Jos ihminen jää 9-12 -vuotiaan tasolle, millaista se on aikuisena?

Minä jäin 16-vuotiaan tasolle. Ihan kivaa on ollut ja on edelleen. M67

Persuhan  hänestä tulee.

Sitten muut ymmärtävät.

Ainakin se iigor ja persujankkaaja on henkisesti 9 vuotiaan tasolla, joka puolella näkee iigoria ja Venäjän salajuonia samoin persujankkaaja näkee persuja joka puolella. 

Älyllisesti normaali tai lahjakas 9 vee on jo aika hyvä. Ahmii tietoa, liikkuu itsenäisesti, osaa huolehtia hygieniastaan ym., ymmärtää juttuja. Täytyy olla alun alkaen heikkoa jos tuo on huonoa aikuisella.  

EliMinä kirjoitti:

- Ei ole suurta vastuuntuntoa

- Ei välttämättä osaa miettiä tekojensa vaikutuksia

- Ei ehkä osaa suunnitella pitkälle tulevaisuuteen. Elää "päivä kerrallaan".

- Impulsiivinen

- Ei ole niin paljon estoja puheiden suhteen

- Hyväuskoinen, ei osaa epäillä

En ihmettele miksi ke h a rit ovat onnellisia. Ei stressiä, ei velvollisuuksia. Muut hoitavat ikävät asiat joita on pakko tehdä aikuisena. 

Kehitysvammaisuus ja tunne-elämän "vammaisuus" kuten narsismi on kyllä kaksi täysin eri asiaa. Tietysti henkilöllä voi olla molemmat samaan aikaan. Nämä on vaikeita diagnosoida ja siksi psykiatrian ei pitäis olla ensimmäinen osote mihin lapsenomaisesti käyttäytyvät tai puhuvat lähetetään. Aikuisellakin voi tapahtua taantumaa neuroligisista sairauksista johtuen, vaikka olisi aiemmin ollut normaali.

Vierailija kirjoitti:

Minä jäin. Välillä on hankalaa ulottua korkealla oleviin tavaroihin kaupan hyllyllä.

-155 cm pitkä nainen

Täällä sama. Jäin valitettavasti 156 cm. Hankaloittaa elämää. 

Vierailija kirjoitti:

Kehitysvammaisuus ja tunne-elämän "vammaisuus" kuten narsismi on kyllä kaksi täysin eri asiaa. Tietysti henkilöllä voi olla molemmat samaan aikaan. Nämä on vaikeita diagnosoida ja siksi psykiatrian ei pitäis olla ensimmäinen osote mihin lapsenomaisesti käyttäytyvät tai puhuvat lähetetään. Aikuisellakin voi tapahtua taantumaa neuroligisista sairauksista johtuen, vaikka olisi aiemmin ollut normaali.

Minua on askarruttanut autismin ja myös ahdistuneisuuden seurauksena aiheutunut taantuneisuus. Ihan itse tätä olen puinut syy-seuraussuhteineen. Olen itse siis autismi-diagnosoitu ja sen lisäksi minulla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia, joka juurikin kääntyy entisajan heikkolahjaisuus-termiksi eli ns. rajatapaus (normaaliälyisen ja lievästi kehitysvammaisen välillä). Matala äo on tosin tabu, kun se menee yli 69:n.

Kerronpa näin oman historiani: lapsuudessa diagnosoitu vaikea-asteinen semanttis-pragmaattinen dysfasia autistisin piirtein. Minulla oli ollut jopa lievä kehitysvamma-diagnoosi, joka todettiin psykiatrisella poliklinikalla, kunnes koko diagnoosi kumottiin yläasteella osaamisprofiilin mennessä laaja-alaisten oppimisvaikeuksien puolelle. Olin luonteeltani hankala ollessani omaehtoinen, enkä helposti hyväksynyt aikuisen ohjausta, myös puhe syrjähteli ja ei ollut tilannetajua: saatoin päästää suustani mitä sylki suuhun suo. Koulutaipaleeni alkoi pidennetyllä oppivelvollisuudella ja pienluokassa. Alkuperäinen suunnitelma yksilöllistää koko opetussuunnitelma dysfasian tuomien ymmärtämisvaikeuksien takia, ja tämä korostui entisestään viidennellä luokalla heikon päättelykyvyn takia, vaikka aloin samalla pärjäämään koulussa ja sekin oli juuri hyvän muistin ansiota eli juuri sitä mekaanista osaamista. Viimeistään yläasteella olisi pitänyt tarkoitus yksilöllistää koko opetussuunnitelma, mutta koskaan ei ryhdytty sanoista tekoihin. Vain matematiikka ja myöhemmin fysiikka olivat ainoat yksilöllistetyt aineet, ja ilman matematiikan yksilöllistämistä olisin ollut ihan pihalla - jo kellotaulun oppimisessakin kesti kunnes opin sen neljännellä tai viidennellä luokalla pyytäessäni jelppiä. Yläasteella suoriuduin ilman helpotuksia 5-6 tasoisesti ja parhaimmillaan 7 ja harvinaisissa tapauksissa 8:aa (yhteiskuntaoppi, äidinkieli ja ruotsi ja monet taitoaineet) saaden. Lopulta keskiarvo oli 7,5. Jatkoin tavalliseen ammattikouluun, ja lisää haasteita tuli mutta puolen vuoden aikana oivalsin työn organisoinnin ja suunnittelun, enkä ole myöhemmissä ammattiopinnoissa tai työelämässä herättänyt kummastusta vaan tehtävänanto on selvä: mitä tehdään, mistä aloittaa työnteko, miten aikatauluttaa työ ja miten päättää työ. 

Omatoiminnan ohjauskin kehittyi hitaasti, ensin koululuokassa ja asioinnissa, yläasteella tuli uudet kuviot kun kotitaloudessa piti pitää monta rautaa tulessa, missä tuli ensimmäisen vuoden aikana kehitystä enkä tarvinnut enää avustajaa. Jo desimitatkin olivat minulle yläasteen aloittaessa uutta, kun muut olivat todennäköisesti oppineet jo aikoja sitten. Ehkä oli yritelty houkutella kotona asuessa leipomaan ja laittamaan ruokaa, mutta ei minuun keppi ja porkkana olisi toimineet. Uskon äitinikin olleen ihan kädetön kanssani, kun nuori minä istui päivät pitkät tietokoneen äärellä, pelasi ja valvoi. 

Jatkan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kehitysvammaisuus ja tunne-elämän "vammaisuus" kuten narsismi on kyllä kaksi täysin eri asiaa. Tietysti henkilöllä voi olla molemmat samaan aikaan. Nämä on vaikeita diagnosoida ja siksi psykiatrian ei pitäis olla ensimmäinen osote mihin lapsenomaisesti käyttäytyvät tai puhuvat lähetetään. Aikuisellakin voi tapahtua taantumaa neuroligisista sairauksista johtuen, vaikka olisi aiemmin ollut normaali.

