Saako perheväkivallan uhriksi joutunut lapsi syyllistää vanhempaansa siitä, että tämä ei jättänyt väkivaltaista kumppania?

Senkus, mutta eipä se asia siitä mikksikään muutu.

Kannattaa hakea oikeaa apua, lopettaa märehtimen ja jatkaa elämässä eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Senkus, mutta eipä se asia siitä mikksikään muutu.

Kannattaa hakea oikeaa apua, lopettaa märehtimen ja jatkaa elämässä eteenpäin.

Ymmärrätkö pälli asioiden käsittelemisen nimenomaan olevan sitä eteenpäin menemistä? Tässä sitä parhaillaan sanoitetaan vaikeaa kokemusta, luottamuksen menettämistä molempiin vanhemmista.

Kyllä saa! Minä esimerkiksi olen nyt aikuisena pyrkinyt tekemään kummankin vanhempani elämistä niin helvettiä kuin voi. Niin hekin tekivät minun elämästäni aikoinaan. Toinen tekojen tekijänä ja toinen mahdollistajana. Olen aika hyvin saanutkin kostoni toteutettua ja se tuntuu hyvältä.

Vierailija kirjoitti:

Tietysti on täysin väärin, että naiselle on kyrppä tärkeämpi kuin lapsen vointi.

Eli saat olla vihainen.

Voi vaan olla, että se vanhempi on kyvytön ymmärtämään. Jotkut reagoi palautteeseen regressoitumalla.

Sitä mennään niin herkäksi ja silmiä pyöritellään.

Sellaisen sydämessä asuu tylsämielisyys, joka ei ota vastuuta aivan kaikista teoistaan.

Heterosuhteessa ollut äitini ei ollut se väkivallan mahdollistaja, vaan nimenomaan se väkivaltainen vanhempi.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä saa! Minä esimerkiksi olen nyt aikuisena pyrkinyt tekemään kummankin vanhempani elämistä niin helvettiä kuin voi. Niin hekin tekivät minun elämästäni aikoinaan. Toinen tekojen tekijänä ja toinen mahdollistajana. Olen aika hyvin saanutkin kostoni toteutettua ja se tuntuu hyvältä.

Mitä keksit kostoksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietysti on täysin väärin, että naiselle on kyrppä tärkeämpi kuin lapsen vointi.

Eli saat olla vihainen.

Voi vaan olla, että se vanhempi on kyvytön ymmärtämään. Jotkut reagoi palautteeseen regressoitumalla.

Sitä mennään niin herkäksi ja silmiä pyöritellään.

Sellaisen sydämessä asuu tylsämielisyys, joka ei ota vastuuta aivan kaikista teoistaan.

Heterosuhteessa ollut äitini ei ollut se väkivallan mahdollistaja, vaan nimenomaan se väkivaltainen vanhempi.

Naisten väkivaltaisesta käytöksestä parisuhteessa ja lapsiaan kohtaan tulisi puhua paljon, koska se ei ole mitenkään harvinainen ilmiö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä saa! Minä esimerkiksi olen nyt aikuisena pyrkinyt tekemään kummankin vanhempani elämistä niin helvettiä kuin voi. Niin hekin tekivät minun elämästäni aikoinaan. Toinen tekojen tekijänä ja toinen mahdollistajana. Olen aika hyvin saanutkin kostoni toteutettua ja se tuntuu hyvältä.

Mitä keksit kostoksi?

Kotona vielä asuessani (noin 16v) kun kasvoin vanhempiani vahvemmaksi pahoinpitelin kummatkin aika pahasti ja muunmuassa ajoin pakkasella lumihankeen. Niin kuin minullekin oli tehty useasti.

Myöhemmin olen muunmuassa jarjestänyt kummallekin potkut työpaikoistaan keksimällä huhuja. Toinen joka on "toipumassa oleva alkoholisti", hänet olen saanut useasti retkahtamaan  juomaputkeen. Autoa olen näpelöinyt...

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani siis myöntää että perheessä oli väkivaltaa, mutta ainoastaan niin, että se kohdistui häneen. Lasten kertomukset väkivaltaisesti heitä kohdelleesta vanhemmasta ovat kuulemma valemuistoja. Tämä on todella hämmentävää.

