Avioero ja menetetyt unelmat

Jos oppisi elämään omilla tuloillaan, ei ero toisi mukanaan tuollaista katkeruutta.

Katkeran akan ajatuksia ja valitusta, voit lohduttautua sillä että teitä on paljon

Anna kaikkien tunteiden tulla ja mennä. Katkeruus on osa prosessia. Ainakin jos ero on tuoreempi kuin 2v. Helpottaa pikkuhiljaa.

Älä menetä toivoa. Päästä irti menneestä ja keskity siihen mitä voi olla tulevaisuudessa. Sinuna jopa alkaisin katsella uutta miestä avoimin mielin.

Vierailija kirjoitti:

Katkeran akan ajatuksia ja valitusta, voit lohduttautua sillä että teitä on paljon

Omat syysi sinullakin varmaan tuohon ilkeilyyn?

Vierailija kirjoitti:

Anna kaikkien tunteiden tulla ja mennä. Katkeruus on osa prosessia. Ainakin jos ero on tuoreempi kuin 2v. Helpottaa pikkuhiljaa.

Myös suht tuore ero takana, pitkä liitto mutta pakko oli pistää piste. Paljosta luopui kumpikin. Suru ehkä päällimmäinen tunne, katkeruus ei niinkään. Kaikki pyyhittiin kerrasta pois. Uutta elämää rakentanut meistä kumpikin mutta ei tämä vielä ainakaan korvaa sitä entistä kaikkea. Toki se liitto oli pitkä. Luulin ettei erota koskaan mutta tuli niin isoja juttuja että ei voitu jatkaa.

Yksinhuoltaja? Eikö eillä ole edes yhteishuoltajuutta? Silti tuollaisen kanssa olisi vielä kolmas lapsi pitänyt hankkia. Ei ole totta. Kuulostaa, että menit avioon saadaksesi vain rekvisiittaa. Lapsista et edes mainitse lämpimään sävyyn, vaan he ovat kpl-tuotteita. Ja kenen unelmista puhut? Omistasi vain....

Vierailija kirjoitti:

Jos oppisi elämään omilla tuloillaan, ei ero toisi mukanaan tuollaista katkeruutta.

Ilkeästi sanottu! Ap on hankkinut kaksi lasta ajatuksella, että on kaksi huoltajaa. Ja harvahan se liittoon mennessä ajattelee, että kohta eroaa. Olen pahoillani ap puolestasi, suuri suruhan tuo ero yleensä on. Siinä joutuu hautaamaan monta yhteistä vuotta, kipeää tekee esim yhteisten valokuvien katselu. Ymmärrän niin sinua.

Olisit opiskellut Aalto yliopistossa kunnon ammatin sen sijaan, että luit Harlekiini-sarjoja. Nyt olisi millä mällätä eikä odottaa ukkoa elättäjäksi. Ja olisi taatusti muutakin elämänsisältöä kuin tyhjät seinät. 

Yksinhuoltajuus ihmetyttää. Ei kai lapsia pidä tehdä, jos joutuu yksinhuoltajaksi, vaikka isä on elossa.

Samanlaisia ajatuksia tunsin pitkään. Avioerossa kaikkein kipeintä teki päästää irti unelmista ja tavoitteista, joita olin rakentanut avioliiton perustalle: onnellinen ydinperhe ja kolme lasta, oma rivitalokoti jne. Erosimme yhden lapsen jälkeen reilu kaksi vuotta sitten. En kaipaa exääni takaisin, mutta joskus kaipaan pitkää parisuhdettamme ja sen tuomaa turvallisuuden tunnetta. Tällä hetkellä en kaipaa myöskään uutta suhdetta. Uusperhekuvio kammottaa, en usko, että sellainen toimisi kohdallani. Olemme exän kanssa hyvissä väleissä ja yhteishuoltajuus toimii hyvin. Lapsella on kaksi hyvää ja rakastavaa vanhempaa ja kotia. Joskus en kuitenkaan voi olla ajattelematta, etten valinnut tällaista elämää. Halusin perheen, mutta en yksinäni. En myöskään voi olla ajattelematta, kuinka surullinen olisin lapseni vuoksi, jos hän ei saisi koskaan sisaruksia. Jo melkein siksi toivoisin, että voisin saada vielä toisen lapsen.

Avioeron käsitteleminen on rankka prosessi, se tuntuu musertavalta ja epäonnistumiselta. Siihen auttaa kuitenkin aika ja armollisuus itseään kohtaan. Jos tuntuu, ettei joistakin ajatuksista pääse yli tai eteenpäin, kannattaa jutella ammattilaiselle.

