Lue keskustelun säännöt.
Jos ihminen jää 9-12 -vuotiaan tasolle, millaista se on aikuisena?
03.04.2019 |
Missä se tulee esiin ja mihin vaikuttaa? Eihän se ihminen kuitenkaan jää lapseksi, vaan ainoastaan kehitystaso.
Kommentit (100)
Vierailija kirjoitti:
Vegaanin tunnistaa heikosta äidinkielen taidosta ja luetun ymmärtämisestä. Selitä niille ettet halua syödä lihankorvikkeita ja vegaanit vänkää mitä korvikesotkut kasvikset ovat. Sanavarasto koostuu sellaisista sanoista kuin lihapää, tisumaito yms.
Mites luulet vegaanien saavan pitkäketjuisia omegoja ja b12:aa luonnollisessa muodossa? Äkkiähän nuo vegaanin aivot surkastuvat ilman aivoille välttämättömiä pitkäketjuisia omegoja ja b12-vitamiinia, jota ei saa kasviperäisestä ravinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuvaa hyvin miehiä. Pojat hitaiten kehittyvä sukupuoli ja aikuisinakin ovat ihan aikuisia lapsia. Heitä kutsutaan mieslapsiksi. Vaimo hankitaan vain mukavuuden vuoksi, ettei tarvitsisi mitään itse yrittää.
Pääsee Persujen eduskuntaehdokkaaksi. Jos lisäksi on julkirasisti, pääsee heidän ministerikseen
Mun puolison sisko on tällainen. 30v, mutta asuu vielä kotona. Ei pärjäisi yksin arkiasioissa, pitää neuvoa siitä lähtien, mitä missäkin säässä laitetaan päälle jne. Jutut on lapselliset eikä hän oikein ymmärrä että ne eivät kiinnosta muita, puhuu tosi paljon. Saattaa pölpöttää kauan esim siitä mitä joskus ala-asteella oli ruokana koulussa. Tunne-elämältä lapsenomainen, kiinnostunut sellaisista asioista joista yleensä 11-12v kiinnostuvat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
EliMinä kirjoitti:
- Ei ole suurta vastuuntuntoa
- Ei välttämättä osaa miettiä tekojensa vaikutuksia
- Ei ehkä osaa suunnitella pitkälle tulevaisuuteen. Elää "päivä kerrallaan".
- Impulsiivinen
- Ei ole niin paljon estoja puheiden suhteen
- Hyväuskoinen, ei osaa epäillä
En ihmettele miksi ke h a rit ovat onnellisia. Ei stressiä, ei velvollisuuksia. Muut hoitavat ikävät asiat joita on pakko tehdä aikuisena.
Sanna Sepponenhan totesi kuinka kehitysvammaiset osaavat iloita eniten koska heitä ei elämän varjopuolet huolestuta liikaa. Kyllä sitä miettii, miten hienompaa olisi olla kehitysvammainen. Olla vain onnellinen ja asua yhteisöllisessä asuntolassa, ei tarvitsisi murehtia riittääkö rahat ruokaan ja lääkkeisiin eikä tarvitsisi käydä rumbaa Kelan ja työkkärin kanssa.
Höpö höpö. Kehitysvammainen joutuu olemaan aina jossain määrin muiden armoilla. Hän tod. kohtaa elämässään paljon kaltoinkohtelua ja pettymyksiä. Koska ymmärrys on rajallinen, myös ahdistus ja usein myös mt-ongelmat vaivaavat. Asumisyksiköt eivät nekään mitään onneloita ole. Usein niissä asuu ainakin yksi häiriökäyttäytyjä joka voi olla myös väkivaltainen.
Totta se, että voivat olla pienistäkin asioista hyvin onnellisia - ainakin hetken ja kuten pienet lapset. Downeista annetaan usein hyvin sympaattinen kuva (vrt. esim eräs Osmo tai mainitsemasi Sanna). Ja sitähän he varmaan suurimman osan aikaa ovatkin. Kaikki downit eivät kuitenkaan ole sympaattisia. Ja mukana tulee paljon sitten muita hankaluuksia, myös ihan niitä somaattisia sairauksia. Minkähän takia downeja syntyy nykyään paljon vähemmän - niinpä.
Kaikesta huolimatta kehitysvammaiset ihmiset myös opettavat meitä paljon ja heitä on todella moneen lähtöön. Usein he katsovat toista ihmistä vain ihmisenä eikä esim. ulkonäköä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alkaa aikuisena luultavimmin Persuksi. Yrittää myös ministerinä seurustella tms. " ikäistensä" kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
EliMinä kirjoitti:
- Ei ole suurta vastuuntuntoa
- Ei välttämättä osaa miettiä tekojensa vaikutuksia
- Ei ehkä osaa suunnitella pitkälle tulevaisuuteen. Elää "päivä kerrallaan".
- Impulsiivinen
- Ei ole niin paljon estoja puheiden suhteen
- Hyväuskoinen, ei osaa epäillä
En ihmettele miksi ke h a rit ovat onnellisia. Ei stressiä, ei velvollisuuksia. Muut hoitavat ikävät asiat joita on pakko tehdä aikuisena.
Sanna Sepponenhan totesi kuinka kehitysvammaiset osaavat iloita eniten koska heitä ei elämän varjopuolet huolestuta liikaa. Kyllä sitä miettii, miten hienompaa olisi olla kehitysvammainen. Olla vain onnellinen ja asua yhteisöllisessä asuntolassa, ei tarvitsisi murehtia riittääkö rahat ruokaan ja lääkkeisiin eikä tarvitsisi käydä rumbaa Kelan ja työkkärin kanssa.
Höpö höpö. Kehitysvammainen joutuu olemaan aina jossain määrin muiden armoilla. Hän tod. kohtaa elämässään paljon kaltoinkohtelua ja pettymyksiä. Koska ymmärrys on rajallinen, myös ahdistus ja usein myös mt-ongelmat vaivaavat. Asumisyksiköt eivät nekään mitään onneloita ole. Usein niissä asuu ainakin yksi häiriökäyttäytyjä joka voi olla myös väkivaltainen.
Totta se, että voivat olla pienistäkin asioista hyvin onnellisia - ainakin hetken ja kuten pienet lapset. Downeista annetaan usein hyvin sympaattinen kuva (vrt. esim eräs Osmo tai mainitsemasi Sanna). Ja sitähän he varmaan suurimman osan aikaa ovatkin. Kaikki downit eivät kuitenkaan ole sympaattisia. Ja mukana tulee paljon sitten muita hankaluuksia, myös ihan niitä somaattisia sairauksia. Minkähän takia downeja syntyy nykyään paljon vähemmän - niinpä.