Isä jopa näki itse näitä tilanteita, mutta mielikuvat niistä ovat mystisesti kadonneet täysin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani siis myöntää että perheessä oli väkivaltaa, mutta ainoastaan niin, että se kohdistui häneen. Lasten kertomukset väkivaltaisesti heitä kohdelleesta vanhemmasta ovat kuulemma valemuistoja. Tämä on todella hämmentävää.

Isä jopa näki itse näitä tilanteita, mutta mielikuvat niistä ovat mystisesti kadonneet täysin.

Mitäs jos maksaisit takaisin korkojen kera? Sillä vasta saat sisäisen rauhan.

Vihaisin eniten väkivaltaista vanhempaa, ja varmaan myös väkivallan uhri-vanhempaa, riippuen kuitenkin tämän käytöksestä. Jos esim edes yritti suojella tai laannuttaa hullua, niin en vihaisi.

Ero tuollaisissa tilanteissa ei todellakaan ole mikään kaikki ongelmat poistava ratkaisu. Hyvin monissa tapauksissa väkivaltainen vanhempi saa oikeuksia lapseen, ja lopulta tilanne voi olla se, että eron jälkeen väkivallan uhri-vanhempi joutuu oikeuden määräyksellä sallimaan hullun vanhemman ja lapsen näkemisen.

Mutta tuollaista että jättää oman lapsensa toiselle väkivaltaiselle vanhemmalle ja lähtee pois en voi lainkaan ymmärtää. Tuo on pahinta mitä tuossa tilanteessa voi tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani siis myöntää että perheessä oli väkivaltaa, mutta ainoastaan niin, että se kohdistui häneen. Lasten kertomukset väkivaltaisesti heitä kohdelleesta vanhemmasta ovat kuulemma valemuistoja. Tämä on todella hämmentävää.

Isä jopa näki itse näitä tilanteita, mutta mielikuvat niistä ovat mystisesti kadonneet täysin.

Mitäs jos maksaisit takaisin korkojen kera? Sillä vasta saat sisäisen rauhan.

Olen ajatellut, että paras ratkaisu on se, etten ole tekemisissä. Vanhempi kuitenkin kuolee joskus, jolloin voin jättää tämän kaiken menneisyyteen.

Vierailija kirjoitti:

Vihaisin eniten väkivaltaista vanhempaa, ja varmaan myös väkivallan uhri-vanhempaa, riippuen kuitenkin tämän käytöksestä. Jos esim edes yritti suojella tai laannuttaa hullua, niin en vihaisi.

Ero tuollaisissa tilanteissa ei todellakaan ole mikään kaikki ongelmat poistava ratkaisu. Hyvin monissa tapauksissa väkivaltainen vanhempi saa oikeuksia lapseen, ja lopulta tilanne voi olla se, että eron jälkeen väkivallan uhri-vanhempi joutuu oikeuden määräyksellä sallimaan hullun vanhemman ja lapsen näkemisen.

Mutta tuollaista että jättää oman lapsensa toiselle väkivaltaiselle vanhemmalle ja lähtee pois en voi lainkaan ymmärtää. Tuo on pahinta mitä tuossa tilanteessa voi tehdä.

Pelkäsi kuulemma hankalaa eroa, mutta en silti käsitä miten lasten hyvinvointi ei kiinnostanut lainkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietysti on täysin väärin, että naiselle on kyrppä tärkeämpi kuin lapsen vointi.

Eli saat olla vihainen.

Voi vaan olla, että se vanhempi on kyvytön ymmärtämään. Jotkut reagoi palautteeseen regressoitumalla.

Sitä mennään niin herkäksi ja silmiä pyöritellään.

Sellaisen sydämessä asuu tylsämielisyys, joka ei ota vastuuta aivan kaikista teoistaan.

Heterosuhteessa ollut äitini ei ollut se väkivallan mahdollistaja, vaan nimenomaan se väkivaltainen vanhempi.

Naisten väkivaltaisesta käytöksestä parisuhteessa ja lapsiaan kohtaan tulisi puhua paljon, koska se ei ole mitenkään harvinainen ilmiö.

Maria-akatemiassa on tietoa aiheesta.

Hei te kostosta haaveilijat - älkää lähtekö sille tielle.

Paras kosto on, että hoidatte haavanne kuntoon ja jatkatte elämää. Ette te saa lapsuuttanne takaisin tai hyvää historiaa. Tapahtuneet ovat tapahtuneita, vaikka päällänne seisoisitte. Ette te myöskään saa hyvä vanhempia itsellenne. Se on jo kauan sitten menetetty asia. Sitä ei vain tule, ei koskaan. Luovuttakaa. Mikään ei auta. 

