Saako perheväkivallan uhriksi joutunut lapsi syyllistää vanhempaansa siitä, että tämä ei jättänyt väkivaltaista kumppania?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei te kostosta haaveilijat - älkää lähtekö sille tielle.

Paras kosto on, että hoidatte haavanne kuntoon ja jatkatte elämää. Ette te saa lapsuuttanne takaisin tai hyvää historiaa. Tapahtuneet ovat tapahtuneita, vaikka päällänne seisoisitte. Ette te myöskään saa hyvä vanhempia itsellenne. Se on jo kauan sitten menetetty asia. Sitä ei vain tule, ei koskaan. Luovuttakaa. Mikään ei auta. 

Itse tiedän tämän. Oma polkuni on mennyt niin, että tosiaan asiaa puitiin oikeudessa asti. Nykyään voin kokea jotain onnellisuutta ja isän- ja äitienpäivät vain enää hulahtavat ohitse. En enää ajattele heitä. Taakka on karissut pois. Molemmat ovat hengissä, jossain. En tiedä mitä heille kuuluu, sama toisinpäin. Mutta itseä harmittaa, että menneisyys on mitä on. Joskus vielä surettaa kun kuulen jonkun puhuvan lastensa harrastuksista, ensimmäisistä koulupäivistä, kotoa muuttamisista ja siitä normaalista elämästä mitä normaaliin lapsuuteen kuuluu. Mutta oloa ei helpota kostaminen. Mikään ei tuo noita asioita minulle. Se ovi on mennyt kauan sitten jo kiinni.

Raunioiltani olen kuitenkin elämäni uudelleen rakentanut. Tänä aamuna olin pohjattoman onnellinen, että olen elossa. Oli kaunis aamu, linnut lauloivat. Kevät tulee. On monta hienoa hetkeä hukattavaksi, jos janoaa vain kostoa. Vapautukaa taakastanne. Luopukaa taakastanne kivi kerrallaan. Surutyötä täytyy tehdä, muu ei auta. Itkekää, jos itkettää. Surekaa jos surettaa. Kipu voi palata, kunnes taas kaikkoaa. Elämä on sellaista. Joillain on ollut paremmat kortit kädessä tänne tultaessa. Turha on huutaa elämän epäreiluutta - sellaista se vaan on. Keskittykää siihen mitä teillä on, tai vielä on. Kukaan ei vie teiltä niitä hetkiä, jolloin jokin pieni asia voi ilahduttaa. Ensimmäinen leskenlehti. Mustarastas auringon laskiessa. Aallot meren rannalla. Kukaan, ei kukaan voi viedä teiltä noita pois, älkääkä te itsekään. 

Ei teillä ole kuin teidän yksi elämänne. 

Viisaita sanoja. Tämä prosessi olisi silti helpompi, jos lapsuus väkivaltaisessa perheessä ei olisi niin iso tabu. On vaikeaa, kun näistä asioista ei pysy puhumaan muiden kanssa, kun ihmisiä alkaa ahdistaa. Ja on niitä ihmisiä perheen ulkopuolella, jotka tiesivät tilanteesta, mutta eivät välittäneet. Välinpitämättömyys tuntuu vielä pahemmalta kuin se väkivalta. Olen surullinen sen lapsen puolesta, joka joskus olin.

Se on ihmisiltä normaali reaktio, että ahdistaa tai ei pysty kuulemaansa käsittelemään. Kun mennään sellaisten asioiden äärelle, ettei normaali ihminen kykene asiaa käsittelemään, niin reaktio on tuo. Ihmiset voivat myös lamaantua, paeta. Jotkut saattavat ahdistukseltaan tulla kannettaviksi. Mutta suotakoot se heille. Se on vain normaalia. Se on normaalien ihmisten reaktio. Ei ihmisellä voi olla työkaluja sellaisen käsittelemiseen johon kenenkään ei muutenkaan olisi koskaan hyvä joutua. Se on kuin tulikuumasta rautakangesta ottaisi kiinni - tippuuhan se käsistä.

Yksinäinenhän tie tämä on. Mutta myös yksinäinen taakka. Se on yksinäistä aherrusta purkaa asioita pala kerrallaan. Sitkeästi, hitaasti, mutta aina kuitenkin parempaa kohden. 

Sitten tulee myös se aika, jolloin on aika luopua, luovuttaa. Tulee myös se hetki, jolloin huomaa olevansa kuin kuka tahansa muu. Voi nauraa, voi iloita, voi itkeä tavallisia asioita kuin kuka tahansa. 

Olen todella kiitollinen näistä sanoista. Nämä merkitsevät minulle tällä hetkellä paljon ja antavat voimia jatkaa eteenpäin.

Ja kiitos sinulle. On mielenkiintoista kohdata anonyymina ihminen, joka ymmärtää sitä kieltä mitä kirjoitan. Jollekin jos joskus näistä puhun, sen on kuin huminaa tuulessa. Kuulija ei ymmärrä, ei käsitä. Joskus olen miettinyt blogin pitämistä, joskus en. En tiedä kuinka paljon näistä ajatuksista olisi apua jollekin toiselle. Kuitenkin haluan jakaa sitä hyvää mitä itse olen saanut ja auttaa niitä muita tuntemattomia eteenpäin. Tosiaankin, olen kohdannut paljon hyvää ja aivan yllättäviltä tahoilta. Vaikka olemmekin kohdanneet hirveitä asioita, joskus jostain joku käsi ojentuu ja auttaa ylös sillä hetkellä. 

Täysinhän ehkää minusta ei ole tullut ja olen hieman jo luovuttanut sen suhteen. Olen kuin mr Beanin leffoista esiintyvä auto, se kolmella pyörällä menevä. Välillä sattuu ja tapahtuu, ollaan välillä kumollaan ja tulee kommelluksia. Oikeastaan joskus en voi muuta kuin nauraa itselleni. Oikeastaan loppujen lopuksi, elämä ei ole kaikesta huolimatta kovinkaan vakavaa. Elämä on kuin seikkailu. Elämässä on yllättävän monta mahdollisuutta, vaikka monta ovea olisikin kiinni. Ehkä sitä uskaltaa siksi heittäytyä, kun on kerran jo elämän "menettänyt". Elämässä on monta kivaa asiaa. Joskus sanonta "itku pitkästä ilosta" voi toimia toisinpäin: ilo pitkästä itkusta. 

Kyl see siitä :)

... ajallaan. Ajallaan. 

Voimia. 

 

Olisi ihanaa lukea blogiasi! Kirjoitat todella hyvin ja moni varmasti saisi paljon irti kirjoituksistasi. Kaikkea hyvää sinulle elämässäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Senkus, mutta eipä se asia siitä mikksikään muutu.

Kannattaa hakea oikeaa apua, lopettaa märehtimen ja jatkaa elämässä eteenpäin.

Ymmärrätkö pälli asioiden käsittelemisen nimenomaan olevan sitä eteenpäin menemistä? Tässä sitä parhaillaan sanoitetaan vaikeaa kokemusta, luottamuksen menettämistä molempiin vanhemmista.

Sanoitetaan, tiedostetaan, voimaannutaan ja kokonaisvaltaistetaan.

Vau mitä keittiöpsykologian lässynläätä.

Mikä ihme sinua tällaisiin ketjuihin vetää kirjoittamaan kuluneita latteuksia kovia kokeneille ihmisille?