Minua on askarruttanut autismin ja myös ahdistuneisuuden seurauksena aiheutunut taantuneisuus. Ihan itse tätä olen puinut syy-seuraussuhteineen. Olen itse siis autismi-diagnosoitu ja sen lisäksi minulla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia, joka juurikin kääntyy entisajan heikkolahjaisuus-termiksi eli ns. rajatapaus (normaaliälyisen ja lievästi kehitysvammaisen välillä). Matala äo on tosin tabu, kun se menee yli 69:n.

 

Kerronpa näin oman historiani: lapsuudessa diagnosoitu vaikea-asteinen semanttis-pragmaattinen dysfasia autistisin piirtein. Minulla oli ollut jopa lievä kehitysvamma-diagnoosi, joka todettiin psykiatrisella poliklinikalla, kunnes koko diagnoosi kumottiin yläasteella osaamisprofiilin mennessä laaja-alaisten oppimisvaikeuksien puolelle. Olin luonteeltani hankala ollessani omaehtoinen, enkä helposti hyväksynyt aikuisen ohjausta, myös puhe syrjähteli ja ei ollut tilannetajua: saatoin päästää suustani mitä sylki suuhun suo. Koulutaipaleeni alkoi pidennetyllä oppivelvollisuudella ja pienluokassa. Alkuperäinen suunnitelma yksilöllistää koko opetussuunnitelma dysfasian tuomien ymmärtämisvaikeuksien takia, ja tämä korostui entisestään viidennellä luokalla heikon päättelykyvyn takia, vaikka aloin samalla pärjäämään koulussa ja sekin oli juuri hyvän muistin ansiota eli juuri sitä mekaanista osaamista. Viimeistään yläasteella olisi pitänyt tarkoitus yksilöllistää koko opetussuunnitelma, mutta koskaan ei ryhdytty sanoista tekoihin. Vain matematiikka ja myöhemmin fysiikka olivat ainoat yksilöllistetyt aineet, ja ilman matematiikan yksilöllistämistä olisin ollut ihan pihalla - jo kellotaulun oppimisessakin kesti kunnes opin sen neljännellä tai viidennellä luokalla pyytäessäni jelppiä. Yläasteella suoriuduin ilman helpotuksia 5-6 tasoisesti ja parhaimmillaan 7 ja harvinaisissa tapauksissa 8:aa (yhteiskuntaoppi, äidinkieli ja ruotsi ja monet taitoaineet) saaden. Lopulta keskiarvo oli 7,5. Jatkoin tavalliseen ammattikouluun, ja lisää haasteita tuli mutta puolen vuoden aikana oivalsin työn organisoinnin ja suunnittelun, enkä ole myöhemmissä ammattiopinnoissa tai työelämässä herättänyt kummastusta vaan tehtävänanto on selvä: mitä tehdään, mistä aloittaa työnteko, miten aikatauluttaa työ ja miten päättää työ. 

 

Omatoiminnan ohjauskin kehittyi hitaasti, ensin koululuokassa ja asioinnissa, yläasteella tuli uudet kuviot kun kotitaloudessa piti pitää monta rautaa tulessa, missä tuli ensimmäisen vuoden aikana kehitystä enkä tarvinnut enää avustajaa. Jo desimitatkin olivat minulle yläasteen aloittaessa uutta, kun muut olivat todennäköisesti oppineet jo aikoja sitten. Ehkä oli yritelty houkutella kotona asuessa leipomaan ja laittamaan ruokaa, mutta ei minuun keppi ja porkkana olisi toimineet. Uskon äitinikin olleen ihan kädetön kanssani, kun nuori minä istui päivät pitkät tietokoneen äärellä, pelasi ja valvoi. 

 

Jatkan.

Kyllä ihan itseäni askarruttaa, että olenko voinut taantua koulukiusattunakin koulussa havaittujen vaikeuksien vuoksi. Parhaat ikävuodet hukattu tietokoneen ääressä, vaikka olisi pitänyt tavata muita ikätovereita, heittäytyä, mennä, tulla ja kokea, mutta en uskaltanut ja se uskaltamattomuus korostui viidenneltä luokalta alkaen. Yläasteella pelkäsin vain lisää sosiaalisia tilanteita ja ryhmätöitä, olisin halunnu tehdä yksin ilman päätä aukovia ihmisiä ja koin sen olleen vain hyvä kompromissi. Olen ihan suoraan sanoen aikuinen teini, joka asuu omillaan. En osaa korjata, en rakentaa, enkä luoda mitään. Olen ihan avuton. Sen sijaan osaan avata tietokoneen, tehdä cv:n, etuus- ja työhakemuksia. Käsillä tekeminen on pelottanut aikuisiällä, jos siinä pitää "leikkiä", käyttää mielikuvitusta, olla intuitiivinen: yritin aikuisiällä kuvataidekurssia, mutta kun tuli tällainen intuitiivinen tehtävä, tuijotin tyhjää paperia ja olin peloissani: "Mihin suuntaan liikutan pensseliä?". Vapisin. Tuntuu, että nojaan liikaa realismiin ja vastustan kaikkea epärealistista, kosia "mikään kykenemätön eliö oikeassa elämässä voi tehdä asiaa x" - miellän sellaiset jutut lasten ajatteluun kuuluviksi satujen tapaan. Faktat ovat minulle ainoita oikeita asioita.

Näin omista tehdyistä havainnoista antaisin karkeaksi arvioksi äo:stani 80-85, koska pystyn asumaan omassa kodissa, tiedän miten siivotaan, miten haetaan töitä, mitä tapahtuu jos jätän vuokran ja laskut maksamatta, mitä tehdä jos en pysty maksamaan laskua eräpäivään mennessä jne. Sen sijaan kaikkien huonekalujen kokoamisien ja kuljetusten kanssa olen kädetön, koska en tällaisena heiveröisenä naisena osaa yksin koota mitään Ikean huonekalua, vaikka ohjetta seuraten oivaltaisin mistä aloittaa, mutta se fyysisyys. Tämäkin lienee seurausta vain siitä, ettei lapsena halunnut mitään liikuntaa harrastaa kuin pakosta, halusin vain istua tietokoneen äärellä, koska siinä ei tarvinnut tehdä mitään epämiellyttävää eli fyysistä, minkä rinnastin kipuun. Niinkin höperö olin, että toivoin lapsena istuvani pyörätuolissa. Kyllä oli typerät fantasiat lapsena pyörätuolilla istumisesta, saada vapaus liikunnan tuomasta tuskasta. 