Kaikesta huolimatta kehitysvammaiset ihmiset myös opettavat meitä paljon ja heitä on todella moneen lähtöön. Usein he katsovat toista ihmistä vain ihmisenä eikä esim. ulkonäköä.
Mutta kumpikohan on kauheampaa: rajatapauksena vai lievästi kehitysvammaisena oleminen?
Jos älykkyysosamäärä on vaikkapa 80-85, kuten itse olen arvioinut omaani karkeasti WAIS:n testituloksiin (heikon ja heikon keskitason välimaastossa, epätasainen älykkyysprofiili mm. matriisitehtävä keskitasoa, kielelliset taidot alle ikätason eli on köyhä sanavarasto, prosessointinopeus heikkoa keskitasoa) perustuen, on elämä monin verroin haastavaa: tiedostat, ettet voi valita itse suuntaasi, koska psykologi, kuntoutusohjaaja ja äiti ovat sanoneet niin. Ei koskaan mahdollisuutta toteuttaa itseään kiinnostavia asioita niiden ollessa kapea-alaisia, vaan joudut olemaan asiakaspalvelijan roolissa ja small talkkaamaan asiakkaiden kanssa ahdistuen siitä. Käsittelisin asioita ihmisten sijaan ja mieluummin yksin töitä tehden. Onhan 70:n ja 85:n välillä aikamoinen ero, ja alle 70 ÄO:lla varustettujen ihmisten eli älyllisesti kehitysvammaisten joukossa olisin erittäin osaava, jolloin turhautuisin kehitysvammaisille suunnattuihin opintoihin, toimintaan yms. Liian fiksu ollakseen sellainen niilo22:n kaltainen hölmö, vaikka siinä tilassa olisi helpompaa elää tajuamatta ympärillä olevaa maailmaa ja elää huolettomammin. Älykkäiden seurasta ei ole kokemusta, jos siis puhutaan ihan huipuista, mutta sanomattakin selvää, että olisin aivan pihalla teorioista ja ratkaisujen etsimisestä. Ns. normaaliälykkäiden kanssa keskustelen vaikka kehopositiivisuudesta, uskonnoista, poliittisesta korrektiudesta, transideologiasta yms. kritisoiden niitä eli en vaan kerta kaikkiaan pystyisi olemaan kehitysvammaisten tai edes minunkaltaisten heikkolahjaisten kanssa heidän kiinnostuksen kohteiden ollessa aivan erilaisia, mutta liian älykkäillekin antaisin yksinkertaisen vaikutelman.
Kehitysvammaisuus olisi siinä mielessä helpompi tila, ettet välttämättä tiedostaisi tilaasi ja osaisi edes mekaanisesti verrata itseään muihin kuten itse kykenen. Varsinkin mitä vaikeammin vammainen on, ei käsitystä omasta huonommuudesta synny. Vaikka kehitysvamma olisikin lievä ja kykyä tehdä mekaanisia havaintoja ympäröivästä maailmasta riittää, heidän tietä sentään yhteiskunta tasoittaa. Myös ymmärrys kehitysvammaisia kohtaan on parempi, kun taas rajamailla olevasta ajatellaan helposti miten "laiska" ja "tyhmä" koittaa päästä helpolla. Nyt olen vain tällainen monialaisilla oppimisvaikeuksilla varustettu henkilö, jolla on heikkoa prosessointinopeutta, heikkoa luetun ymmärtämistä, alle ikätasoa tai heikkoa keskitasoa olevat taidot suurimmilta osin, surkea itseluottamus sekä pelokkuutta, koska koululaisena ollessa en ole halunnut jakaa tehtäviäni muiden kanssa saati tehdä asioita muiden nähden. En hitto osaa edes sukkia kutoa, siinä missä muut saivat kudottua sukat syksyyn mennessä ja aloittivat hupparin teon, niin minä sain sukat kädestä pitäen kudottua keväällä. Tämä tapahtui seitsemännellä luokalla. Hyvin osaan perinteiset naisten työt tehdä, ihmekös kun parisuhdemarkkinoilla jään rannalle ruikuttamaan. Kaikkein nolointa on, että työelämässäkin minulla on ollut outoja pelkoja: käsi vapisee tehdessä käsin erikoisjuomia, ja samaista vapinaa tuli ravintola-alaa opiskellessa kun harjoiteltiin drinkkien tekemistä. En halunnut yleisöä eteeni. En uskaltanut työhönvalmentajalle kertoa tuota seikkaa noin 4 vuotta sitten, miksi en hakenut työpaikkoja. Aivan syystäkin koin merkonomiksi opiskelun helpommaksi, koska oltiin suurimmilta osin tietokoneen äärellä, jolloin jaoin tilan yksityisesti itseni kanssa. Ainoastaan talousmatematiikka meni vituralleen, jolloin totesin, että saa opettaja repiä todistuksen kahtia, jos valmistuminen on tästä kiinni.
- tänne aiemmin kirjoittanut nainen, jolla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minkähän takia downeja syntyy nykyään paljon vähemmän - niinpä.
Koska nainen saa päättää omasta kehostaan ja päätös koskee myös miestäkin, joka todennäköisesti lähtee perheestä. Aborttia vastustavat toki saarnaa mitä saarnaa mutta todellisuuden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Ei saisi abortoida mutta sitten tuomitaan jos pitääkin sen down-lapsen. Islannissa ei ole syntynyt downeja piitkiin aikoihin. Monia terveiksi todettuja sikiöitä abortoidaan sosiaalisista syistä mutta niitä sosiaalisia syitä löytyy monin verroin downia abortoidessa. Menisikö maailma eteenpäin, jos enemmistö olisi kehitysvammaisia.
Vierailija kirjoitti:
Minä jäin 16-vuotiaan tasolle. Ihan kivaa on ollut ja on edelleen. M67
Tyypillinen mieslapsi. Sellaiseksi pojat kasvatetaan. Ei ihme miksi alkavat inceleiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
EliMinä kirjoitti:
- Ei ole suurta vastuuntuntoa
- Ei välttämättä osaa miettiä tekojensa vaikutuksia
- Ei ehkä osaa suunnitella pitkälle tulevaisuuteen. Elää "päivä kerrallaan".
