Kateus, jatkuva tarve kilpailla ja vaikeus iloita toisten puolesta. Olenko ihmishirviö?

Otsikko saa minut kuulostamaan varmasti kauhealta ihmiseltä, ja sellaiseksi välillä tunnenkin itseni. Avaan nyt kuitenkin tilannetta ja tunteitani vähän enemmän.

Olen siis lähes joka asiasta ”kateellinen” tai minun on vaikea iloita toisten ihmisten puolesta. Jos esimerkiksi ystäväni menestyy jossain, koen heti jääväni hänen varjoonsa ja en osaa heti olla onnellinen hänen puolestaan. Vaikka asiat eivät olisi edes minulta pois enkä haaveile samasta asiasta! Esimerkiksi kun ystäväni pääsi opiskelemaan korkeakouluun; ala ei kiinnosta minua millään tavalla ja itsellänikin on jo mieluinen opiskelupaikka. Minulle vain iskee heti tarve kilpailla ja jollain tapaa vetää huomiota myös itseeni. En tietenkään toivo läheisilleni epäonnea tai halua heiltä heidän saavutuksiaan tai iloisia uutisia pois, mutta jotenkin ensimmäinen reaktioni ei ole vilpitön ilo. En myöskään koskaan käytökselläni tuo esille tätä, mutta on todella häiritsevää edes tuntea näin.

Samalla tavalla suhtaudun myös esimerkiksi siihen, että kun nyt kälyni alkoi tapailla uutta miestä, koen hieman mustasukkaisuutta asiasta. Kun koko muun perheen huomio menee tähän uuteen mieheen ja häneen tutustumiseen, tunnen heti että olen vähemmän arvokas, kiinnostava ja joku korvaa asemani. Tämä siitäkin huolimatta, että itsekin pidän tästä uudesta miesystävästä! Koen, että uudesta ihmisestä välittäminen ja kiinnostuminen on aina pois siitä, kuinka paljon minusta pidetään. Vastaavaa on oman perheeni sisällä ja joskus oikeasti kriiseilin ajatuksella siitä, että veljeni saa ennen minua lapsen ja näin hänen lapsensa olisi ensimmäinen lapsenlapsi vanhemmilleni ja näin ollen rakkaampi…

En osaa ollenkaan arvata mistä tällaiset tunteeni kumpuavat! Voin todella sanoa, että oma elämäni on hyvää. Rakastan miestäni, valmistun kohta unelmieni koulusta ja työpaikka odottaa sekä minulla on useita läheisiä ystäviä ja hyvät suhteet perheeseeni ja mieheni sukuun. Itse asiassa avomieheni on ainoa, jonka kanssa tätä kateuden pistoa tai tarvetta kilpailla en koe. Lopulta kai syynä on sitten pohjimmiltaan huono itsetunto ja se, että pelkään että muut voivat viedä arvoni ja paikkani ja ”korvata” minut. Järjellä ajateltuna tiedän, ettei se mene niin mutta tälle tunteelleni en voi mitään.

Vaikea uskoa, että kenelläkään olisi tällaisia tunteita, mutta jos jollain on ollut niin mikä on auttanut teitä? Entä mitä te muut antaisitte neuvoksi, jotka ette kärsi tästä hirveästä ajatusmallista? Syyllistämistä tai haukkuja en kaipaa, koska tiedän itsekin tämän olevan haitallista ennen muuta itselleni ja haluan lähteä muuttamaan tätä asennettani. En vain tiedä mistä aloittaa, sillä tämä tuntuu olevan loputon suo.