Kyllä itsestäni voin todeta, että en ole oikein aikuisen tasolla kaikessa, vaan jäänyt sinne teini-ikään kaivatessani teini-ikää, kun se jäi silloin välistä. Se teini-iän uudelleen eläminen näkyy pukeutumisessa ja hiustyylissä, ei niinkään siinä että haluaisin kovasti teiniporukoihin ja viettää päättäjäisjuhlia juoden. Ei missään nimessä, häpeäisin itsekin jos niin toimisin. Voisiko tuota kaihon tunnetta kutsua joksikin persoonallisuus- tai identiteettihäiriöksi, vaikka todellisuus riittää tajuamaan, että en elä Mikä-mikä-maassa ja tiedän, että olen 31-vuotias nainen, jolla on aivan eri oikeudet ja velvollisuudet kuin silloin yläasteella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kehitysvammaisuus ja tunne-elämän "vammaisuus" kuten narsismi on kyllä kaksi täysin eri asiaa. Tietysti henkilöllä voi olla molemmat samaan aikaan. Nämä on vaikeita diagnosoida ja siksi psykiatrian ei pitäis olla ensimmäinen osote mihin lapsenomaisesti käyttäytyvät tai puhuvat lähetetään. Aikuisellakin voi tapahtua taantumaa neuroligisista sairauksista johtuen, vaikka olisi aiemmin ollut normaali.

Minua on askarruttanut autismin ja myös ahdistuneisuuden seurauksena aiheutunut taantuneisuus. Ihan itse tätä olen puinut syy-seuraussuhteineen. Olen itse siis autismi-diagnosoitu ja sen lisäksi minulla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia, joka juurikin kääntyy entisajan heikkolahjaisuus-termiksi eli ns. rajatapaus (normaaliälyisen ja lievästi kehitysvammaisen välillä). Matala äo on tosin tabu, kun se menee yli 69:n.

 

Kerronpa näin oman historiani: lapsuudessa diagnosoitu vaikea-asteinen semanttis-pragmaattinen dysfasia autistisin piirtein. Minulla oli ollut jopa lievä kehitysvamma-diagnoosi, joka todettiin psykiatrisella poliklinikalla, kunnes koko diagnoosi kumottiin yläasteella osaamisprofiilin mennessä laaja-alaisten oppimisvaikeuksien puolelle. Olin luonteeltani hankala ollessani omaehtoinen, enkä helposti hyväksynyt aikuisen ohjausta, myös puhe syrjähteli ja ei ollut tilannetajua: saatoin päästää suustani mitä sylki suuhun suo. Koulutaipaleeni alkoi pidennetyllä oppivelvollisuudella ja pienluokassa. Alkuperäinen suunnitelma yksilöllistää koko opetussuunnitelma dysfasian tuomien ymmärtämisvaikeuksien takia, ja tämä korostui entisestään viidennellä luokalla heikon päättelykyvyn takia, vaikka aloin samalla pärjäämään koulussa ja sekin oli juuri hyvän muistin ansiota eli juuri sitä mekaanista osaamista. Viimeistään yläasteella olisi pitänyt tarkoitus yksilöllistää koko opetussuunnitelma, mutta koskaan ei ryhdytty sanoista tekoihin. Vain matematiikka ja myöhemmin fysiikka olivat ainoat yksilöllistetyt aineet, ja ilman matematiikan yksilöllistämistä olisin ollut ihan pihalla - jo kellotaulun oppimisessakin kesti kunnes opin sen neljännellä tai viidennellä luokalla pyytäessäni jelppiä. Yläasteella suoriuduin ilman helpotuksia 5-6 tasoisesti ja parhaimmillaan 7 ja harvinaisissa tapauksissa 8:aa (yhteiskuntaoppi, äidinkieli ja ruotsi ja monet taitoaineet) saaden. Lopulta keskiarvo oli 7,5. Jatkoin tavalliseen ammattikouluun, ja lisää haasteita tuli mutta puolen vuoden aikana oivalsin työn organisoinnin ja suunnittelun, enkä ole myöhemmissä ammattiopinnoissa tai työelämässä herättänyt kummastusta vaan tehtävänanto on selvä: mitä tehdään, mistä aloittaa työnteko, miten aikatauluttaa työ ja miten päättää työ. 

 

Omatoiminnan ohjauskin kehittyi hitaasti, ensin koululuokassa ja asioinnissa, yläasteella tuli uudet kuviot kun kotitaloudessa piti pitää monta rautaa tulessa, missä tuli ensimmäisen vuoden aikana kehitystä enkä tarvinnut enää avustajaa. Jo desimitatkin olivat minulle yläasteen aloittaessa uutta, kun muut olivat todennäköisesti oppineet jo aikoja sitten. Ehkä oli yritelty houkutella kotona asuessa leipomaan ja laittamaan ruokaa, mutta ei minuun keppi ja porkkana olisi toimineet. Uskon äitinikin olleen ihan kädetön kanssani, kun nuori minä istui päivät pitkät tietokoneen äärellä, pelasi ja valvoi. 

 

Jatkan.

Kyllä ihan itseäni askarruttaa, että olenko voinut taantua koulukiusattunakin koulussa havaittujen vaikeuksien vuoksi. Parhaat ikävuodet hukattu tietokoneen ääressä, vaikka olisi pitänyt tavata muita ikätovereita, heittäytyä, mennä, tulla ja kokea, mutta en uskaltanut ja se uskaltamattomuus korostui viidenneltä luokalta alkaen. Yläasteella pelkäsin vain lisää sosiaalisia tilanteita ja ryhmätöitä, olisin halunnu tehdä yksin ilman päätä aukovia ihmisiä ja koin sen olleen vain hyvä kompromissi. Olen ihan suoraan sanoen aikuinen teini, joka asuu omillaan. En osaa korjata, en rakentaa, enkä luoda mitään. Olen ihan avuton. Sen sijaan osaan avata tietokoneen, tehdä cv:n, etuus- ja työhakemuksia. Käsillä tekeminen on pelottanut aikuisiällä, jos siinä pitää "leikkiä", käyttää mielikuvitusta, olla intuitiivinen: yritin aikuisiällä kuvataidekurssia, mutta kun tuli tällainen intuitiivinen tehtävä, tuijotin tyhjää paperia ja olin peloissani: "Mihin suuntaan liikutan pensseliä?". Vapisin. Tuntuu, että nojaan liikaa realismiin ja vastustan kaikkea epärealistista, kosia "mikään kykenemätön eliö oikeassa elämässä voi tehdä asiaa x" - miellän sellaiset jutut lasten ajatteluun kuuluviksi satujen tapaan. Faktat ovat minulle ainoita oikeita asioita.

 

Näin omista tehdyistä havainnoista antaisin karkeaksi arvioksi äo:stani 80-85, koska pystyn asumaan omassa kodissa, tiedän miten siivotaan, miten haetaan töitä, mitä tapahtuu jos jätän vuokran ja laskut maksamatta, mitä tehdä jos en pysty maksamaan laskua eräpäivään mennessä jne. Sen sijaan kaikkien huonekalujen kokoamisien ja kuljetusten kanssa olen kädetön, koska en tällaisena heiveröisenä naisena osaa yksin koota mitään Ikean huonekalua, vaikka ohjetta seuraten oivaltaisin mistä aloittaa, mutta se fyysisyys. Tämäkin lienee seurausta vain siitä, ettei lapsena halunnut mitään liikuntaa harrastaa kuin pakosta, halusin vain istua tietokoneen äärellä, koska siinä ei tarvinnut tehdä mitään epämiellyttävää eli fyysistä, minkä rinnastin kipuun. Niinkin höperö olin, että toivoin lapsena istuvani pyörätuolissa. Kyllä oli typerät fantasiat lapsena pyörätuolilla istumisesta, saada vapaus liikunnan tuomasta tuskasta. 