Itse tiedän tämän. Oma polkuni on mennyt niin, että tosiaan asiaa puitiin oikeudessa asti. Nykyään voin kokea jotain onnellisuutta ja isän- ja äitienpäivät vain enää hulahtavat ohitse. En enää ajattele heitä. Taakka on karissut pois. Molemmat ovat hengissä, jossain. En tiedä mitä heille kuuluu, sama toisinpäin. Mutta itseä harmittaa, että menneisyys on mitä on. Joskus vielä surettaa kun kuulen jonkun puhuvan lastensa harrastuksista, ensimmäisistä koulupäivistä, kotoa muuttamisista ja siitä normaalista elämästä mitä normaaliin lapsuuteen kuuluu. Mutta oloa ei helpota kostaminen. Mikään ei tuo noita asioita minulle. Se ovi on mennyt kauan sitten jo kiinni.

Raunioiltani olen kuitenkin elämäni uudelleen rakentanut. Tänä aamuna olin pohjattoman onnellinen, että olen elossa. Oli kaunis aamu, linnut lauloivat. Kevät tulee. On monta hienoa hetkeä hukattavaksi, jos janoaa vain kostoa. Vapautukaa taakastanne. Luopukaa taakastanne kivi kerrallaan. Surutyötä täytyy tehdä, muu ei auta. Itkekää, jos itkettää. Surekaa jos surettaa. Kipu voi palata, kunnes taas kaikkoaa. Elämä on sellaista. Joillain on ollut paremmat kortit kädessä tänne tultaessa. Turha on huutaa elämän epäreiluutta - sellaista se vaan on. Keskittykää siihen mitä teillä on, tai vielä on. Kukaan ei vie teiltä niitä hetkiä, jolloin jokin pieni asia voi ilahduttaa. Ensimmäinen leskenlehti. Mustarastas auringon laskiessa. Aallot meren rannalla. Kukaan, ei kukaan voi viedä teiltä noita pois, älkääkä te itsekään. 

Ei teillä ole kuin teidän yksi elämänne. 

Vierailija kirjoitti:

Hei te kostosta haaveilijat - älkää lähtekö sille tielle.

Paras kosto on, että hoidatte haavanne kuntoon ja jatkatte elämää. Ette te saa lapsuuttanne takaisin tai hyvää historiaa. Tapahtuneet ovat tapahtuneita, vaikka päällänne seisoisitte. Ette te myöskään saa hyvä vanhempia itsellenne. Se on jo kauan sitten menetetty asia. Sitä ei vain tule, ei koskaan. Luovuttakaa. Mikään ei auta. 

Itse tiedän tämän. Oma polkuni on mennyt niin, että tosiaan asiaa puitiin oikeudessa asti. Nykyään voin kokea jotain onnellisuutta ja isän- ja äitienpäivät vain enää hulahtavat ohitse. En enää ajattele heitä. Taakka on karissut pois. Molemmat ovat hengissä, jossain. En tiedä mitä heille kuuluu, sama toisinpäin. Mutta itseä harmittaa, että menneisyys on mitä on. Joskus vielä surettaa kun kuulen jonkun puhuvan lastensa harrastuksista, ensimmäisistä koulupäivistä, kotoa muuttamisista ja siitä normaalista elämästä mitä normaaliin lapsuuteen kuuluu. Mutta oloa ei helpota kostaminen. Mikään ei tuo noita asioita minulle. Se ovi on mennyt kauan sitten jo kiinni.

Raunioiltani olen kuitenkin elämäni uudelleen rakentanut. Tänä aamuna olin pohjattoman onnellinen, että olen elossa. Oli kaunis aamu, linnut lauloivat. Kevät tulee. On monta hienoa hetkeä hukattavaksi, jos janoaa vain kostoa. Vapautukaa taakastanne. Luopukaa taakastanne kivi kerrallaan. Surutyötä täytyy tehdä, muu ei auta. Itkekää, jos itkettää. Surekaa jos surettaa. Kipu voi palata, kunnes taas kaikkoaa. Elämä on sellaista. Joillain on ollut paremmat kortit kädessä tänne tultaessa. Turha on huutaa elämän epäreiluutta - sellaista se vaan on. Keskittykää siihen mitä teillä on, tai vielä on. Kukaan ei vie teiltä niitä hetkiä, jolloin jokin pieni asia voi ilahduttaa. Ensimmäinen leskenlehti. Mustarastas auringon laskiessa. Aallot meren rannalla. Kukaan, ei kukaan voi viedä teiltä noita pois, älkääkä te itsekään. 