- Impulsiivinen
- Ei ole niin paljon estoja puheiden suhteen
- Hyväuskoinen, ei osaa epäillä
En ihmettele miksi ke h a rit ovat onnellisia. Ei stressiä, ei velvollisuuksia. Muut hoitavat ikävät asiat joita on pakko tehdä aikuisena.
Sanna Sepponenhan totesi kuinka kehitysvammaiset osaavat iloita eniten koska heitä ei elämän varjopuolet huolestuta liikaa. Kyllä sitä miettii, miten hienompaa olisi olla kehitysvammainen. Olla vain onnellinen ja asua yhteisöllisessä asuntolassa, ei tarvitsisi murehtia riittääkö rahat ruokaan ja lääkkeisiin eikä tarvitsisi käydä rumbaa Kelan ja työkkärin kanssa.
Höpö höpö. Kehitysvammainen joutuu olemaan aina jossain määrin muiden armoilla. Hän tod. kohtaa elämässään paljon kaltoinkohtelua ja pettymyksiä. Koska ymmärrys on rajallinen, myös ahdistus ja usein myös mt-ongelmat vaivaavat. Asumisyksiköt eivät nekään mitään onneloita ole. Usein niissä asuu ainakin yksi häiriökäyttäytyjä joka voi olla myös väkivaltainen.
Totta se, että voivat olla pienistäkin asioista hyvin onnellisia - ainakin hetken ja kuten pienet lapset. Downeista annetaan usein hyvin sympaattinen kuva (vrt. esim eräs Osmo tai mainitsemasi Sanna). Ja sitähän he varmaan suurimman osan aikaa ovatkin. Kaikki downit eivät kuitenkaan ole sympaattisia. Ja mukana tulee paljon sitten muita hankaluuksia, myös ihan niitä somaattisia sairauksia. Minkähän takia downeja syntyy nykyään paljon vähemmän - niinpä.
Kaikesta huolimatta kehitysvammaiset ihmiset myös opettavat meitä paljon ja heitä on todella moneen lähtöön. Usein he katsovat toista ihmistä vain ihmisenä eikä esim. ulkonäköä.
Päihdeongelmat on myös aika yleisiä lievästi kehitysvammaisilla. Tuttava juo ja on masentunut, viiltelee.
Vahvistaa ajatusta, ettei abortti ole huono päätös jos vammaisuus on tiedossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hänestä tulee aikuisena persu. Ulkomaalaiset pelottaa samalla tavalla kuin lapsena sängyn alla oleva kuvitteellinen mörkö ja tärkeintä on saada halpaa bensaa autoleikkeihin.
Todella vitsikästä. Mahdatko ymmärtää mitä tarkoittaa jäädä alle 13 v tasolle?älyllistä kehitysvammaa tai heikkolahjaisuutta. Ihan lääketieteellisesti myönnetty asia. Vangit ovat keskimäärin juuri tuota ikätasoa eikä tavatonta, että ovat lievästi kehitysvammaisia tai heikkolahjaisia, diagnosoimattomia kylläkin.
Vankien joukossa Perussuomalaiset on suosituin puolue, sattumaako?
Eniten rikoksista tuomittuja kansanedustajia on persuilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
EliMinä kirjoitti:
- Ei ole suurta vastuuntuntoa
- Ei välttämättä osaa miettiä tekojensa vaikutuksia
- Ei ehkä osaa suunnitella pitkälle tulevaisuuteen. Elää "päivä kerrallaan".
- Impulsiivinen
- Ei ole niin paljon estoja puheiden suhteen
- Hyväuskoinen, ei osaa epäillä
En ihmettele miksi ke h a rit ovat onnellisia. Ei stressiä, ei velvollisuuksia. Muut hoitavat ikävät asiat joita on pakko tehdä aikuisena.
Sehän olikin vanha sanonta: "Hän on sellainen "onnellinen".
Vierailija kirjoitti:
EliMinä kirjoitti:
- Ei ole suurta vastuuntuntoa
- Ei välttämättä osaa miettiä tekojensa vaikutuksia
- Ei ehkä osaa suunnitella pitkälle tulevaisuuteen. Elää "päivä kerrallaan".
- Impulsiivinen
- Ei ole niin paljon estoja puheiden suhteen
- Hyväuskoinen, ei osaa epäillä
En ihmettele miksi ke h a rit ovat onnellisia. Ei stressiä, ei velvollisuuksia. Muut hoitavat ikävät asiat joita on pakko tehdä aikuisena.
Ei järki liiaksi pakota. Jos ymmärtäisivät, millaisia taakkoja ovat, eivät olisi enää onnellisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kehitysvammaisuus ja tunne-elämän "vammaisuus" kuten narsismi on kyllä kaksi täysin eri asiaa. Tietysti henkilöllä voi olla molemmat samaan aikaan. Nämä on vaikeita diagnosoida ja siksi psykiatrian ei pitäis olla ensimmäinen osote mihin lapsenomaisesti käyttäytyvät tai puhuvat lähetetään. Aikuisellakin voi tapahtua taantumaa neuroligisista sairauksista johtuen, vaikka olisi aiemmin ollut normaali.
Minua on askarruttanut autismin ja myös ahdistuneisuuden seurauksena aiheutunut taantuneisuus. Ihan itse tätä olen puinut syy-seuraussuhteineen. Olen itse siis autismi-diagnosoitu ja sen lisäksi minulla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia, joka juurikin kääntyy entisajan heikkolahjaisuus-termiksi eli ns. rajatapaus (normaaliälyisen ja lievästi kehitysvammaisen välillä). Matala äo on tosin tabu, kun se menee yli 69:n.