Olet yksi suuresta joukosta, joka yrittää selviytyä. Ei tarvitse kuin katsella ympärilleen ja kuunnella eronneiden kertomuksia. Jokainen heistä olisi halunnut onnistua.

Mutta eipä se niin aina mene.

Unelmat murskaantuvat ja elämä heittää häränpyllyä. Kaikki on aloitettava alusta. Nyt vain uuteen suunnatessa kavereina ovat ne lapset, jotka tekevät kaikesta vielä konkreettisempaa ja vastuullisempaa. Mutta kaikkea ei olekaan menetetty, vaikka se siltä aluksi kaikkine murheineen ja seuraamuksineen  "epäonnistujaluuserin" mielessä tuntuukin.

Kenellekään ei maailmassa ole olemassa vain sitä yhtä ja oikeaa, eli pitää tuskan  epätoivon ja epäonnistumisen tuntemusten keskellä muistaa se, että voi olla mahdollista tavoitella vielä sitä toista tai jopa kolmattakin haavetta, kunhan on siihen valmis. Tai voihan olla tavoittelemattakin. Valintoja...

Nyt on tämän elämänvaiheen aika, kunnes siirrytään seuraavaan. Lapset kasvavat ja lähtevät tavoittelemaan niitä omia toiveitaan.

Tärkeintä on jaksaa arvostaa itseään, vaikka se toinen olisikin alistanut ja latistanut maanrakoon vieden itsetunnon hippusetkin mennessään. Jostain sitä vaan saa kummasti voimia tai ihan yllättäviltä tahoilta apua...

Näillä mustilla tuntemuksilla minäkin erosin, ja luulin jo maailmani päättyneen, mutta toisin kävi, olen saanut  kokea hienoja asioita. Menneet ovat muistoja vain.

Vierailija kirjoitti:

Jos oppisi elämään omilla tuloillaan, ei ero toisi mukanaan tuollaista katkeruutta.

Jos oppisi lukemaan ajatuksella, ei tyhmyys ehkä toisi mukanaan tällaisia aivopieruja.

Tämä on niitä avauksia joissa omista lapsista ja kumppanin löytämisestä ja kohtaamisesta useamman vuoden  toivoneen nelikymppisen ikisinkun (minun) lienee turha sanoa yhtään mitään, kun en taida avauksen pohjalta sanoa mitään viisasta. ehkä auttaisi, jos tietsin eron syyn tarkemmin. Tai sitten ei niinkään vähää. Jostain syysta moni tuntuu tietävän miksei minulle ole lapsia ja miksei minulla ole kumppania. Itse en tiedä; tai ainakaan kumppanittomuuteeni ja lapsettomuuteeni ole vain yhtä syytä.   

Jos aloittaa keskustelun ja toivoo saavansa auttavia vastauksia, olisi mielestäni reilua avata eron syitä. Anonyyminä sen ei luulisi olevan kovin vaikeatakaan.

Jaksamista kuitenkin, eniten lapsillesi!

Oikein rakentavalla tavalla yritän tämän sanoa. Katkerat ihmiset eivät kykene hyväksymään sitä, että asiat eivät mene HEIDÄN haluamallaan tavalla. Se sitten myös kostetaan muille, koska itse on tietysti syytön, ettei asiat edenneet oman halun mukaan. Älä vertaa itseäsi muihin, nauti siitä VALTAVASTA määrästä hyvää, jota kuitenkin kerroit sinulla olevan (lapset, oma koti, työ). Mene eteenpäin ja lakkaa valittamasta.

Minäkin olen eronnut patikymmenvuotisesta avioliitosta. Tästä on jo kohta kymmenisen ja olen uusissa naimisissa. Minulla on monella tapaa parempi mies, elän nykyään oman näköistä elämää ja haluan olla tässä avioliitossa elämäni loppuun asti.

Silti avioero on minulle vieläkin surun kohde. Ei se sitä aktiivisesti ole, en haikaile mitään, en edes oikein enää muista, millaista se elämä oli silloin. Se suru nousee vain siitä, etten saanut sitä mitä halusin. Suru nousee myös siitä, että minä en kelvannut (eron syy oli miehen sivusuhde), miksi en ollut miehelle se ykkönen.

Tämä nyt on sellaista haaleaa haikua enää, mutta kipeitä tunteita ne ensimmäiset vuodet eron jälkeen. En koskaan enää halua kokea sitä tuskaa.