 

Kyllä itsestäni voin todeta, että en ole oikein aikuisen tasolla kaikessa, vaan jäänyt sinne teini-ikään kaivatessani teini-ikää, kun se jäi silloin välistä. Se teini-iän uudelleen eläminen näkyy pukeutumisessa ja hiustyylissä, ei niinkään siinä että haluaisin kovasti teiniporukoihin ja viettää päättäjäisjuhlia juoden. Ei missään nimessä, häpeäisin itsekin jos niin toimisin. Voisiko tuota kaihon tunnetta kutsua joksikin persoonallisuus- tai identiteettihäiriöksi, vaikka todellisuus riittää tajuamaan, että en elä Mikä-mikä-maassa ja tiedän, että olen 31-vuotias nainen, jolla on aivan eri oikeudet ja velvollisuudet kuin silloin yläasteella.

Älä vähättele itseäsi turhaan. Ei ole mitään oikeaa tapaa olla aikuinen. Monesti ihmisiä rajoittaa paljon pelkästään jo se, etteivät he usko itseensä. Sinulla on vielä vaikka miten paljon aikaa opetella uusia asioita ja taitoja. 
Ja moni tuntemani älykäs ihminen ei osaa rakentaa tai korjata. Ovat ns. kaupunki-ihmisiä, joilla ei luonnollisesti ole ollut tarvetta opetella näitä asioita. Yleensä niitä taitoja opetellaan siinä kohtaa, kun ne tulevat itselle ajankohtaiseksi, eli hankitaan vaikka se omakotitalo.

Niin kauan kuin pidät huolta itsestäsi, taloudestani, toimit vastuullisesti (eli kannat vastuun teoistasi, etkä syytä muita ongelmistasi) ja pystyt tarvittaessa normaaliin kanssakäymiseen ihmisten kanssa, niin en näe syytä miksi olisit taantunut. Meitä aikuisiakin on niin moneen lähtöön, toiset ovat seurallisempia kuin toiset ja toiset viihtyvät taas omissa oloissaan. 

Hänestä tulee aikuisena persu. Ulkomaalaiset pelottaa samalla tavalla kuin lapsena sängyn alla oleva kuvitteellinen mörkö ja tärkeintä on saada halpaa bensaa autoleikkeihin. 

Ei paljon muuttunut, toki nyt on eläkkeellä helpompaa. Hoidin 12 v kesällä työtä, että sain käytyä oppikoulua ja aina hoidin vanhempieni pankkiasioita, kun mulla oli bussilippunja heillä ei ollut rahaa mihinkään ylimääräiseen.

Tein äidin kanssa ruokia, hoidin puutarhaa ja isän kanssa pikkuremppaa, kuten maalaushommia.

Luin just vanhoja päiväkirjojani tuolta ajalta ja tajusin kuinka helppoa nyt on verrattuna tuohon aikaan. Onneksi nykylasten ei tarvitse olla aikuisia 12 v.

Vierailija kirjoitti:

Hänestä tulee aikuisena persu. Ulkomaalaiset pelottaa samalla tavalla kuin lapsena sängyn alla oleva kuvitteellinen mörkö ja tärkeintä on saada halpaa bensaa autoleikkeihin. 

Todella vitsikästä. Mahdatko ymmärtää mitä tarkoittaa jäädä alle 13 v tasolle?älyllistä kehitysvammaa tai heikkolahjaisuutta. Ihan lääketieteellisesti myönnetty asia. Vangit ovat keskimäärin juuri tuota ikätasoa eikä tavatonta, että ovat lievästi kehitysvammaisia tai heikkolahjaisia, diagnosoimattomia kylläkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kehitysvammaisuus ja tunne-elämän "vammaisuus" kuten narsismi on kyllä kaksi täysin eri asiaa. Tietysti henkilöllä voi olla molemmat samaan aikaan. Nämä on vaikeita diagnosoida ja siksi psykiatrian ei pitäis olla ensimmäinen osote mihin lapsenomaisesti käyttäytyvät tai puhuvat lähetetään. Aikuisellakin voi tapahtua taantumaa neuroligisista sairauksista johtuen, vaikka olisi aiemmin ollut normaali.

Minua on askarruttanut autismin ja myös ahdistuneisuuden seurauksena aiheutunut taantuneisuus. Ihan itse tätä olen puinut syy-seuraussuhteineen. Olen itse siis autismi-diagnosoitu ja sen lisäksi minulla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia, joka juurikin kääntyy entisajan heikkolahjaisuus-termiksi eli ns. rajatapaus (normaaliälyisen ja lievästi kehitysvammaisen välillä). Matala äo on tosin tabu, kun se menee yli 69:n.

 

Kerronpa näin oman historiani: lapsuudessa diagnosoitu vaikea-asteinen semanttis-pragmaattinen dysfasia autistisin piirtein. Minulla oli ollut jopa lievä kehitysvamma-diagnoosi, joka todettiin psykiatrisella poliklinikalla, kunnes koko diagnoosi kumottiin yläasteella osaamisprofiilin mennessä laaja-alaisten oppimisvaikeuksien puolelle. Olin luonteeltani hankala ollessani omaehtoinen, enkä helposti hyväksynyt aikuisen ohjausta, myös puhe syrjähteli ja ei ollut tilannetajua: saatoin päästää suustani mitä sylki suuhun suo. Koulutaipaleeni alkoi pidennetyllä oppivelvollisuudella ja pienluokassa. Alkuperäinen suunnitelma yksilöllistää koko opetussuunnitelma dysfasian tuomien ymmärtämisvaikeuksien takia, ja tämä korostui entisestään viidennellä luokalla heikon päättelykyvyn takia, vaikka aloin samalla pärjäämään koulussa ja sekin oli juuri hyvän muistin ansiota eli juuri sitä mekaanista osaamista. Viimeistään yläasteella olisi pitänyt tarkoitus yksilöllistää koko opetussuunnitelma, mutta koskaan ei ryhdytty sanoista tekoihin. Vain matematiikka ja myöhemmin fysiikka olivat ainoat yksilöllistetyt aineet, ja ilman matematiikan yksilöllistämistä olisin ollut ihan pihalla - jo kellotaulun oppimisessakin kesti kunnes opin sen neljännellä tai viidennellä luokalla pyytäessäni jelppiä. Yläasteella suoriuduin ilman helpotuksia 5-6 tasoisesti ja parhaimmillaan 7 ja harvinaisissa tapauksissa 8:aa (yhteiskuntaoppi, äidinkieli ja ruotsi ja monet taitoaineet) saaden. Lopulta keskiarvo oli 7,5. Jatkoin tavalliseen ammattikouluun, ja lisää haasteita tuli mutta puolen vuoden aikana oivalsin työn organisoinnin ja suunnittelun, enkä ole myöhemmissä ammattiopinnoissa tai työelämässä herättänyt kummastusta vaan tehtävänanto on selvä: mitä tehdään, mistä aloittaa työnteko, miten aikatauluttaa työ ja miten päättää työ. 