Kerronpa näin oman historiani: lapsuudessa diagnosoitu vaikea-asteinen semanttis-pragmaattinen dysfasia autistisin piirtein. Minulla oli ollut jopa lievä kehitysvamma-diagnoosi, joka todettiin psykiatrisella poliklinikalla, kunnes koko diagnoosi kumottiin yläasteella osaamisprofiilin mennessä laaja-alaisten oppimisvaikeuksien puolelle. Olin luonteeltani hankala ollessani omaehtoinen, enkä helposti hyväksynyt aikuisen ohjausta, myös puhe syrjähteli ja ei ollut tilannetajua: saatoin päästää suustani mitä sylki suuhun suo. Koulutaipaleeni alkoi pidennetyllä oppivelvollisuudella ja pienluokassa. Alkuperäinen suunnitelma yksilöllistää koko opetussuunnitelma dysfasian tuomien ymmärtämisvaikeuksien takia, ja tämä korostui entisestään viidennellä luokalla heikon päättelykyvyn takia, vaikka aloin samalla pärjäämään koulussa ja sekin oli juuri hyvän muistin ansiota eli juuri sitä mekaanista osaamista. Viimeistään yläasteella olisi pitänyt tarkoitus yksilöllistää koko opetussuunnitelma, mutta koskaan ei ryhdytty sanoista tekoihin. Vain matematiikka ja myöhemmin fysiikka olivat ainoat yksilöllistetyt aineet, ja ilman matematiikan yksilöllistämistä olisin ollut ihan pihalla - jo kellotaulun oppimisessakin kesti kunnes opin sen neljännellä tai viidennellä luokalla pyytäessäni jelppiä. Yläasteella suoriuduin ilman helpotuksia 5-6 tasoisesti ja parhaimmillaan 7 ja harvinaisissa tapauksissa 8:aa (yhteiskuntaoppi, äidinkieli ja ruotsi ja monet taitoaineet) saaden. Lopulta keskiarvo oli 7,5. Jatkoin tavalliseen ammattikouluun, ja lisää haasteita tuli mutta puolen vuoden aikana oivalsin työn organisoinnin ja suunnittelun, enkä ole myöhemmissä ammattiopinnoissa tai työelämässä herättänyt kummastusta vaan tehtävänanto on selvä: mitä tehdään, mistä aloittaa työnteko, miten aikatauluttaa työ ja miten päättää työ.
Omatoiminnan ohjauskin kehittyi hitaasti, ensin koululuokassa ja asioinnissa, yläasteella tuli uudet kuviot kun kotitaloudessa piti pitää monta rautaa tulessa, missä tuli ensimmäisen vuoden aikana kehitystä enkä tarvinnut enää avustajaa. Jo desimitatkin olivat minulle yläasteen aloittaessa uutta, kun muut olivat todennäköisesti oppineet jo aikoja sitten. Ehkä oli yritelty houkutella kotona asuessa leipomaan ja laittamaan ruokaa, mutta ei minuun keppi ja porkkana olisi toimineet. Uskon äitinikin olleen ihan kädetön kanssani, kun nuori minä istui päivät pitkät tietokoneen äärellä, pelasi ja valvoi.
Jatkan.
Kyllä ihan itseäni askarruttaa, että olenko voinut taantua koulukiusattunakin koulussa havaittujen vaikeuksien vuoksi. Parhaat ikävuodet hukattu tietokoneen ääressä, vaikka olisi pitänyt tavata muita ikätovereita, heittäytyä, mennä, tulla ja kokea, mutta en uskaltanut ja se uskaltamattomuus korostui viidenneltä luokalta alkaen. Yläasteella pelkäsin vain lisää sosiaalisia tilanteita ja ryhmätöitä, olisin halunnu tehdä yksin ilman päätä aukovia ihmisiä ja koin sen olleen vain hyvä kompromissi. Olen ihan suoraan sanoen aikuinen teini, joka asuu omillaan. En osaa korjata, en rakentaa, enkä luoda mitään. Olen ihan avuton. Sen sijaan osaan avata tietokoneen, tehdä cv:n, etuus- ja työhakemuksia. Käsillä tekeminen on pelottanut aikuisiällä, jos siinä pitää "leikkiä", käyttää mielikuvitusta, olla intuitiivinen: yritin aikuisiällä kuvataidekurssia, mutta kun tuli tällainen intuitiivinen tehtävä, tuijotin tyhjää paperia ja olin peloissani: "Mihin suuntaan liikutan pensseliä?". Vapisin. Tuntuu, että nojaan liikaa realismiin ja vastustan kaikkea epärealistista, kosia "mikään kykenemätön eliö oikeassa elämässä voi tehdä asiaa x" - miellän sellaiset jutut lasten ajatteluun kuuluviksi satujen tapaan. Faktat ovat minulle ainoita oikeita asioita.
Näin omista tehdyistä havainnoista antaisin karkeaksi arvioksi äo:stani 80-85, koska pystyn asumaan omassa kodissa, tiedän miten siivotaan, miten haetaan töitä, mitä tapahtuu jos jätän vuokran ja laskut maksamatta, mitä tehdä jos en pysty maksamaan laskua eräpäivään mennessä jne. Sen sijaan kaikkien huonekalujen kokoamisien ja kuljetusten kanssa olen kädetön, koska en tällaisena heiveröisenä naisena osaa yksin koota mitään Ikean huonekalua, vaikka ohjetta seuraten oivaltaisin mistä aloittaa, mutta se fyysisyys. Tämäkin lienee seurausta vain siitä, ettei lapsena halunnut mitään liikuntaa harrastaa kuin pakosta, halusin vain istua tietokoneen äärellä, koska siinä ei tarvinnut tehdä mitään epämiellyttävää eli fyysistä, minkä rinnastin kipuun. Niinkin höperö olin, että toivoin lapsena istuvani pyörätuolissa. Kyllä oli typerät fantasiat lapsena pyörätuolilla istumisesta, saada vapaus liikunnan tuomasta tuskasta.
Kyllä itsestäni voin todeta, että en ole oikein aikuisen tasolla kaikessa, vaan jäänyt sinne teini-ikään kaivatessani teini-ikää, kun se jäi silloin välistä. Se teini-iän uudelleen eläminen näkyy pukeutumisessa ja hiustyylissä, ei niinkään siinä että haluaisin kovasti teiniporukoihin ja viettää päättäjäisjuhlia juoden. Ei missään nimessä, häpeäisin itsekin jos niin toimisin. Voisiko tuota kaihon tunnetta kutsua joksikin persoonallisuus- tai identiteettihäiriöksi, vaikka todellisuus riittää tajuamaan, että en elä Mikä-mikä-maassa ja tiedän, että olen 31-vuotias nainen, jolla on aivan eri oikeudet ja velvollisuudet kuin silloin yläasteella.
Ihan turhaa väheksyt itseäsi.