Ei teillä ole kuin teidän yksi elämänne. 

Viisaita sanoja. Tämä prosessi olisi silti helpompi, jos lapsuus väkivaltaisessa perheessä ei olisi niin iso tabu. On vaikeaa, kun näistä asioista ei pysy puhumaan muiden kanssa, kun ihmisiä alkaa ahdistaa. Ja on niitä ihmisiä perheen ulkopuolella, jotka tiesivät tilanteesta, mutta eivät välittäneet. Välinpitämättömyys tuntuu vielä pahemmalta kuin se väkivalta. Olen surullinen sen lapsen puolesta, joka joskus olin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei te kostosta haaveilijat - älkää lähtekö sille tielle.

Paras kosto on, että hoidatte haavanne kuntoon ja jatkatte elämää. Ette te saa lapsuuttanne takaisin tai hyvää historiaa. Tapahtuneet ovat tapahtuneita, vaikka päällänne seisoisitte. Ette te myöskään saa hyvä vanhempia itsellenne. Se on jo kauan sitten menetetty asia. Sitä ei vain tule, ei koskaan. Luovuttakaa. Mikään ei auta. 

Itse tiedän tämän. Oma polkuni on mennyt niin, että tosiaan asiaa puitiin oikeudessa asti. Nykyään voin kokea jotain onnellisuutta ja isän- ja äitienpäivät vain enää hulahtavat ohitse. En enää ajattele heitä. Taakka on karissut pois. Molemmat ovat hengissä, jossain. En tiedä mitä heille kuuluu, sama toisinpäin. Mutta itseä harmittaa, että menneisyys on mitä on. Joskus vielä surettaa kun kuulen jonkun puhuvan lastensa harrastuksista, ensimmäisistä koulupäivistä, kotoa muuttamisista ja siitä normaalista elämästä mitä normaaliin lapsuuteen kuuluu. Mutta oloa ei helpota kostaminen. Mikään ei tuo noita asioita minulle. Se ovi on mennyt kauan sitten jo kiinni.

Raunioiltani olen kuitenkin elämäni uudelleen rakentanut. Tänä aamuna olin pohjattoman onnellinen, että olen elossa. Oli kaunis aamu, linnut lauloivat. Kevät tulee. On monta hienoa hetkeä hukattavaksi, jos janoaa vain kostoa. Vapautukaa taakastanne. Luopukaa taakastanne kivi kerrallaan. Surutyötä täytyy tehdä, muu ei auta. Itkekää, jos itkettää. Surekaa jos surettaa. Kipu voi palata, kunnes taas kaikkoaa. Elämä on sellaista. Joillain on ollut paremmat kortit kädessä tänne tultaessa. Turha on huutaa elämän epäreiluutta - sellaista se vaan on. Keskittykää siihen mitä teillä on, tai vielä on. Kukaan ei vie teiltä niitä hetkiä, jolloin jokin pieni asia voi ilahduttaa. Ensimmäinen leskenlehti. Mustarastas auringon laskiessa. Aallot meren rannalla. Kukaan, ei kukaan voi viedä teiltä noita pois, älkääkä te itsekään. 

Ei teillä ole kuin teidän yksi elämänne. 

Viisaita sanoja. Tämä prosessi olisi silti helpompi, jos lapsuus väkivaltaisessa perheessä ei olisi niin iso tabu. On vaikeaa, kun näistä asioista ei pysy puhumaan muiden kanssa, kun ihmisiä alkaa ahdistaa. Ja on niitä ihmisiä perheen ulkopuolella, jotka tiesivät tilanteesta, mutta eivät välittäneet. Välinpitämättömyys tuntuu vielä pahemmalta kuin se väkivalta. Olen surullinen sen lapsen puolesta, joka joskus olin.

