Yli 30 vuotta saman miehen kanssa, ja onnellinen. Jos jäisin jostain syystä yksin, siis

Eikö olisi kiva kokeilla muutakin kun aika jättää ja joas saa enää aikaan parisuhteen. 

Sama juttu. Yhteisiä vuosia takana tosin vasta 24, mutta uutta miestä en kaipaisi tai haluaisi. Olisin jo elänyt suuren rakkauden, perustanut perheen ja elänyt hyvää elämää. En ymmärrä miksi suurella osalla eronneista ja leskistä on kamala kiire uuteen suhteeseen. Ehkä se edellinen suhde ei ollut hyvä, mutta sitä ei kehdata myöntää.

En ole olleenkaan kokeilunhaluinen joten en haluaisi enää mitään uutta ihmissuhdetta. Tämä asia kävi mielessäni kun miehelläni oli hiljattain sairauskohtaus, joka ei onneksi ollut hengenvaarallinen. Olen niin helpottunut että tuo tilanne päättyi hyvin, mutta kyllä se laittoi miettimään elämän rajallisuutta ja sitä miten saa olla jokaisesta yhteisestä päivästä onnellinen.ap

Ajattelen samoin. Olen ollut mieheni kanssa yhdessä teinistä asti, lähes puolet elämästäni ja koko aikuisikäni. Jos tulee ero tai jään yksin, sitten olen yksin. En halua tutustua enää keneenkään toiseen, kokea muita ja aloittaa alusta eikä kukaan muu tulisi koskaan tuntemaan minua niin kuin mieheni.

Sama täällä!

Yhdessä 25 vuotta.

En voisi kuvitellakaan ketään toista, en mitenkään voisi kelpuuttaa.

Turha vannoa mitään ja aika todennäköistä että jää leskeksi koska naiset elävät pitempään ellei oo muutamaa vuotta nuorempi mies. Jos avoliitossa kannattaa mennä naimisiin että saa aikanaan leskeneläkkeen. Onhan se rakkautta kun mies taluttaa kaikki tietävän Jumalan edessä auvoisaan avioliiton satamaan. Ilmeisesti ootte naimisissa kun vuosikausia ootta olleet yhdessä. 

Sama yli 30 v yhdessä.

Samoin täällä, kohta 30 vuotta yhdessä ja se on minun ainoa avioliittoni ja mieheni ja tulee aina olemaan. On hirveä ajatuskin, että joutuisi kuolemalle luovuttamaan rakkaimpansa, en ikinä halua ketään muuta. Mieletön onni kohdannut, kun ollaan saatu näin onnellisina elää näin pitkään, kunhan vain terveyttä riittäisi.

Kas, en ollutkaan ainoa :). Olemme olleet yhdessä teinivuosista alkaen ja yhteistä aikaa nyt takana 43 vuotta. Enkä enää lähtisi uuteen suhteeseen minäkään. Minulla on ollut niin upea elämä upean miehen kanssa, että olisi sula mahdottomuus enää löytää ketään, joka olisi lähelläkään nykyistä.

Mistäs te sen niin varmaksi tiedätte? Jos on ollut teinistä asti yhdessä, 30 vuotta, niin ikää on alle 50. Siinä iässä vielä kaipaa lämpöä ja läheisyyttä, aikuista seuraa ja huomiota.

Ja ihminen on nopea unohtamaan. Puhumattakaan siitä kuinka äkkiä ihastus ja/tai seksuaalinen vetovoima syttyy.

Sama täällä, 19v yhdessä. Minulla tosin painaa myös se, että en halua lapsille koskaan uusperhettä, ja nuorin on vasta vauva. Mutta suurin syy on se, että tiedän etten voisi rakastua kehenkään yhtä tulisesti enkä saada yhtä hyvää ja toimivaa suhdetta. En jaksaisi keski-ikäisenä enää tehdä isoja kompromisseja. Ainakaan en asuisi enää kenenkään kanssa yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Mistäs te sen niin varmaksi tiedätte? Jos on ollut teinistä asti yhdessä, 30 vuotta, niin ikää on alle 50. Siinä iässä vielä kaipaa lämpöä ja läheisyyttä, aikuista seuraa ja huomiota.

Ja ihminen on nopea unohtamaan. Puhumattakaan siitä kuinka äkkiä ihastus ja/tai seksuaalinen vetovoima syttyy.

Onkos sinulla itselläsi kokemusta pitkästä onnellisesta avioliitosta? Viisikymppisenä on jo nähnyt sivusta niitä vähemmän onnellisia liittoja, joten omaa pitkää ja onnellista liittoa osaa jo arvostaa toisella tavalla. Ei ole mitenkään itsestäänselvää tuuria saavuttaa sellainen avioliitto ja toista kertaa tuskin sattuu niin sopivaa  kohdalle. Ja en ikinä haluaisi lapsillekaan tehdä, että joku vieras tulisi tilalle. Sitten on toisenlainen elämä yksinään, jos kuolema erottaa. Toista miestä en ota.