 

Omatoiminnan ohjauskin kehittyi hitaasti, ensin koululuokassa ja asioinnissa, yläasteella tuli uudet kuviot kun kotitaloudessa piti pitää monta rautaa tulessa, missä tuli ensimmäisen vuoden aikana kehitystä enkä tarvinnut enää avustajaa. Jo desimitatkin olivat minulle yläasteen aloittaessa uutta, kun muut olivat todennäköisesti oppineet jo aikoja sitten. Ehkä oli yritelty houkutella kotona asuessa leipomaan ja laittamaan ruokaa, mutta ei minuun keppi ja porkkana olisi toimineet. Uskon äitinikin olleen ihan kädetön kanssani, kun nuori minä istui päivät pitkät tietokoneen äärellä, pelasi ja valvoi. 

 

Jatkan.

Kyllä ihan itseäni askarruttaa, että olenko voinut taantua koulukiusattunakin koulussa havaittujen vaikeuksien vuoksi. Parhaat ikävuodet hukattu tietokoneen ääressä, vaikka olisi pitänyt tavata muita ikätovereita, heittäytyä, mennä, tulla ja kokea, mutta en uskaltanut ja se uskaltamattomuus korostui viidenneltä luokalta alkaen. Yläasteella pelkäsin vain lisää sosiaalisia tilanteita ja ryhmätöitä, olisin halunnu tehdä yksin ilman päätä aukovia ihmisiä ja koin sen olleen vain hyvä kompromissi. Olen ihan suoraan sanoen aikuinen teini, joka asuu omillaan. En osaa korjata, en rakentaa, enkä luoda mitään. Olen ihan avuton. Sen sijaan osaan avata tietokoneen, tehdä cv:n, etuus- ja työhakemuksia. Käsillä tekeminen on pelottanut aikuisiällä, jos siinä pitää "leikkiä", käyttää mielikuvitusta, olla intuitiivinen: yritin aikuisiällä kuvataidekurssia, mutta kun tuli tällainen intuitiivinen tehtävä, tuijotin tyhjää paperia ja olin peloissani: "Mihin suuntaan liikutan pensseliä?". Vapisin. Tuntuu, että nojaan liikaa realismiin ja vastustan kaikkea epärealistista, kosia "mikään kykenemätön eliö oikeassa elämässä voi tehdä asiaa x" - miellän sellaiset jutut lasten ajatteluun kuuluviksi satujen tapaan. Faktat ovat minulle ainoita oikeita asioita.

 

Näin omista tehdyistä havainnoista antaisin karkeaksi arvioksi äo:stani 80-85, koska pystyn asumaan omassa kodissa, tiedän miten siivotaan, miten haetaan töitä, mitä tapahtuu jos jätän vuokran ja laskut maksamatta, mitä tehdä jos en pysty maksamaan laskua eräpäivään mennessä jne. Sen sijaan kaikkien huonekalujen kokoamisien ja kuljetusten kanssa olen kädetön, koska en tällaisena heiveröisenä naisena osaa yksin koota mitään Ikean huonekalua, vaikka ohjetta seuraten oivaltaisin mistä aloittaa, mutta se fyysisyys. Tämäkin lienee seurausta vain siitä, ettei lapsena halunnut mitään liikuntaa harrastaa kuin pakosta, halusin vain istua tietokoneen äärellä, koska siinä ei tarvinnut tehdä mitään epämiellyttävää eli fyysistä, minkä rinnastin kipuun. Niinkin höperö olin, että toivoin lapsena istuvani pyörätuolissa. Kyllä oli typerät fantasiat lapsena pyörätuolilla istumisesta, saada vapaus liikunnan tuomasta tuskasta. 

 

Kyllä itsestäni voin todeta, että en ole oikein aikuisen tasolla kaikessa, vaan jäänyt sinne teini-ikään kaivatessani teini-ikää, kun se jäi silloin välistä. Se teini-iän uudelleen eläminen näkyy pukeutumisessa ja hiustyylissä, ei niinkään siinä että haluaisin kovasti teiniporukoihin ja viettää päättäjäisjuhlia juoden. Ei missään nimessä, häpeäisin itsekin jos niin toimisin. Voisiko tuota kaihon tunnetta kutsua joksikin persoonallisuus- tai identiteettihäiriöksi, vaikka todellisuus riittää tajuamaan, että en elä Mikä-mikä-maassa ja tiedän, että olen 31-vuotias nainen, jolla on aivan eri oikeudet ja velvollisuudet kuin silloin yläasteella.

Älä vähättele itseäsi turhaan. Ei ole mitään oikeaa tapaa olla aikuinen. Monesti ihmisiä rajoittaa paljon pelkästään jo se, etteivät he usko itseensä. Sinulla on vielä vaikka miten paljon aikaa opetella uusia asioita ja taitoja. 
Ja moni tuntemani älykäs ihminen ei osaa rakentaa tai korjata. Ovat ns. kaupunki-ihmisiä, joilla ei luonnollisesti ole ollut tarvetta opetella näitä asioita. Yleensä niitä taitoja opetellaan siinä kohtaa, kun ne tulevat itselle ajankohtaiseksi, eli hankitaan vaikka se omakotitalo.

Niin kauan kuin pidät huolta itsestäsi, taloudestani, toimit vastuullisesti (eli kannat vastuun teoistasi, etkä syytä muita ongelmistasi) ja pystyt tarvittaessa normaaliin kanssakäymiseen ihmisten kanssa, niin en näe syytä miksi olisit taantunut. Meitä aikuisiakin on niin moneen lähtöön, toiset ovat seurallisempia kuin toiset ja toiset viihtyvät taas omissa oloissaan. 