Se on ihmisiltä normaali reaktio, että ahdistaa tai ei pysty kuulemaansa käsittelemään. Kun mennään sellaisten asioiden äärelle, ettei normaali ihminen kykene asiaa käsittelemään, niin reaktio on tuo. Ihmiset voivat myös lamaantua, paeta. Jotkut saattavat ahdistukseltaan tulla kannettaviksi. Mutta suotakoot se heille. Se on vain normaalia. Se on normaalien ihmisten reaktio. Ei ihmisellä voi olla työkaluja sellaisen käsittelemiseen johon kenenkään ei muutenkaan olisi koskaan hyvä joutua. Se on kuin tulikuumasta rautakangesta ottaisi kiinni - tippuuhan se käsistä.

Yksinäinenhän tie tämä on. Mutta myös yksinäinen taakka. Se on yksinäistä aherrusta purkaa asioita pala kerrallaan. Sitkeästi, hitaasti, mutta aina kuitenkin parempaa kohden. 

Sitten tulee myös se aika, jolloin on aika luopua, luovuttaa. Tulee myös se hetki, jolloin huomaa olevansa kuin kuka tahansa muu. Voi nauraa, voi iloita, voi itkeä tavallisia asioita kuin kuka tahansa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei te kostosta haaveilijat - älkää lähtekö sille tielle.

Paras kosto on, että hoidatte haavanne kuntoon ja jatkatte elämää. Ette te saa lapsuuttanne takaisin tai hyvää historiaa. Tapahtuneet ovat tapahtuneita, vaikka päällänne seisoisitte. Ette te myöskään saa hyvä vanhempia itsellenne. Se on jo kauan sitten menetetty asia. Sitä ei vain tule, ei koskaan. Luovuttakaa. Mikään ei auta. 

Itse tiedän tämän. Oma polkuni on mennyt niin, että tosiaan asiaa puitiin oikeudessa asti. Nykyään voin kokea jotain onnellisuutta ja isän- ja äitienpäivät vain enää hulahtavat ohitse. En enää ajattele heitä. Taakka on karissut pois. Molemmat ovat hengissä, jossain. En tiedä mitä heille kuuluu, sama toisinpäin. Mutta itseä harmittaa, että menneisyys on mitä on. Joskus vielä surettaa kun kuulen jonkun puhuvan lastensa harrastuksista, ensimmäisistä koulupäivistä, kotoa muuttamisista ja siitä normaalista elämästä mitä normaaliin lapsuuteen kuuluu. Mutta oloa ei helpota kostaminen. Mikään ei tuo noita asioita minulle. Se ovi on mennyt kauan sitten jo kiinni.

Raunioiltani olen kuitenkin elämäni uudelleen rakentanut. Tänä aamuna olin pohjattoman onnellinen, että olen elossa. Oli kaunis aamu, linnut lauloivat. Kevät tulee. On monta hienoa hetkeä hukattavaksi, jos janoaa vain kostoa. Vapautukaa taakastanne. Luopukaa taakastanne kivi kerrallaan. Surutyötä täytyy tehdä, muu ei auta. Itkekää, jos itkettää. Surekaa jos surettaa. Kipu voi palata, kunnes taas kaikkoaa. Elämä on sellaista. Joillain on ollut paremmat kortit kädessä tänne tultaessa. Turha on huutaa elämän epäreiluutta - sellaista se vaan on. Keskittykää siihen mitä teillä on, tai vielä on. Kukaan ei vie teiltä niitä hetkiä, jolloin jokin pieni asia voi ilahduttaa. Ensimmäinen leskenlehti. Mustarastas auringon laskiessa. Aallot meren rannalla. Kukaan, ei kukaan voi viedä teiltä noita pois, älkääkä te itsekään. 

Ei teillä ole kuin teidän yksi elämänne. 

Viisaita sanoja. Tämä prosessi olisi silti helpompi, jos lapsuus väkivaltaisessa perheessä ei olisi niin iso tabu. On vaikeaa, kun näistä asioista ei pysy puhumaan muiden kanssa, kun ihmisiä alkaa ahdistaa. Ja on niitä ihmisiä perheen ulkopuolella, jotka tiesivät tilanteesta, mutta eivät välittäneet. Välinpitämättömyys tuntuu vielä pahemmalta kuin se väkivalta. Olen surullinen sen lapsen puolesta, joka joskus olin.

