Parikymppisten äiti

Riippuu ihan siitä, millainen äiti olet ollut. Todella vaikeaa antaa tuohon mitään yleispätevää ohjetta. Jos nyt tietäisin mitä tiedän, sanoisin omalle parikymppiselle itselleni, että älä ole äitiin yhteydessä ja kampea se myös ulos mökiltäsi, jonka perit mummilta.

Anna tilaa ja luottoa. 

Ole saatavilla.

Ensinmäiseksi lopeta se kysely. Lapsi kertoo kyllä,  jos on kerrottavaa. Me ollaan otettu se linja, kun on hiljaista kaikki on hyvin. Lapset tietää kyllä, että me ollaan olemassa vaikka ei koko ajan tuodakaan itseämme esille.

Omasta mielestäni olen ollut ihan hyvä äiti, mutta itseään on tietenkin vaikea arvioida. Voin haikeana antaa lasteni mennä, mutta jos he sitten ovatkin sitä mieltä, että en ollut kiinnostunut tarpeeksi heistä?

Kutsutaan heidät syömään joka toinen viikonloppu, jos heille sopii. Ja luotetaan siihen, että he kertoo kyllä jos on jotain kerrottavaa. 

Onko sinulla jokin syy olla huolissasi?

Vierailija kirjoitti:

Omasta mielestäni olen ollut ihan hyvä äiti, mutta itseään on tietenkin vaikea arvioida. Voin haikeana antaa lasteni mennä, mutta jos he sitten ovatkin sitä mieltä, että en ollut kiinnostunut tarpeeksi heistä?

Katkase jo se napanuora ja lopeta se lastesi kautta eläminen. Jos luotat siihen mitä olet kasvatuksellasi periyttänyt voi antaa heidän mennä. (dramaattista)

Vierailija kirjoitti:

Omasta mielestäni olen ollut ihan hyvä äiti, mutta itseään on tietenkin vaikea arvioida. Voin haikeana antaa lasteni mennä, mutta jos he sitten ovatkin sitä mieltä, että en ollut kiinnostunut tarpeeksi heistä?

Miten joku voisi olla sitä mieltä? Ei vanhemman enää kuulukaan olla kiinnostunut ja toisaalta, jos ovat sitä mielä, etteivät saaneet tarvitsemaansa tukea ja apuakaan, niin se on oma vika, jos ei osaa edes kysyä.

Tuo on se vaihe, jossa lapset auttamatta ottaa ja haluaa sitä etäisyyttä. Mutta he palaa kyllä itsekkäältäkin kuulostavista syistä, kun esim. perustavat perhettä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omasta mielestäni olen ollut ihan hyvä äiti, mutta itseään on tietenkin vaikea arvioida. Voin haikeana antaa lasteni mennä, mutta jos he sitten ovatkin sitä mieltä, että en ollut kiinnostunut tarpeeksi heistä?

Miten joku voisi olla sitä mieltä? Ei vanhemman enää kuulukaan olla kiinnostunut ja toisaalta, jos ovat sitä mielä, etteivät saaneet tarvitsemaansa tukea ja apuakaan, niin se on oma vika, jos ei osaa edes kysyä.

Siis nuoren oma vika.

Ja jos kysymälläkään ei nuori myöjåhemmin valittaa, että ei saanut kysymälläkään kaipaamaansa apua, niin vanhemmassa on vikaa, vaikka miten päin seisoisi.

Jo teinien kanssa pitää tajuta. Ei tunkea, mutta olla tarjolla.

Mä en tajua näitä "kutsumme lapsemme joka toinen viikonloppu syömään". Eikö oikeasti ole vain ihanaa, kun pääsee niistä maanvaivoista vihdoinkin eroon?

Vierailija kirjoitti:

Omasta mielestäni olen ollut ihan hyvä äiti, mutta itseään on tietenkin vaikea arvioida. Voin haikeana antaa lasteni mennä, mutta jos he sitten ovatkin sitä mieltä, että en ollut kiinnostunut tarpeeksi heistä?

Miksi aikuiset lapset kaipaisi enää kädestä kiinni pitäjää? Älä sysää omia peikkojasi lasten harteille. Sinä olet riippuvainen lapsistasi, eikä lapset sinusta?

Vierailija kirjoitti:

Mä en tajua näitä "kutsumme lapsemme joka toinen viikonloppu syömään". Eikö oikeasti ole vain ihanaa, kun pääsee niistä maanvaivoista vihdoinkin eroon?

Meillä on vielä kotona 12v joka toinen viikonloppu :D

Vierailija kirjoitti:

Jo teinien kanssa pitää tajuta. Ei tunkea, mutta olla tarjolla.

Ja viimeistään silloin se keskusteluyhteys luodaan, joka kantaa aikuisuudenkin.

Kaksi kolmesta lapsesta muuttanut jo omilleen. Itse olen nyt sinkku, erosin lasten isästä muutama vuosi sitten. Olen ajatellut asian niin, että en puutu aikuisten lasteni elämään, jos/kun he eivät puutu minun elämääni. Olemme tasavertaisia aikuisia. Tulevat pyytämään apua, kun tarvitsevat, kuten minäkin. Nyt toisen pois jo muuttaneet lapsen perheeseen tulossa ensimmäinen lapsi, miniän kanssa ihanat välit ja hänen kanssaan onkin puhuttu raskausajoista jne.

16 korjaa, annan lasten elää omaa elämää, ja he antavat minun myös.

Vierailija kirjoitti:

Mä en tajua näitä "kutsumme lapsemme joka toinen viikonloppu syömään". Eikö oikeasti ole vain ihanaa, kun pääsee niistä maanvaivoista vihdoinkin eroon?

Parikymppisille opiskelijoille kaikki ruoka on aina kotiin päin, eikä pari tuntia  parina päivänä kuussa romuta sitä tunnetta että heistä on päässyt eroon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jo teinien kanssa pitää tajuta. Ei tunkea, mutta olla tarjolla.

Ja viimeistään silloin se keskusteluyhteys luodaan, joka kantaa aikuisuudenkin.

Jep. Mutta se ei tule tivaamalla, tinkkaamalla tai tunkemalla.

Juuri kuten aloituksessa sanot, että sopivasti kysellää kuulumisia, mutta ei liikaa tenttaamista. Ja tavataan vaihtelevan säännöllisesti eli miten heille sopii. Jos ei usein sovi, niin se on merkki siitä, että rakentavat sitä omaa elämäänsä, ja sehän on hyvä se.