaamisista. Kun yksi kiusattu ei tule paikalle hän pohtii "ai ottiko hän sen niin vakavasti" ja korostaa, ettei sitä tyttöä fyysisesti kiusattu. Naurattaa vaan kovasti, aivan mahdottomasti, koko ajan. Hoh hoh, hah hah.

Jotenkin siinä käy niin selvästi ilmi, miten roolit ovat nyt toisinpäin. Naiset ovat vahvoja ja entiset hissukat menestyneitä. Siinä joku mies kyseleekin "miten tuollaisesta hissukasta on tuollainen tullut". Yksi mies muistelee useamman kerran kuinka pohti meneekö amikseen vai lukioon. Ilmeisesti jälkikäteen on harmittanut.

Vierailija kirjoitti:

Eipä tullut kutsua. Tosin olin jo kauan ennen kokouspäivää yhdellä iltalenkillä heittänyt luokkasormuksen järveen, joten tuskinpa olisin ollut menossa muutenkaan.

Anteeksi olen antanut, mutta tekemisissä ei kiinnosta olla.

t: ulkopuolinen

Hyvänen aika, miten mulle ei ole tullut tuollainen voimaannuttava rituaali mieleen! Mulla on yhä 80-luvulta sormus tallella. MIKSI? Se lentää tänä vuonna taivalle rakettien myötä.

Meillä järjestettiin yläasteen 20-vuotiskokous jokunen vuosi sitten. 

Olin yläasteella ihan normitallaaja muiden joukossa.

Olen tavannut sattumalta joitakin luokkakavereita lapsuuden maisemissa vuosien varrella, mutta hyvin kevyttä morjenstamista vain paikallisella terassilla tms.

En ole ollut yläasteen jälkeen olleet missään tekemisissä kenenkään kanssa säännöllisesti tai tarkoituksella, eikä kukaan heistäkään minuun.

Ei minkäänlaista kiinnostusta hankkiutua samaan tilaan heidän kanssa, en kokenut tuntevani heitä silloin, ja vielä vähemmän 20 vuotta jälkeenpäin. Eipä pahemmin ketään kiinnostanut silloinkaan minua tuntea, ja on enemmänkin kiusallista kertoa kuulumisiaan ihmisille joita et tuntenut sen kummemmin edes 20 vuotta sitten...

Minua kyllä pyydettiin järjestelemään näitä juhlia (ne haluttiin pitää juurikin siellä paikallisella terassilla ja ravintolassa) jostain kumman syystä, sen verran tein että loin FB-ryhmän juhlille, kutsuin kaikki jotka luokalla olivat, (elossa ja FB:ssä, kolme itse asiassa kuolleet ilmeisesti) ovat ryhmään, ja jättäydyin itse pois, kertoen ettei ole mitään mielenkiintoa jakaa elämästäni mitään ihmisille joita en tunne.

Ei hajuakaan miten siellä mennyt, ja pidettiinkö niitä.