Olen tainnut olla sydämeltäni kaupunkilainen pienestä pitäen, vaikka maalla synnyin. Hah hah. Sopisin näillä piirteillä sketsihahmoksi. Jo korvessa asuessa tuli valitettua, ettei mikään houkuttele, kaikki siellä tekeminen oli tylsää ja ulkona olemista vasta vihasinkin. Olin kuin joku valittava kakara ilman, että lellittiin. Hyvä kun edes kykenin tylsyyksissäni kävelemään vaikka talon ympäri, tuijottamaan sängyssä maatessa kattoa tai autossa istuessa katsomaan jatkuvasti vaihtuvia maisemia, sillä vielä 2010-luvun alussa ei ollut älypuhelimia, joihin purkaa tylsyyttä 24/7. Tykkäsin eniten istua tietokoneen ääressä ja välillä satunnaisesti luin jotain nuorten romaaneja tai lehtiä. Koko lukeminen on jäänyt minulla ikuisiksi ajoiksi tauolle, koska en vaan jaksa tai ehdi, koska älypuhelinta käyttäessä riittää paljon tekemistä ja se on paljon vaivottamampaa, mukavempaa. Novellien kirjoittamistakin olen kammonnut yli 15 vuoden ajan, mistä kiinnostuin spontaanisti neljännellä luokalla netistä lukemieni novellien kautta ja siinäkin lähinnä kiinnosti se kielioppi, juoni taas oli sellaista lasten höttöä. Seitsemännellä luokalla kirjoitin jonkun fantasianovellin rakkauskuvioineen silloisen Twilight-buumin aikana. Äidinkielen opettajan arvio oli, miten hyvin hallitsin kappalejaot, osasin vuorosanat koota lainausmerkkejä tai viivaa käyttäen. On minulla edelleen muistissa, miten vuorosanat, kappalejaot yms. tehdään, mutta sitten se pelko sisällön luomisesta on ahdistanut, kammottanut kahdeksannesta luokasta eteenpäin ajatellessani, että kirjoituksilleni naurettaisiin enkä halunnut niitä luettavan kenellekään ja tästä syystä heitin koko novellitehtävän läskiksi, ja näin ollen homma meni 7:n tasoiseksi suoritukseksi, koska kuvailuni eivät olleet niin tarkkoja, että miksi näin tapahtui. Osaan vain lähinnä faktapohjaisesti kertoa asioita yksityiskohtia myöten, koska ne ovat todellisuutta, ei kenenkään mielikuvitusta ja siksi en pidä niitä naurettavina. Ironisesti pidän satiirista ja mustasta huumorista, sekä ymmärrän niitä vaikka nekin on osa fiktiivistä maailmaa, mutta samalla niissä ammennetaan todellisuutta. Jo nuoremman minän, ihanneminän ja aikuisen minän pohjaltakin olen ajatuksen tasolla miettinyt hahmoille luonteenpiirteitä, ulkonäköä, ikää yms. joilla voi vitsailla ja siinä on tullut ajateltua, että tästä kokeilisin tehdä omaa satiiripohjaista sarjakuvaa, mutta enpä uskalla piirtää ja kaikki piirtämisen taitonikin ovat heikentyneet, kun ei perheessä ollut resursseja tukea harrastusta rahallisesti, jotta olisin voinut opetella piirtämään tietokoneella. Kädentaitoni ovat kuin lapsella ja siihen päälle vielä käsien jäykkyys. Sama pätee siihen pelaamiseen, amatöörinä latasin emulaattoreita ja näppäimistöllä pelasin, kunnon tarvikkeisiin ei ollut rahaa saati ymmärrystä kiinnostukselleni. Jäi nämäkin kiinnostuksen kohteet puolitiehen, enkä niistä tajua enää mitään enkä uskallakaan. Helpompaa sitten on istua takamus kiinni sohvalla ja näppäillä puhelinta, siinä ei vaadita kummempia ponnisteluja. No, järjestelmäkameran käytön oppiminen ja sen logiikan ymmärtäminen avautui nopeasti näin 30 vuoden iässä, vaikka pidin sitä ihan rakettitieteenä alkuun. Jotenkin se tekniikka ja tietotekniset järjestelmät on helpompi pala ymmärrettäväksi, koska niissä ei tarvitse väkerrellä käsin. Tosin valokuvatessa sommittelu on tärkeässä roolissa, ja sen onneksi sentään hallitsen. Jotain se lapsuudenaikainen piirtämisharrastus on opettanut. 

Jatkan toisessa kentässä. 

- lainaamasi kommentoija

Suurin osa persuista ja heidän kannattajistaan kuuluu tuohon kategoriaan. Mitä uutta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kehitysvammaisuus ja tunne-elämän "vammaisuus" kuten narsismi on kyllä kaksi täysin eri asiaa. Tietysti henkilöllä voi olla molemmat samaan aikaan. Nämä on vaikeita diagnosoida ja siksi psykiatrian ei pitäis olla ensimmäinen osote mihin lapsenomaisesti käyttäytyvät tai puhuvat lähetetään. Aikuisellakin voi tapahtua taantumaa neuroligisista sairauksista johtuen, vaikka olisi aiemmin ollut normaali.

Minua on askarruttanut autismin ja myös ahdistuneisuuden seurauksena aiheutunut taantuneisuus. Ihan itse tätä olen puinut syy-seuraussuhteineen. Olen itse siis autismi-diagnosoitu ja sen lisäksi minulla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia, joka juurikin kääntyy entisajan heikkolahjaisuus-termiksi eli ns. rajatapaus (normaaliälyisen ja lievästi kehitysvammaisen välillä). Matala äo on tosin tabu, kun se menee yli 69:n.

 

Kerronpa näin oman historiani: lapsuudessa diagnosoitu vaikea-asteinen semanttis-pragmaattinen dysfasia autistisin piirtein. Minulla oli ollut jopa lievä kehitysvamma-diagnoosi, joka todettiin psykiatrisella poliklinikalla, kunnes koko diagnoosi kumottiin yläasteella osaamisprofiilin mennessä laaja-alaisten oppimisvaikeuksien puolelle. Olin luonteeltani hankala ollessani omaehtoinen, enkä helposti hyväksynyt aikuisen ohjausta, myös puhe syrjähteli ja ei ollut tilannetajua: saatoin päästää suustani mitä sylki suuhun suo. Koulutaipaleeni alkoi pidennetyllä oppivelvollisuudella ja pienluokassa. Alkuperäinen suunnitelma yksilöllistää koko opetussuunnitelma dysfasian tuomien ymmärtämisvaikeuksien takia, ja tämä korostui entisestään viidennellä luokalla heikon päättelykyvyn takia, vaikka aloin samalla pärjäämään koulussa ja sekin oli juuri hyvän muistin ansiota eli juuri sitä mekaanista osaamista. Viimeistään yläasteella olisi pitänyt tarkoitus yksilöllistää koko opetussuunnitelma, mutta koskaan ei ryhdytty sanoista tekoihin. Vain matematiikka ja myöhemmin fysiikka olivat ainoat yksilöllistetyt aineet, ja ilman matematiikan yksilöllistämistä olisin ollut ihan pihalla - jo kellotaulun oppimisessakin kesti kunnes opin sen neljännellä tai viidennellä luokalla pyytäessäni jelppiä. Yläasteella suoriuduin ilman helpotuksia 5-6 tasoisesti ja parhaimmillaan 7 ja harvinaisissa tapauksissa 8:aa (yhteiskuntaoppi, äidinkieli ja ruotsi ja monet taitoaineet) saaden. Lopulta keskiarvo oli 7,5. Jatkoin tavalliseen ammattikouluun, ja lisää haasteita tuli mutta puolen vuoden aikana oivalsin työn organisoinnin ja suunnittelun, enkä ole myöhemmissä ammattiopinnoissa tai työelämässä herättänyt kummastusta vaan tehtävänanto on selvä: mitä tehdään, mistä aloittaa työnteko, miten aikatauluttaa työ ja miten päättää työ. 