Olen niin kateellinen teille, jotka saatte vanheta pitkäaikaisen kumppaninne kanssa. Oma puolisoni kuoli juurikin yli kolmenkymmenen aviovuoden jälkeen. Vaikeaa on minunkin uutta suhdetta kuvitella. Mutta en sano ei koskaan, voihan se rakkaus iskeä vanhempanakin. En sitä kyllä etsi. Edesmennyt puolisoni minulle uuden suhteen kyllä soisi, halusi minun olevan onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistäs te sen niin varmaksi tiedätte? Jos on ollut teinistä asti yhdessä, 30 vuotta, niin ikää on alle 50. Siinä iässä vielä kaipaa lämpöä ja läheisyyttä, aikuista seuraa ja huomiota.

Ja ihminen on nopea unohtamaan. Puhumattakaan siitä kuinka äkkiä ihastus ja/tai seksuaalinen vetovoima syttyy.

Onkos sinulla itselläsi kokemusta pitkästä onnellisesta avioliitosta? Viisikymppisenä on jo nähnyt sivusta niitä vähemmän onnellisia liittoja, joten omaa pitkää ja onnellista liittoa osaa jo arvostaa toisella tavalla. Ei ole mitenkään itsestäänselvää tuuria saavuttaa sellainen avioliitto ja toista kertaa tuskin sattuu niin sopivaa  kohdalle. Ja en ikinä haluaisi lapsillekaan tehdä, että joku vieras tulisi tilalle. Sitten on toisenlainen elämä yksinään, jos kuolema erottaa. Toista miestä en ota.

Itselläni ei ole kokemusta, mutta on kokemusta siitä vähemmän onnellisesta mistä sinä taas kirjoitat, että olet vain nähnyt sivusta. Joten, et itsekään siitä mitään tiedä, eikä se poista sitä, etteikö arvostaisi hyvää onnellista liittoa tai ettei kaipaisi läheisyyttä ja kumppanuutta. Alkuperäisessä olikin kyse esim. leskeytymisestä tai muusta itsestä johtumattomasta syystä. Ei kukaan voi varmaksi sanoa siinä onnellisessa tilanteessa miten toimisi jos elämä ei jatkossa menisikään niin kuin on suunnitellut. Itse taas nimenomaan tuo huono suhde aiheutti sen, että vannoin, etten enää lähde uudestaan "leikkimään kotia" tai muutenkaan ota ketään kovin vakavasti, mutta nyt kun aikaa on kulunut 6v niin mieli on muuttunut. Enkä ole edes tavannut ketään joka olisi nämä ajatukset saanut aikaan, mutta olen vain alkanut kaivata kumppanuutta arkeen ja ystävää vanhuuteen asti. Vaikka joku olisi hyvästä suhteesta jäänyt leskeksi on mielestäni ihan ymmärrettävää, että jossain vaiheessa haluaa kuitenkin taas puolison. Eikä se vähennä sen ensimmäisen suhteen hyvyyttä mielestäni.  

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu. Yhteisiä vuosia takana tosin vasta 24, mutta uutta miestä en kaipaisi tai haluaisi. Olisin jo elänyt suuren rakkauden, perustanut perheen ja elänyt hyvää elämää. En ymmärrä miksi suurella osalla eronneista ja leskistä on kamala kiire uuteen suhteeseen. Ehkä se edellinen suhde ei ollut hyvä, mutta sitä ei kehdata myöntää.

Päinvastoin. Yleensä ne, joilla on ollut hyvä suhde, hakeutuvat nopeammin uuteen suhteeseen. Huonossa suhteessa olleet ovat varovaisempia, eivätkä ole yhtä luottavaisia hyvän kumppanin löytymisen suhteen, joten ovat pidempään yksin tai eivät ota kumppania enää ollenkaan. Tämä on luonnollista ja tutkittua tietoa.

Turha sanoa, mitä tekisi tai ei tekisi. Sitä ei voi tietää ennen kuin on itse kyseisessä tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Mistäs te sen niin varmaksi tiedätte? Jos on ollut teinistä asti yhdessä, 30 vuotta, niin ikää on alle 50. Siinä iässä vielä kaipaa lämpöä ja läheisyyttä, aikuista seuraa ja huomiota.

Ja ihminen on nopea unohtamaan. Puhumattakaan siitä kuinka äkkiä ihastus ja/tai seksuaalinen vetovoima syttyy.

No hoh hoh, kylläpä on väitteet. Kai mä nyt itseni tunnen, seksi ei ole mikään ongelma, leluja löytyy joka lähtöön, ei siihen ihmistä tarvita. Itse pidän heikkoluontoisina ja ehkä vähän vajaamielisinä ihmisiä, jotka säntäävät alapäänsä perässä suhteesta toiseen. Kun on tavannut elämänsä rakkauden ja elänyt elämänsä hänen rinnallaan, siinä on kaikki ja se riittää. Nopeasti unohtavat ovat näitä huonosuhteisia, sori vaan. Heillä ei ole ollut koskaan rakkautta.