ÄO:ni on testatusti 142, enkä osaa moniakaan noista asioista, mitä sinäkään et osaa. En osaa remontoida, rakentaa, tiedostan olevani sosiaalisesti melko kömpelö ja taiteellisesti lähes täysin lahjaton. Matemaattisesta lahjakkuudesta ja kyvystä ymmärtää monimutkaisia tieteellisiä teorioita ja päättelyketjuja ei ole ollut ainakaan minulle suurta iloa työelämän ulkopuolella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kehitysvammaisuus ja tunne-elämän "vammaisuus" kuten narsismi on kyllä kaksi täysin eri asiaa. Tietysti henkilöllä voi olla molemmat samaan aikaan. Nämä on vaikeita diagnosoida ja siksi psykiatrian ei pitäis olla ensimmäinen osote mihin lapsenomaisesti käyttäytyvät tai puhuvat lähetetään. Aikuisellakin voi tapahtua taantumaa neuroligisista sairauksista johtuen, vaikka olisi aiemmin ollut normaali.
Minua on askarruttanut autismin ja myös ahdistuneisuuden seurauksena aiheutunut taantuneisuus. Ihan itse tätä olen puinut syy-seuraussuhteineen. Olen itse siis autismi-diagnosoitu ja sen lisäksi minulla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia, joka juurikin kääntyy entisajan heikkolahjaisuus-termiksi eli ns. rajatapaus (normaaliälyisen ja lievästi kehitysvammaisen välillä). Matala äo on tosin tabu, kun se menee yli 69:n.
Kerronpa näin oman historiani: lapsuudessa diagnosoitu vaikea-asteinen semanttis-pragmaattinen dysfasia autistisin piirtein. Minulla oli ollut jopa lievä kehitysvamma-diagnoosi, joka todettiin psykiatrisella poliklinikalla, kunnes koko diagnoosi kumottiin yläasteella osaamisprofiilin mennessä laaja-alaisten oppimisvaikeuksien puolelle. Olin luonteeltani hankala ollessani omaehtoinen, enkä helposti hyväksynyt aikuisen ohjausta, myös puhe syrjähteli ja ei ollut tilannetajua: saatoin päästää suustani mitä sylki suuhun suo. Koulutaipaleeni alkoi pidennetyllä oppivelvollisuudella ja pienluokassa. Alkuperäinen suunnitelma yksilöllistää koko opetussuunnitelma dysfasian tuomien ymmärtämisvaikeuksien takia, ja tämä korostui entisestään viidennellä luokalla heikon päättelykyvyn takia, vaikka aloin samalla pärjäämään koulussa ja sekin oli juuri hyvän muistin ansiota eli juuri sitä mekaanista osaamista. Viimeistään yläasteella olisi pitänyt tarkoitus yksilöllistää koko opetussuunnitelma, mutta koskaan ei ryhdytty sanoista tekoihin. Vain matematiikka ja myöhemmin fysiikka olivat ainoat yksilöllistetyt aineet, ja ilman matematiikan yksilöllistämistä olisin ollut ihan pihalla - jo kellotaulun oppimisessakin kesti kunnes opin sen neljännellä tai viidennellä luokalla pyytäessäni jelppiä. Yläasteella suoriuduin ilman helpotuksia 5-6 tasoisesti ja parhaimmillaan 7 ja harvinaisissa tapauksissa 8:aa (yhteiskuntaoppi, äidinkieli ja ruotsi ja monet taitoaineet) saaden. Lopulta keskiarvo oli 7,5. Jatkoin tavalliseen ammattikouluun, ja lisää haasteita tuli mutta puolen vuoden aikana oivalsin työn organisoinnin ja suunnittelun, enkä ole myöhemmissä ammattiopinnoissa tai työelämässä herättänyt kummastusta vaan tehtävänanto on selvä: mitä tehdään, mistä aloittaa työnteko, miten aikatauluttaa työ ja miten päättää työ.
Omatoiminnan ohjauskin kehittyi hitaasti, ensin koululuokassa ja asioinnissa, yläasteella tuli uudet kuviot kun kotitaloudessa piti pitää monta rautaa tulessa, missä tuli ensimmäisen vuoden aikana kehitystä enkä tarvinnut enää avustajaa. Jo desimitatkin olivat minulle yläasteen aloittaessa uutta, kun muut olivat todennäköisesti oppineet jo aikoja sitten. Ehkä oli yritelty houkutella kotona asuessa leipomaan ja laittamaan ruokaa, mutta ei minuun keppi ja porkkana olisi toimineet. Uskon äitinikin olleen ihan kädetön kanssani, kun nuori minä istui päivät pitkät tietokoneen äärellä, pelasi ja valvoi.
Jatkan.
Kyllä ihan itseäni askarruttaa, että olenko voinut taantua koulukiusattunakin koulussa havaittujen vaikeuksien vuoksi. Parhaat ikävuodet hukattu tietokoneen ääressä, vaikka olisi pitänyt tavata muita ikätovereita, heittäytyä, mennä, tulla ja kokea, mutta en uskaltanut ja se uskaltamattomuus korostui viidenneltä luokalta alkaen. Yläasteella pelkäsin vain lisää sosiaalisia tilanteita ja ryhmätöitä, olisin halunnu tehdä yksin ilman päätä aukovia ihmisiä ja koin sen olleen vain hyvä kompromissi. Olen ihan suoraan sanoen aikuinen teini, joka asuu omillaan. En osaa korjata, en rakentaa, enkä luoda mitään. Olen ihan avuton. Sen sijaan osaan avata tietokoneen, tehdä cv:n, etuus- ja työhakemuksia. Käsillä tekeminen on pelottanut aikuisiällä, jos siinä pitää "leikkiä", käyttää mielikuvitusta, olla intuitiivinen: yritin aikuisiällä kuvataidekurssia, mutta kun tuli tällainen intuitiivinen tehtävä, tuijotin tyhjää paperia ja olin peloissani: "Mihin suuntaan liikutan pensseliä?". Vapisin. Tuntuu, että nojaan liikaa realismiin ja vastustan kaikkea epärealistista, kosia "mikään kykenemätön eliö oikeassa elämässä voi tehdä asiaa x" - miellän sellaiset jutut lasten ajatteluun kuuluviksi satujen tapaan. Faktat ovat minulle ainoita oikeita asioita.