 

Omatoiminnan ohjauskin kehittyi hitaasti, ensin koululuokassa ja asioinnissa, yläasteella tuli uudet kuviot kun kotitaloudessa piti pitää monta rautaa tulessa, missä tuli ensimmäisen vuoden aikana kehitystä enkä tarvinnut enää avustajaa. Jo desimitatkin olivat minulle yläasteen aloittaessa uutta, kun muut olivat todennäköisesti oppineet jo aikoja sitten. Ehkä oli yritelty houkutella kotona asuessa leipomaan ja laittamaan ruokaa, mutta ei minuun keppi ja porkkana olisi toimineet. Uskon äitinikin olleen ihan kädetön kanssani, kun nuori minä istui päivät pitkät tietokoneen äärellä, pelasi ja valvoi. 

 

Jatkan.

Kyllä ihan itseäni askarruttaa, että olenko voinut taantua koulukiusattunakin koulussa havaittujen vaikeuksien vuoksi. Parhaat ikävuodet hukattu tietokoneen ääressä, vaikka olisi pitänyt tavata muita ikätovereita, heittäytyä, mennä, tulla ja kokea, mutta en uskaltanut ja se uskaltamattomuus korostui viidenneltä luokalta alkaen. Yläasteella pelkäsin vain lisää sosiaalisia tilanteita ja ryhmätöitä, olisin halunnu tehdä yksin ilman päätä aukovia ihmisiä ja koin sen olleen vain hyvä kompromissi. Olen ihan suoraan sanoen aikuinen teini, joka asuu omillaan. En osaa korjata, en rakentaa, enkä luoda mitään. Olen ihan avuton. Sen sijaan osaan avata tietokoneen, tehdä cv:n, etuus- ja työhakemuksia. Käsillä tekeminen on pelottanut aikuisiällä, jos siinä pitää "leikkiä", käyttää mielikuvitusta, olla intuitiivinen: yritin aikuisiällä kuvataidekurssia, mutta kun tuli tällainen intuitiivinen tehtävä, tuijotin tyhjää paperia ja olin peloissani: "Mihin suuntaan liikutan pensseliä?". Vapisin. Tuntuu, että nojaan liikaa realismiin ja vastustan kaikkea epärealistista, kosia "mikään kykenemätön eliö oikeassa elämässä voi tehdä asiaa x" - miellän sellaiset jutut lasten ajatteluun kuuluviksi satujen tapaan. Faktat ovat minulle ainoita oikeita asioita.

 

Näin omista tehdyistä havainnoista antaisin karkeaksi arvioksi äo:stani 80-85, koska pystyn asumaan omassa kodissa, tiedän miten siivotaan, miten haetaan töitä, mitä tapahtuu jos jätän vuokran ja laskut maksamatta, mitä tehdä jos en pysty maksamaan laskua eräpäivään mennessä jne. Sen sijaan kaikkien huonekalujen kokoamisien ja kuljetusten kanssa olen kädetön, koska en tällaisena heiveröisenä naisena osaa yksin koota mitään Ikean huonekalua, vaikka ohjetta seuraten oivaltaisin mistä aloittaa, mutta se fyysisyys. Tämäkin lienee seurausta vain siitä, ettei lapsena halunnut mitään liikuntaa harrastaa kuin pakosta, halusin vain istua tietokoneen äärellä, koska siinä ei tarvinnut tehdä mitään epämiellyttävää eli fyysistä, minkä rinnastin kipuun. Niinkin höperö olin, että toivoin lapsena istuvani pyörätuolissa. Kyllä oli typerät fantasiat lapsena pyörätuolilla istumisesta, saada vapaus liikunnan tuomasta tuskasta. 

 

Kyllä itsestäni voin todeta, että en ole oikein aikuisen tasolla kaikessa, vaan jäänyt sinne teini-ikään kaivatessani teini-ikää, kun se jäi silloin välistä. Se teini-iän uudelleen eläminen näkyy pukeutumisessa ja hiustyylissä, ei niinkään siinä että haluaisin kovasti teiniporukoihin ja viettää päättäjäisjuhlia juoden. Ei missään nimessä, häpeäisin itsekin jos niin toimisin. Voisiko tuota kaihon tunnetta kutsua joksikin persoonallisuus- tai identiteettihäiriöksi, vaikka todellisuus riittää tajuamaan, että en elä Mikä-mikä-maassa ja tiedän, että olen 31-vuotias nainen, jolla on aivan eri oikeudet ja velvollisuudet kuin silloin yläasteella.

Älä vähättele itseäsi turhaan. Ei ole mitään oikeaa tapaa olla aikuinen. Monesti ihmisiä rajoittaa paljon pelkästään jo se, etteivät he usko itseensä. Sinulla on vielä vaikka miten paljon aikaa opetella uusia asioita ja taitoja. 
Ja moni tuntemani älykäs ihminen ei osaa rakentaa tai korjata. Ovat ns. kaupunki-ihmisiä, joilla ei luonnollisesti ole ollut tarvetta opetella näitä asioita. Yleensä niitä taitoja opetellaan siinä kohtaa, kun ne tulevat itselle ajankohtaiseksi, eli hankitaan vaikka se omakotitalo.

Niin kauan kuin pidät huolta itsestäsi, taloudestani, toimit vastuullisesti (eli kannat vastuun teoistasi, etkä syytä muita ongelmistasi) ja pystyt tarvittaessa normaaliin kanssakäymiseen ihmisten kanssa, niin en näe syytä miksi olisit taantunut. Meitä aikuisiakin on niin moneen lähtöön, toiset ovat seurallisempia kuin toiset ja toiset viihtyvät taas omissa oloissaan. 