Vierailija kirjoitti:

Olen niin kateellinen teille, jotka saatte vanheta pitkäaikaisen kumppaninne kanssa. Oma puolisoni kuoli juurikin yli kolmenkymmenen aviovuoden jälkeen. Vaikeaa on minunkin uutta suhdetta kuvitella. Mutta en sano ei koskaan, voihan se rakkaus iskeä vanhempanakin. En sitä kyllä etsi. Edesmennyt puolisoni minulle uuden suhteen kyllä soisi, halusi minun olevan onnellinen.

Sama. Sain rakastaa miestäni maan päällä vähän yli 30 vuotta, kunnes elämä yllätti ikävästi ja rakkaani kuoli. Minulla on todennäköisesti vielä lähes puolet elämästäni jäljellä, enkä todellakaan aio tuomita itseäni elämään yksinäisyydessä, eikä sitä olisi tehnyt miehenikään. Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä. Läheisyys, hellyys, luottamuksellinen suhde, rakkaus ja hyvä kumppanuus ovat tavoittelemisen arvoisia asioita. t. nuorileski.

29 vuotta oltu yhdessä .

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistäs te sen niin varmaksi tiedätte? Jos on ollut teinistä asti yhdessä, 30 vuotta, niin ikää on alle 50. Siinä iässä vielä kaipaa lämpöä ja läheisyyttä, aikuista seuraa ja huomiota.

Ja ihminen on nopea unohtamaan. Puhumattakaan siitä kuinka äkkiä ihastus ja/tai seksuaalinen vetovoima syttyy.

Onkos sinulla itselläsi kokemusta pitkästä onnellisesta avioliitosta? Viisikymppisenä on jo nähnyt sivusta niitä vähemmän onnellisia liittoja, joten omaa pitkää ja onnellista liittoa osaa jo arvostaa toisella tavalla. Ei ole mitenkään itsestäänselvää tuuria saavuttaa sellainen avioliitto ja toista kertaa tuskin sattuu niin sopivaa  kohdalle. Ja en ikinä haluaisi lapsillekaan tehdä, että joku vieras tulisi tilalle. Sitten on toisenlainen elämä yksinään, jos kuolema erottaa. Toista miestä en ota.

Itselläni ei ole kokemusta, mutta on kokemusta siitä vähemmän onnellisesta mistä sinä taas kirjoitat, että olet vain nähnyt sivusta. Joten, et itsekään siitä mitään tiedä, eikä se poista sitä, etteikö arvostaisi hyvää onnellista liittoa tai ettei kaipaisi läheisyyttä ja kumppanuutta. Alkuperäisessä olikin kyse esim. leskeytymisestä tai muusta itsestä johtumattomasta syystä. Ei kukaan voi varmaksi sanoa siinä onnellisessa tilanteessa miten toimisi jos elämä ei jatkossa menisikään niin kuin on suunnitellut. Itse taas nimenomaan tuo huono suhde aiheutti sen, että vannoin, etten enää lähde uudestaan "leikkimään kotia" tai muutenkaan ota ketään kovin vakavasti, mutta nyt kun aikaa on kulunut 6v niin mieli on muuttunut. Enkä ole edes tavannut ketään joka olisi nämä ajatukset saanut aikaan, mutta olen vain alkanut kaivata kumppanuutta arkeen ja ystävää vanhuuteen asti. Vaikka joku olisi hyvästä suhteesta jäänyt leskeksi on mielestäni ihan ymmärrettävää, että jossain vaiheessa haluaa kuitenkin taas puolison. Eikä se vähennä sen ensimmäisen suhteen hyvyyttä mielestäni.  

En väheksy kenenkään kokemuksia ja tietysti ajatukset voivat muuttua. Mutta itseni kohdalla en siihen usko, koska olen sellainen varovaisempi nainen suhdeasioissa ja viihdyn yksinkin hyvin. On paljon tekemistä ja ajattelen, että se on sitten toisenlainen elämänvaihe sitten. Missään nimessä en tuomitse toisten valintoja ja tilanteita. Hieno asia, jos vanhemmalla iällä löytää vielä toisenkin rakkauden. 

Vierailija kirjoitti:

Sama täällä, 19v yhdessä. Minulla tosin painaa myös se, että en halua lapsille koskaan uusperhettä, ja nuorin on vasta vauva. Mutta suurin syy on se, että tiedän etten voisi rakastua kehenkään yhtä tulisesti enkä saada yhtä hyvää ja toimivaa suhdetta. En jaksaisi keski-ikäisenä enää tehdä isoja kompromisseja. Ainakaan en asuisi enää kenenkään kanssa yhdessä.

En minäkään halua lapsilleni uusperhettä, mutta ei se ole este uudelle rakkaudelle ja suhteelle. Yhteenmuuttoa voi harkita sen jälkeen, kun lapset ovat omillaan tai sitten voi jatkaa loppuun asti omissa kodeissa. Se tuntuu näin keski-ikäisenä kaikin puolin hyvältä vaihtoehdolta. Suhde pysyy tuoreempana ja saa välillä omaa aikaa, eikä tarvitse tehdä jatkuvasti kompromisseja. t. nuorileski