Näin omista tehdyistä havainnoista antaisin karkeaksi arvioksi äo:stani 80-85, koska pystyn asumaan omassa kodissa, tiedän miten siivotaan, miten haetaan töitä, mitä tapahtuu jos jätän vuokran ja laskut maksamatta, mitä tehdä jos en pysty maksamaan laskua eräpäivään mennessä jne. Sen sijaan kaikkien huonekalujen kokoamisien ja kuljetusten kanssa olen kädetön, koska en tällaisena heiveröisenä naisena osaa yksin koota mitään Ikean huonekalua, vaikka ohjetta seuraten oivaltaisin mistä aloittaa, mutta se fyysisyys. Tämäkin lienee seurausta vain siitä, ettei lapsena halunnut mitään liikuntaa harrastaa kuin pakosta, halusin vain istua tietokoneen äärellä, koska siinä ei tarvinnut tehdä mitään epämiellyttävää eli fyysistä, minkä rinnastin kipuun. Niinkin höperö olin, että toivoin lapsena istuvani pyörätuolissa. Kyllä oli typerät fantasiat lapsena pyörätuolilla istumisesta, saada vapaus liikunnan tuomasta tuskasta.
Kyllä itsestäni voin todeta, että en ole oikein aikuisen tasolla kaikessa, vaan jäänyt sinne teini-ikään kaivatessani teini-ikää, kun se jäi silloin välistä. Se teini-iän uudelleen eläminen näkyy pukeutumisessa ja hiustyylissä, ei niinkään siinä että haluaisin kovasti teiniporukoihin ja viettää päättäjäisjuhlia juoden. Ei missään nimessä, häpeäisin itsekin jos niin toimisin. Voisiko tuota kaihon tunnetta kutsua joksikin persoonallisuus- tai identiteettihäiriöksi, vaikka todellisuus riittää tajuamaan, että en elä Mikä-mikä-maassa ja tiedän, että olen 31-vuotias nainen, jolla on aivan eri oikeudet ja velvollisuudet kuin silloin yläasteella.
Ihan turhaa väheksyt itseäsi.
ÄO:ni on testatusti 142, enkä osaa moniakaan noista asioista, mitä sinäkään et osaa. En osaa remontoida, rakentaa, tiedostan olevani sosiaalisesti melko kömpelö ja taiteellisesti lähes täysin lahjaton. Matemaattisesta lahjakkuudesta ja kyvystä ymmärtää monimutkaisia tieteellisiä teorioita ja päättelyketjuja ei ole ollut ainakaan minulle suurta iloa työelämän ulkopuolella.
Itseäni ihan suunnattomasti ahdistaa se, etten voi ikinä toimia asiapohjaisesti vaan pitää väkisin vääntää small talkia ja turhautua typeriin keskustelun aiheisiin. Kaikki, mikä kiinnostaisi tai jonka olen opetellut itse, ei hyödytä missään mitään.
Tuntunut vain, että koko ajan joutuu vain pettymään. Yritin opiskella kasvatus- ja ohjausalaa kiinnostuessani vammaistyöstä, mitä pidin vaihtoehtona lähihoitajan opinnoissa sisältävälle lääkematematiikalle. Kyseenalaistin joitain asioita, kun käytiin läpi sukupuolisensitiivisyyttä. Kysyin, eikö tuo ole ristiriitaista määritellä uutta identiteettiä/sukupuolta sen takia, ettei joku tyttö halua pukea pinkkiä tai poika sinistä, eikö voi olla yksinkertaisesti ihan sinisestä ja autoista tykkäävä tyttö tai pinkistä ja nukeista tykkäävä poika. Teoriatehtävät osasin, mutta sitten sosiaalisen vuorovaikutuksen vaikeudet näkyivät käytännössä, mitä tulee kurinpitoon. Olin todella uskottava auktroriteettihahmo. Piti keskeyttää heti ensimmäisen harjoittelun jälkeen opinnot. Sen jälkeen kävin yhdellä työelämään valmentavassa lyhytkoulutuksessa, jossa turhauduin jatkuviin ryhmätöihin, joissa vain leikittiin typeriä tutustumisleikkejä ja käytiin läpi jotain tunnelässätysjuttuja, kun itse olisin halunnut jotain asiapohjaisempia juttuja.
Olisikin jokin sellainen ammattikouluala, jossa ei tarvitsisi fyysisesti rehkiä, ei laittaa käsiä ihottumille, ei tukehduttaa itseään pölyyn, ei käyttää älyä, ei väkerrellä käsin eikä tarvitsisi liikaa sosialisoida paitsi työhön liittyvien asioiden puolesta. Tarkkuus jees, ja tarkaksi minua on luonnehdittu. Jos matematiikasta ymmärtäisin enemmän kuin peruslaskutoimitukset, kokeilisin laboratoriopuolella opiskelua. Miesvaltaiset alatkin olisivat jees viihtyessäni enemmän miesten kanssa, kunhan niissä ei tarvitse käsitellä raskasta kalustoa enkä todennäköisesti tule saamaan ajokorttia kuivien silmien takia. Kunhan saan vain istua ja olla rasittamatta itseäni fyysisesti, niin minulla on kivaa. Mikä hienohelma, jo ulkona olemistakin inhoan ja pakko aina oltava naamassa aurinkosuoja, etten pilaa itseäni. Sketsihahmoksi sopivat piirteet.
- lainaamasi kommentoija, jolla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia
Vierailija kirjoitti:
Kuvaa hyvin miehiä. Pojat hitaiten kehittyvä sukupuoli ja aikuisinakin ovat ihan aikuisia lapsia. Heitä kutsutaan mieslapsiksi. Vaimo hankitaan vain mukavuuden vuoksi, ettei tarvitsisi mitään itse yrittää.
Ja juuri tällaisten syiden takia ne hyvät miehet kiertävät naiset kaukaa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kehitysvammaisuus ja tunne-elämän "vammaisuus" kuten narsismi on kyllä kaksi täysin eri asiaa. Tietysti henkilöllä voi olla molemmat samaan aikaan. Nämä on vaikeita diagnosoida ja siksi psykiatrian ei pitäis olla ensimmäinen osote mihin lapsenomaisesti käyttäytyvät tai puhuvat lähetetään. Aikuisellakin voi tapahtua taantumaa neuroligisista sairauksista johtuen, vaikka olisi aiemmin ollut normaali.