Samanlaisia tuntemuksia myös minulla. On kai ihan normaalia surra kaikkea menetettyä ja ajatella, mitä olisi voinut olla. Rahan perään en itke. Aion opiskella ja tarjota niin hyvän elämän lapsilleni, kuin pystyn. Erosin miehestä siksi, etten enää rakastanut. Mies muuttui vuosien saatossa. Itse olisin voinut jäädä avioliittoon ajatellen, että kerran naimisiin on menty.. mutta lapsille koti oli kamala paikka. Miehen henkinen väkivalta oli niin vaikuttavaa, että lapset ehtivät omaksua joitain julmia juttuja ja kohtelivat toisiaan rumasti. Kotona oli kaikilla paha olla.

Suren sitä että lempeä mies muuttui julmaksi. Suren, ettemme pystyneet antamaan hyvää kotia yhdessä lapsille. Suren, ettei minulla ole nuoruuden rakkaus rinnallani hautaan saakka.

Mutta ajattelen myös positiivisesti. Nyt lapsilla on parempi olla. Ei toista ihmistä voi muuttaa jos hän itse ei ole valmis muuttumaan.

Tein oikean ratkaisun. Mies ei välittänyt perheestä olenkaan. Nyt erottuamme hän näkee lapsia tosi harvoin ei edes säännöllisesti. Ei pidä yhteyttä lapsiin. Pikavauhtia pois muutettuaan aloitti suhteen.

Uusi alku ja uudet unelmat. Prosessoit sen eron ja unohdat sitten koko jutun ja päästät irti katkeruudesta. Jos ero on epäonnistuminen elämässä, niin lohduttaudu sillä että puolet pareista epäonnistuu ja moni ei edes kokeile koko avioliittoa.

Vierailija kirjoitti:

Oikein rakentavalla tavalla yritän tämän sanoa. Katkerat ihmiset eivät kykene hyväksymään sitä, että asiat eivät mene HEIDÄN haluamallaan tavalla. Se sitten myös kostetaan muille, koska itse on tietysti syytön, ettei asiat edenneet oman halun mukaan. Älä vertaa itseäsi muihin, nauti siitä VALTAVASTA määrästä hyvää, jota kuitenkin kerroit sinulla olevan (lapset, oma koti, työ). Mene eteenpäin ja lakkaa valittamasta.

"Heidän haluamallaan tavalla" ja "katkerat"? Ilmeisesti tarkoitat vastata ap:n tapaukseen?

Et tiedä eron syytä/syitä, joten ei sinunkaan kannata nimitellä katkeraksi tai puhua mistään kostosta tai muihin vertaamisesta.

Kyllä se nyt vaan on ihan oikeutettua olla surullinen, jos asiat eivät mene kuten olisi niiden halunnut/unelmoinut menevän. Ne halut voivat olla hyvinkin vaatimattomia ja ihan perustoiveita, kuten ettei puoliso alkoholisoituisi tai lähtisi petoksen tielle. Kaikki eivät myöskään vaadi miljoonataloa tai muuta mammonaa ja pröystäilyä, vaan ydinperhe, oma koti ja pikku piha voivat ihan realistisina töitä tekeville siintää siellä taivaanrannassa tavoitteena.

Ei tarvitse verrata itseään muihin , jos olisi toivonut saavansa olla onnellinen ja tasapainoisessa liitossa. Jokainen tietää, ettei täydellisyyttä ole, joten miksi edes verrata?

Inhottavaa tällainen itsekäs syyttely, vaikka ei tiedä taustoista yhtään mitään. Ei ainakaan mitenkään rakentavaa.

Kiitos vastauksista! Osa selvästi ymmärsi miten koitin sanoa ja osa taas halusi olla vain ilkeitä. En tiedä miten tästä pääsee eteenpäin, koska meillä on yhteiset lapset, joten epäonnistunut avioliitto muistuttaa itsestään koko ajan. En kuitenkaan aio lapsistani luopua ja aloittaa puhtaalta pöydältä, ennen kuin joku sitäkin ehdottaa. Haluaisin mennä elämässäni eteenpäin ja toteuttaa unelmia, mutta parisuhteeseen ja ydinperheeseen liittyvät unelmat joudun hautaamaan, vaikka ne olivatkin hyvin tärkeitä unelmia. En halua altistaa lapsiani millekään uusperhekuviolle tai muulle säätämiselle. Menee vielä useampi vuosi ennen kuin lapset pärjäävät itsekseen ja voin edes ajatella treffejä.

Olen yh, koska mies ei suostu olemaan vanhempi eikä sopimaan mitään mikä rajoittaisi hänen elämäänsä. Mies halusi vain vaimon ja lapset kulissiksi, ei siksi, että hän olisi mitään perhettä edes halunnut. Olin nuori ja naiivi. Epäonnistunut avioliitto siis muistuttaa myös omasta tyhmyydestä.

ap