Se on ihmisiltä normaali reaktio, että ahdistaa tai ei pysty kuulemaansa käsittelemään. Kun mennään sellaisten asioiden äärelle, ettei normaali ihminen kykene asiaa käsittelemään, niin reaktio on tuo. Ihmiset voivat myös lamaantua, paeta. Jotkut saattavat ahdistukseltaan tulla kannettaviksi. Mutta suotakoot se heille. Se on vain normaalia. Se on normaalien ihmisten reaktio. Ei ihmisellä voi olla työkaluja sellaisen käsittelemiseen johon kenenkään ei muutenkaan olisi koskaan hyvä joutua. Se on kuin tulikuumasta rautakangesta ottaisi kiinni - tippuuhan se käsistä.

Yksinäinenhän tie tämä on. Mutta myös yksinäinen taakka. Se on yksinäistä aherrusta purkaa asioita pala kerrallaan. Sitkeästi, hitaasti, mutta aina kuitenkin parempaa kohden. 

Sitten tulee myös se aika, jolloin on aika luopua, luovuttaa. Tulee myös se hetki, jolloin huomaa olevansa kuin kuka tahansa muu. Voi nauraa, voi iloita, voi itkeä tavallisia asioita kuin kuka tahansa. 

Olen todella kiitollinen näistä sanoista. Nämä merkitsevät minulle tällä hetkellä paljon ja antavat voimia jatkaa eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei te kostosta haaveilijat - älkää lähtekö sille tielle.

Paras kosto on, että hoidatte haavanne kuntoon ja jatkatte elämää. Ette te saa lapsuuttanne takaisin tai hyvää historiaa. Tapahtuneet ovat tapahtuneita, vaikka päällänne seisoisitte. Ette te myöskään saa hyvä vanhempia itsellenne. Se on jo kauan sitten menetetty asia. Sitä ei vain tule, ei koskaan. Luovuttakaa. Mikään ei auta. 

Itse tiedän tämän. Oma polkuni on mennyt niin, että tosiaan asiaa puitiin oikeudessa asti. Nykyään voin kokea jotain onnellisuutta ja isän- ja äitienpäivät vain enää hulahtavat ohitse. En enää ajattele heitä. Taakka on karissut pois. Molemmat ovat hengissä, jossain. En tiedä mitä heille kuuluu, sama toisinpäin. Mutta itseä harmittaa, että menneisyys on mitä on. Joskus vielä surettaa kun kuulen jonkun puhuvan lastensa harrastuksista, ensimmäisistä koulupäivistä, kotoa muuttamisista ja siitä normaalista elämästä mitä normaaliin lapsuuteen kuuluu. Mutta oloa ei helpota kostaminen. Mikään ei tuo noita asioita minulle. Se ovi on mennyt kauan sitten jo kiinni.

Raunioiltani olen kuitenkin elämäni uudelleen rakentanut. Tänä aamuna olin pohjattoman onnellinen, että olen elossa. Oli kaunis aamu, linnut lauloivat. Kevät tulee. On monta hienoa hetkeä hukattavaksi, jos janoaa vain kostoa. Vapautukaa taakastanne. Luopukaa taakastanne kivi kerrallaan. Surutyötä täytyy tehdä, muu ei auta. Itkekää, jos itkettää. Surekaa jos surettaa. Kipu voi palata, kunnes taas kaikkoaa. Elämä on sellaista. Joillain on ollut paremmat kortit kädessä tänne tultaessa. Turha on huutaa elämän epäreiluutta - sellaista se vaan on. Keskittykää siihen mitä teillä on, tai vielä on. Kukaan ei vie teiltä niitä hetkiä, jolloin jokin pieni asia voi ilahduttaa. Ensimmäinen leskenlehti. Mustarastas auringon laskiessa. Aallot meren rannalla. Kukaan, ei kukaan voi viedä teiltä noita pois, älkääkä te itsekään. 

Ei teillä ole kuin teidän yksi elämänne. 

Viisaita sanoja. Tämä prosessi olisi silti helpompi, jos lapsuus väkivaltaisessa perheessä ei olisi niin iso tabu. On vaikeaa, kun näistä asioista ei pysy puhumaan muiden kanssa, kun ihmisiä alkaa ahdistaa. Ja on niitä ihmisiä perheen ulkopuolella, jotka tiesivät tilanteesta, mutta eivät välittäneet. Välinpitämättömyys tuntuu vielä pahemmalta kuin se väkivalta. Olen surullinen sen lapsen puolesta, joka joskus olin.

