Lue keskustelun säännöt.
Avioero ja menetetyt unelmat
26.03.2019 |
Sanon heti alkuun etten kaipaa exääni lainkaan. Avioero oli väistämätön tietyistä syistä, joita en avaa tässä enempää. Olin varma päätöksestäni eikä yhteenpaluu ole mahdollinen, mutta silti suren suunnattomasti menetettyjä unelmia, jotka olisi ollut mahdollisia pitää tai saavuttaa exän kanssa. Asuimme todella kivassa asunnossa, joka oli hyvällä paikalla. Uusi asuntoni on myös kiva, mutta vanhaa asuntoa ei ollut mahdollista kummankaan pitää yksin. Meillä on kaksi lasta, mutta itse olisin halunnut kolmannen. Periaatteessa kolmas lapsi olisi mahdollinen, mutta en halua mitään uusperhekuviota, jossa on sun ja mun ja meidän lapset. Ylipäänsä edes ajatus uudesta suhteesta oksettaa. Olenhan jo kerran elänyt tuota unelmaa ja epäonnistuin täysin. Tuntuu pahalta nähdä onnellisia (?) perheitä kaupungilla, kun itse olimme todella tulehtuneissa väleissä peräti pari viimeistä vuotta.
Tiedän ettei pitäisi jossitella tai itkeä tällaisia asioita, koska asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Silti tunnen suunnatonta katkeruutta (en ole varma onko se oikea tunnekaan...), sillä en olisi tätä halunnut. Nämä ajatukset ovat jotenkin juuttuneet mieleeni ja tuntuu etten pääse niistä eroon. Olisin minäkin halunnut pitää ydinperheen, enemmän lapsia ja elämäntavan, joka oli mahdollista kahden ihmisen palkalla toteuttaa. Ja mitä sain? Olen yksinhuoltajana ja yritän yhden palkalla tarjota edes jotain kivaa lapsille.
Kommentit (29)
Vierailija kirjoitti:
Kun luulet jo menettäneesi kaiken on jäljellä vielä tulevaisuus
Mä jäin 3 lapsen yksinhuoltajaksi 25v sitten ja luulin että elämä loppui siihen. Vuokrakämppä, oravanpyörä duunin, tarhan ja kodin välillä, ei kumppania enää koskaan, ei unelmien taloa eikä matkoja.
No eihän se noin mennyt. Lapset kasvoi, työt parani, löytyi ihana uusi kumppani, nyt jo 3. unelmien talo ja matkoja muutaman kerran vuodessa.
Sain paljon enemmän kuin olin edes osannut uneksia! Vaikka aloitimme uuden elämämme lähes nollilta nykyisen mieheni kanssa olemme saaneet tosi paljon
Kauniisti sanottu! Juuri tuolta minulta tuntuu! Tunteet vaihtelevat edelleen, vaikka eron myötä tietty pohjavire on muuttunut myönteisemmäksi. Silti tuntuu, että elämä tavallaan oli jo tässä enkä uskalla edes haaveilla mistään. Aloitin käytännössä tyhjästä lasten kanssa, koska ex teki ja tekee edelleen kaikesta niin vaikeaa. Ylipäänsä edes teoriassa ajateltu parisuhde tuntuu enemmän uhkalta kuin mahdollisuudelta tällä hetkellä. Toivottavasti aika parantaa, kuten sanotaan.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten arvasin että ensimmäinen asia on asunto/talo...
Ap luulen että ne tunteet joita käyt läpi on ihan oikeita tuossa kohtaa. Niitä mitä pitää käydä läpi, että voi jättää sen kaiken taakseen ja mennä joskus eteen päin. Täytyy kohdata se pettymys rehellisesti, tuntea se suru ja sitten nousta siitä jaloilleen. Joku päivä. Jos olisit nyt onnellinen, etsisit innoissasi uutta miestä, et miettisi mikä meni vikaan, tilanteesi olisi paljon huolestuttavampi. Tunteesi on normaalisti tuntevan ihmisen tunteita.
Vierailija kirjoitti:
Miten arvasin että ensimmäinen asia on asunto/talo...
No mun on pakko myöntää että muuttaminen elämäni ensimmäisen kerran vuokralle oli rankinta erossa.
Ei mulla ollut ongelmaa lasten selviämisen suhteen, tiesin että pärjäämme ja tuo yh aika olikin tosi mukavaa, täynnä naurua ja iloa. Rahapula tietty oli mutta sain itse päättää mihin rahat menivät, pystyimme jopa reissaamaan lasten kanssa. Työssä suurin ongelma oli lähes tunnin työmatka mikä oli mahdoton yhtälö tarhan aukioloaikoihin nähden. Kaikesta selvittiin.
21
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos oppisi elämään omilla tuloillaan, ei ero toisi mukanaan tuollaista katkeruutta.
Kai ymmärrät, että kahden aikuisen taloudessa on kaksi perheeseen rahaa tuovaa ihmistä ja tämä näkyy luonnollisesti elintasossa. Eron jälkeen tilanne muuttuu, vaikka olisi ennen eroa kustantanut oman elämänsä omilla tuloillaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos vastauksista! Osa selvästi ymmärsi miten koitin sanoa ja osa taas halusi olla vain ilkeitä. En tiedä miten tästä pääsee eteenpäin, koska meillä on yhteiset lapset, joten epäonnistunut avioliitto muistuttaa itsestään koko ajan. En kuitenkaan aio lapsistani luopua ja aloittaa puhtaalta pöydältä, ennen kuin joku sitäkin ehdottaa. Haluaisin mennä elämässäni eteenpäin ja toteuttaa unelmia, mutta parisuhteeseen ja ydinperheeseen liittyvät unelmat joudun hautaamaan, vaikka ne olivatkin hyvin tärkeitä unelmia. En halua altistaa lapsiani millekään uusperhekuviolle tai muulle säätämiselle. Menee vielä useampi vuosi ennen kuin lapset pärjäävät itsekseen ja voin edes ajatella treffejä.
Olen yh, koska mies ei suostu olemaan vanhempi eikä sopimaan mitään mikä rajoittaisi hänen elämäänsä. Mies halusi vain vaimon ja lapset kulissiksi, ei siksi, että hän olisi mitään perhettä edes halunnut. Olin nuori ja naiivi. Epäonnistunut avioliitto siis muistuttaa myös omasta tyhmyydestä.
ap
Etkös itsekin halunnut miehen vain kulissiksi -> mahdollistaman hyvää asuntoa ja tietynlaista elämäntapaa?
Kun luulet jo menettäneesi kaiken on jäljellä vielä tulevaisuus
Mä jäin 3 lapsen yksinhuoltajaksi 25v sitten ja luulin että elämä loppui siihen. Vuokrakämppä, oravanpyörä duunin, tarhan ja kodin välillä, ei kumppania enää koskaan, ei unelmien taloa eikä matkoja.
No eihän se noin mennyt. Lapset kasvoi, työt parani, löytyi ihana uusi kumppani, nyt jo 3. unelmien talo ja matkoja muutaman kerran vuodessa.
Sain paljon enemmän kuin olin edes osannut uneksia! Vaikka aloitimme uuden elämämme lähes nollilta nykyisen mieheni kanssa olemme saaneet tosi paljon