Olen tainnut olla sydämeltäni kaupunkilainen pienestä pitäen, vaikka maalla synnyin. Hah hah. Sopisin näillä piirteillä sketsihahmoksi. Jo korvessa asuessa tuli valitettua, ettei mikään houkuttele, kaikki siellä tekeminen oli tylsää ja ulkona olemista vasta vihasinkin. Olin kuin joku valittava kakara ilman, että lellittiin. Hyvä kun edes kykenin tylsyyksissäni kävelemään vaikka talon ympäri, tuijottamaan sängyssä maatessa kattoa tai autossa istuessa katsomaan jatkuvasti vaihtuvia maisemia, sillä vielä 2010-luvun alussa ei ollut älypuhelimia, joihin purkaa tylsyyttä 24/7. Tykkäsin eniten istua tietokoneen ääressä ja välillä satunnaisesti luin jotain nuorten romaaneja tai lehtiä. Koko lukeminen on jäänyt minulla ikuisiksi ajoiksi tauolle, koska en vaan jaksa tai ehdi, koska älypuhelinta käyttäessä riittää paljon tekemistä ja se on paljon vaivottamampaa, mukavempaa. Novellien kirjoittamistakin olen kammonnut yli 15 vuoden ajan, mistä kiinnostuin spontaanisti neljännellä luokalla netistä lukemieni novellien kautta ja siinäkin lähinnä kiinnosti se kielioppi, juoni taas oli sellaista lasten höttöä. Seitsemännellä luokalla kirjoitin jonkun fantasianovellin rakkauskuvioineen silloisen Twilight-buumin aikana. Äidinkielen opettajan arvio oli, miten hyvin hallitsin kappalejaot, osasin vuorosanat koota lainausmerkkejä tai viivaa käyttäen. On minulla edelleen muistissa, miten vuorosanat, kappalejaot yms. tehdään, mutta sitten se pelko sisällön luomisesta on ahdistanut, kammottanut kahdeksannesta luokasta eteenpäin ajatellessani, että kirjoituksilleni naurettaisiin enkä halunnut niitä luettavan kenellekään ja tästä syystä heitin koko novellitehtävän läskiksi, ja näin ollen homma meni 7:n tasoiseksi suoritukseksi, koska kuvailuni eivät olleet niin tarkkoja, että miksi näin tapahtui. Osaan vain lähinnä faktapohjaisesti kertoa asioita yksityiskohtia myöten, koska ne ovat todellisuutta, ei kenenkään mielikuvitusta ja siksi en pidä niitä naurettavina. Ironisesti pidän satiirista ja mustasta huumorista, sekä ymmärrän niitä vaikka nekin on osa fiktiivistä maailmaa, mutta samalla niissä ammennetaan todellisuutta. Jo nuoremman minän, ihanneminän ja aikuisen minän pohjaltakin olen ajatuksen tasolla miettinyt hahmoille luonteenpiirteitä, ulkonäköä, ikää yms. joilla voi vitsailla ja siinä on tullut ajateltua, että tästä kokeilisin tehdä omaa satiiripohjaista sarjakuvaa, mutta enpä uskalla piirtää ja kaikki piirtämisen taitonikin ovat heikentyneet, kun ei perheessä ollut resursseja tukea harrastusta rahallisesti, jotta olisin voinut opetella piirtämään tietokoneella. Kädentaitoni ovat kuin lapsella ja siihen päälle vielä käsien jäykkyys. Sama pätee siihen pelaamiseen, amatöörinä latasin emulaattoreita ja näppäimistöllä pelasin, kunnon tarvikkeisiin ei ollut rahaa saati ymmärrystä kiinnostukselleni. Jäi nämäkin kiinnostuksen kohteet puolitiehen, enkä niistä tajua enää mitään enkä uskallakaan. Helpompaa sitten on istua takamus kiinni sohvalla ja näppäillä puhelinta, siinä ei vaadita kummempia ponnisteluja. No, järjestelmäkameran käytön oppiminen ja sen logiikan ymmärtäminen avautui nopeasti näin 30 vuoden iässä, vaikka pidin sitä ihan rakettitieteenä alkuun. Jotenkin se tekniikka ja tietotekniset järjestelmät on helpompi pala ymmärrettäväksi, koska niissä ei tarvitse väkerrellä käsin. Tosin valokuvatessa sommittelu on tärkeässä roolissa, ja sen onneksi sentään hallitsen. Jotain se lapsuudenaikainen piirtämisharrastus on opettanut. 

 

Jatkan toisessa kentässä. 

 

- lainaamasi kommentoija

Mitäs muuta olen tässä aikuisiällä raaskinut opetella tai verestää? Englantia kansalaisopiston kurssilla, ja sekin oli jossain vaiheessa tauolla, koska en jaksanut tai ehtinyt. Tuon jumin jossain vaiheessa katkaisin, ja nyt olen edennyt B1- ja B2-tasolle. Tämä tilanne on siinä mielessä erikoinen, koska ennen kolmatta luokkaa olin kiinnostunut englannin kielestä ja kun se alkoi, se sujui kivasti kunnes kiinnostukseni vaihtui lennosta toiseen ja jäin tietokoneen äärelle. Englannin arvosanat laskivat, olin omissa ajatuksissani opettajan sanojen mukaan. Ammattikouluun saakka totesin, että en osaa, en uskalla. Nykyisin taas ymmärrän kielioppisäännöt ja mitä niillä kuten ehtolauseilla ja "there are/is" tarkoitetaan, mutta se soveltaminen. 

Samainen omiin ajatuksiin vaipuminen oli muillakin tunneilla tyypillistä neljännestä tai viidennestä luokasta alkaen, "yksi juttu" pyöri aina mielessä. Oli motorista levottumuutta. Minulla on suoraan sanoen tragedioiden pyhä kolminaisuus, ja mietityttää, mitä jos niistä kumpuavien pelkojen, ahdistuneisuuden ja epävarmuuksien takia parhaat ikävuodet kärsi ja olen sellainen kuin olen. Puhumattakaan nettiriippuvuudesta, jota ei vielä 2000-luvulla ollut virallisessa tautiluokituksessa toisin kuin nyt, vaikka sen olemassaolo tiedostettiin. Kyseinen teema on ollut paljon tapetilla näin digitaalisuuden aikakaudella. Olen ihan samanlainen kuin ne alkoholistit tai huumeiden käyttäjät. En yhtään ihmettele, miten olen syövyttänyt aivojani entisestään ja siihen vielä päälle lapsuudenaikainen omaehtoisuis, kun ikää alkoi tulla lisää ja samoin kysymyksiä: "Miksi minun pitää käydä täällä (terapiassa)?". Varhaista dementoitumista odottaessa.

Tyypillinen incel. Niillä on oltava jonkin sortin kehitysvamma. Pornon muovaamat aivot, syytetään naisia siitä miksi ovat yksin. 

Vassari. Perussuomalainen ei yllä edes tuolle tasolle,..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hänestä tulee aikuisena persu. Ulkomaalaiset pelottaa samalla tavalla kuin lapsena sängyn alla oleva kuvitteellinen mörkö ja tärkeintä on saada halpaa bensaa autoleikkeihin. 

Todella vitsikästä. Mahdatko ymmärtää mitä tarkoittaa jäädä alle 13 v tasolle?älyllistä kehitysvammaa tai heikkolahjaisuutta. Ihan lääketieteellisesti myönnetty asia. Vangit ovat keskimäärin juuri tuota ikätasoa eikä tavatonta, että ovat lievästi kehitysvammaisia tai heikkolahjaisia, diagnosoimattomia kylläkin. 

Vankien joukossa Perussuomalaiset on suosituin puolue, sattumaako?