Minua on askarruttanut autismin ja myös ahdistuneisuuden seurauksena aiheutunut taantuneisuus. Ihan itse tätä olen puinut syy-seuraussuhteineen. Olen itse siis autismi-diagnosoitu ja sen lisäksi minulla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia, joka juurikin kääntyy entisajan heikkolahjaisuus-termiksi eli ns. rajatapaus (normaaliälyisen ja lievästi kehitysvammaisen välillä). Matala äo on tosin tabu, kun se menee yli 69:n.
Kerronpa näin oman historiani: lapsuudessa diagnosoitu vaikea-asteinen semanttis-pragmaattinen dysfasia autistisin piirtein. Minulla oli ollut jopa lievä kehitysvamma-diagnoosi, joka todettiin psykiatrisella poliklinikalla, kunnes koko diagnoosi kumottiin yläasteella osaamisprofiilin mennessä laaja-alaisten oppimisvaikeuksien puolelle. Olin luonteeltani hankala ollessani omaehtoinen, enkä helposti hyväksynyt aikuisen ohjausta, myös puhe syrjähteli ja ei ollut tilannetajua: saatoin päästää suustani mitä sylki suuhun suo. Koulutaipaleeni alkoi pidennetyllä oppivelvollisuudella ja pienluokassa. Alkuperäinen suunnitelma yksilöllistää koko opetussuunnitelma dysfasian tuomien ymmärtämisvaikeuksien takia, ja tämä korostui entisestään viidennellä luokalla heikon päättelykyvyn takia, vaikka aloin samalla pärjäämään koulussa ja sekin oli juuri hyvän muistin ansiota eli juuri sitä mekaanista osaamista. Viimeistään yläasteella olisi pitänyt tarkoitus yksilöllistää koko opetussuunnitelma, mutta koskaan ei ryhdytty sanoista tekoihin. Vain matematiikka ja myöhemmin fysiikka olivat ainoat yksilöllistetyt aineet, ja ilman matematiikan yksilöllistämistä olisin ollut ihan pihalla - jo kellotaulun oppimisessakin kesti kunnes opin sen neljännellä tai viidennellä luokalla pyytäessäni jelppiä. Yläasteella suoriuduin ilman helpotuksia 5-6 tasoisesti ja parhaimmillaan 7 ja harvinaisissa tapauksissa 8:aa (yhteiskuntaoppi, äidinkieli ja ruotsi ja monet taitoaineet) saaden. Lopulta keskiarvo oli 7,5. Jatkoin tavalliseen ammattikouluun, ja lisää haasteita tuli mutta puolen vuoden aikana oivalsin työn organisoinnin ja suunnittelun, enkä ole myöhemmissä ammattiopinnoissa tai työelämässä herättänyt kummastusta vaan tehtävänanto on selvä: mitä tehdään, mistä aloittaa työnteko, miten aikatauluttaa työ ja miten päättää työ.
Omatoiminnan ohjauskin kehittyi hitaasti, ensin koululuokassa ja asioinnissa, yläasteella tuli uudet kuviot kun kotitaloudessa piti pitää monta rautaa tulessa, missä tuli ensimmäisen vuoden aikana kehitystä enkä tarvinnut enää avustajaa. Jo desimitatkin olivat minulle yläasteen aloittaessa uutta, kun muut olivat todennäköisesti oppineet jo aikoja sitten. Ehkä oli yritelty houkutella kotona asuessa leipomaan ja laittamaan ruokaa, mutta ei minuun keppi ja porkkana olisi toimineet. Uskon äitinikin olleen ihan kädetön kanssani, kun nuori minä istui päivät pitkät tietokoneen äärellä, pelasi ja valvoi.
Jatkan.
Kyllä ihan itseäni askarruttaa, että olenko voinut taantua koulukiusattunakin koulussa havaittujen vaikeuksien vuoksi. Parhaat ikävuodet hukattu tietokoneen ääressä, vaikka olisi pitänyt tavata muita ikätovereita, heittäytyä, mennä, tulla ja kokea, mutta en uskaltanut ja se uskaltamattomuus korostui viidenneltä luokalta alkaen. Yläasteella pelkäsin vain lisää sosiaalisia tilanteita ja ryhmätöitä, olisin halunnu tehdä yksin ilman päätä aukovia ihmisiä ja koin sen olleen vain hyvä kompromissi. Olen ihan suoraan sanoen aikuinen teini, joka asuu omillaan. En osaa korjata, en rakentaa, enkä luoda mitään. Olen ihan avuton. Sen sijaan osaan avata tietokoneen, tehdä cv:n, etuus- ja työhakemuksia. Käsillä tekeminen on pelottanut aikuisiällä, jos siinä pitää "leikkiä", käyttää mielikuvitusta, olla intuitiivinen: yritin aikuisiällä kuvataidekurssia, mutta kun tuli tällainen intuitiivinen tehtävä, tuijotin tyhjää paperia ja olin peloissani: "Mihin suuntaan liikutan pensseliä?". Vapisin. Tuntuu, että nojaan liikaa realismiin ja vastustan kaikkea epärealistista, kosia "mikään kykenemätön eliö oikeassa elämässä voi tehdä asiaa x" - miellän sellaiset jutut lasten ajatteluun kuuluviksi satujen tapaan. Faktat ovat minulle ainoita oikeita asioita.
Näin omista tehdyistä havainnoista antaisin karkeaksi arvioksi äo:stani 80-85, koska pystyn asumaan omassa kodissa, tiedän miten siivotaan, miten haetaan töitä, mitä tapahtuu jos jätän vuokran ja laskut maksamatta, mitä tehdä jos en pysty maksamaan laskua eräpäivään mennessä jne. Sen sijaan kaikkien huonekalujen kokoamisien ja kuljetusten kanssa olen kädetön, koska en tällaisena heiveröisenä naisena osaa yksin koota mitään Ikean huonekalua, vaikka ohjetta seuraten oivaltaisin mistä aloittaa, mutta se fyysisyys. Tämäkin lienee seurausta vain siitä, ettei lapsena halunnut mitään liikuntaa harrastaa kuin pakosta, halusin vain istua tietokoneen äärellä, koska siinä ei tarvinnut tehdä mitään epämiellyttävää eli fyysistä, minkä rinnastin kipuun. Niinkin höperö olin, että toivoin lapsena istuvani pyörätuolissa. Kyllä oli typerät fantasiat lapsena pyörätuolilla istumisesta, saada vapaus liikunnan tuomasta tuskasta.
Kyllä itsestäni voin todeta, että en ole oikein aikuisen tasolla kaikessa, vaan jäänyt sinne teini-ikään kaivatessani teini-ikää, kun se jäi silloin välistä. Se teini-iän uudelleen eläminen näkyy pukeutumisessa ja hiustyylissä, ei niinkään siinä että haluaisin kovasti teiniporukoihin ja viettää päättäjäisjuhlia juoden. Ei missään nimessä, häpeäisin itsekin jos niin toimisin. Voisiko tuota kaihon tunnetta kutsua joksikin persoonallisuus- tai identiteettihäiriöksi, vaikka todellisuus riittää tajuamaan, että en elä Mikä-mikä-maassa ja tiedän, että olen 31-vuotias nainen, jolla on aivan eri oikeudet ja velvollisuudet kuin silloin yläasteella.
Ihan turhaa väheksyt itseäsi.
ÄO:ni on testatusti 142, enkä osaa moniakaan noista asioista, mitä sinäkään et osaa. En osaa remontoida, rakentaa, tiedostan olevani sosiaalisesti melko kömpelö ja taiteellisesti lähes täysin lahjaton. Matemaattisesta lahjakkuudesta ja kyvystä ymmärtää monimutkaisia tieteellisiä teorioita ja päättelyketjuja ei ole ollut ainakaan minulle suurta iloa työelämän ulkopuolella.
Lisään vielä, että minullakin todennäköisesti nuo taidot ovat jääneet kehittymättä siitäkin syystä, etten kerta kaikkiaan lapsena halunnut tehdä tai edes yrittää. Sama juttu liikunnan suhteen, en halunnut - syy yksinkertaisesti minussa, ei vanhemmissa, jotka olisivat raivonneet epäonnistumisista, ja myöhemmin kiusattuna nuorena ei ollut itseluottamusta mihinkään paitsi yksin toimimiseen, jolloin koin olevani "turvassa".
Siitäkös sitä helvetinmoista marinaa sai kuulla kotona asuessa, aina tietokoneella, ei tarpeeksi ulkoliikunnallinen ja tästä liikkumattomuudestahan sitä syyllisyyttä olen kokenut, kun nykyisin tiedostaa miksi liikunta on tärkeää. Se liikuntaviha johtui motorisesta kömpelyydestä ja myös siitäkin, että pidin sitä kivualiaana. Joo, kivuliasta se omien raajojen käyttö on näin aikuisiällä, eikä ole tarvinnut totutella itseään epämiellyttäviin asioihin. Sama juttu ensimmäistä tutkintoa opiskellessa kiinnostuessani kapeasti asioista ja se epämiellyttävyys johtui fyysisestä rankkuudesta. Olin kuin joku kapinoiva teini lykätessäni monta kertaa à la carte-harjoittelua sen fyysisen raskauden takia, ja naiivi kun olin tarjoilijapuolelle päätyessä: ei tarvitsisi "mitään" tehdä, ei maistaa ja tehdä tätä kautta arviota ruoan mausta kokiessani, etten osaa arvioida, eikä tehdä sekuntipelinä kakkujen pursotuksia, jotka pilasin - näppäilisin vain kassaa. Kertonee siitä, kun on antanut herkkyyskausien mennä omilla ehdoillani ilman kunnon raameja, niin tulos on tämä. Kömpelö fyysisesti ja käsillä tehdessä jälki kuin pienellä lapsella (mukavia herkutteluhetkiä olisi asiakkaille tiedossa, jos saisivat nauttia littanoilla kuorrutettuja kakkuja) ei ongelmanratkaisukykyä, lukeminen hidasta, ei kykyä teoreettiseen ajatteluun, köyhä sanavarasto, ei kehitä tai haasta itseään jne.
- lainaamasi kommentoija
Kts. Persut. Aikuisen sukuvietti ja voimat, pikkukersan äly, itsehillintä, uhmaikä ja tunne-elämä.
Vielä konkreettisemmin: kts. Trump
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvaa hyvin miehiä. Pojat hitaiten kehittyvä sukupuoli ja aikuisinakin ovat ihan aikuisia lapsia. Heitä kutsutaan mieslapsiksi. Vaimo hankitaan vain mukavuuden vuoksi, ettei tarvitsisi mitään itse yrittää.
Ja juuri tällaisten syiden takia ne hyvät miehet kiertävät naiset kaukaa
Höpö höpö, luuuseri. Sinut kierretään kaukaa 😂 etkä ole millään mittapuulla hyvä mies
Korkea verensokeri (hyperglykemia) heikentää kognitiivista toimintakykyä sekä lyhyellä aikavälillä että pitkäaikaisesti. Aivot tarvitsevat sokeria toimiakseen, mutta liian suuri sokerimäärä häiritsee aivosolujen viestintää ja energiatubantoa.
Lyhytaikaiset vaikutukset (Akuutit oireet)
Kun verensokeri nousee nopeasti tai on hetkellisesti korkealla, se aiheuttaa usein seuraavia oireita:
Ajattelun tahmeus ja hitaus
Keskittymisvaikeudet ja lisääntyneet virheet tehtävissä
Voimakas väsymys ja uupumus
Muistihäiriöt ja tiedon prosessoinnin vaikeutuminen
Pitkäaikaiset vaikutukset (Krooninen hyperglykemia)
Jos verensokeri pysyy jatkuvasti korkealla (esimerkiksi hoitamattomassa tai huonossa hoitotasapainossa olevassa diabeteksessa), seuraukset aivoille ovat vakavammat:
Aivomuutokset: Pitkäaikainen korkea sokeri vaurioittaa aivojen pieniä verisuonia, mikä heikentää aivoverenkiertoa (mikrovaskulaariset vauriot).
Aivojen rappeutuminen (atrofia): Krooninen hyperglykemia voi johtaa aivokudoksen lievään kutistumiseen ja aivojen valkean aineen muutoksiin.
Muistisairauksien riski: Korkea sokeri ja siihen liittyvä insuliiniresistenssi aivoissa lisäävät merkittävästi riskiä sairastua verisuoniperäiseen dementiaan ja Alzheimerin tautiin.
Tulehdustila: Jatkuva liiallinen glukoosi aiheuttaa aivoissa hiljaista tulehdusta (neuroinflammaatio) ja hapetusstressiä, mikä vahingoittaa hermosoluja.
Verensokeritasojen pitäminen tavoitealueella CDC:n diabetesohjeiden mukaan onkin parasta suojaa aivojen suorituskyvylle ja muistille.