Se on ihmisiltä normaali reaktio, että ahdistaa tai ei pysty kuulemaansa käsittelemään. Kun mennään sellaisten asioiden äärelle, ettei normaali ihminen kykene asiaa käsittelemään, niin reaktio on tuo. Ihmiset voivat myös lamaantua, paeta. Jotkut saattavat ahdistukseltaan tulla kannettaviksi. Mutta suotakoot se heille. Se on vain normaalia. Se on normaalien ihmisten reaktio. Ei ihmisellä voi olla työkaluja sellaisen käsittelemiseen johon kenenkään ei muutenkaan olisi koskaan hyvä joutua. Se on kuin tulikuumasta rautakangesta ottaisi kiinni - tippuuhan se käsistä.

Yksinäinenhän tie tämä on. Mutta myös yksinäinen taakka. Se on yksinäistä aherrusta purkaa asioita pala kerrallaan. Sitkeästi, hitaasti, mutta aina kuitenkin parempaa kohden. 

Sitten tulee myös se aika, jolloin on aika luopua, luovuttaa. Tulee myös se hetki, jolloin huomaa olevansa kuin kuka tahansa muu. Voi nauraa, voi iloita, voi itkeä tavallisia asioita kuin kuka tahansa. 

Olen todella kiitollinen näistä sanoista. Nämä merkitsevät minulle tällä hetkellä paljon ja antavat voimia jatkaa eteenpäin.

Ja kiitos sinulle. On mielenkiintoista kohdata anonyymina ihminen, joka ymmärtää sitä kieltä mitä kirjoitan. Jollekin jos joskus näistä puhun, sen on kuin huminaa tuulessa. Kuulija ei ymmärrä, ei käsitä. Joskus olen miettinyt blogin pitämistä, joskus en. En tiedä kuinka paljon näistä ajatuksista olisi apua jollekin toiselle. Kuitenkin haluan jakaa sitä hyvää mitä itse olen saanut ja auttaa niitä muita tuntemattomia eteenpäin. Tosiaankin, olen kohdannut paljon hyvää ja aivan yllättäviltä tahoilta. Vaikka olemmekin kohdanneet hirveitä asioita, joskus jostain joku käsi ojentuu ja auttaa ylös sillä hetkellä. 

Täysinhän ehkää minusta ei ole tullut ja olen hieman jo luovuttanut sen suhteen. Olen kuin mr Beanin leffoista esiintyvä auto, se kolmella pyörällä menevä. Välillä sattuu ja tapahtuu, ollaan välillä kumollaan ja tulee kommelluksia. Oikeastaan joskus en voi muuta kuin nauraa itselleni. Oikeastaan loppujen lopuksi, elämä ei ole kaikesta huolimatta kovinkaan vakavaa. Elämä on kuin seikkailu. Elämässä on yllättävän monta mahdollisuutta, vaikka monta ovea olisikin kiinni. Ehkä sitä uskaltaa siksi heittäytyä, kun on kerran jo elämän "menettänyt". Elämässä on monta kivaa asiaa. Joskus sanonta "itku pitkästä ilosta" voi toimia toisinpäin: ilo pitkästä itkusta. 

Kyl see siitä :)

... ajallaan. Ajallaan. 

Voimia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Senkus, mutta eipä se asia siitä mikksikään muutu.

Kannattaa hakea oikeaa apua, lopettaa märehtimen ja jatkaa elämässä eteenpäin.

Ymmärrätkö pälli asioiden käsittelemisen nimenomaan olevan sitä eteenpäin menemistä? Tässä sitä parhaillaan sanoitetaan vaikeaa kokemusta, luottamuksen menettämistä molempiin vanhemmista.

Sanoitetaan, tiedostetaan, voimaannutaan ja kokonaisvaltaistetaan.

Vau mitä keittiöpsykologian lässynläätä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei te kostosta haaveilijat - älkää lähtekö sille tielle.

Paras kosto on, että hoidatte haavanne kuntoon ja jatkatte elämää. Ette te saa lapsuuttanne takaisin tai hyvää historiaa. Tapahtuneet ovat tapahtuneita, vaikka päällänne seisoisitte. Ette te myöskään saa hyvä vanhempia itsellenne. Se on jo kauan sitten menetetty asia. Sitä ei vain tule, ei koskaan. Luovuttakaa. Mikään ei auta. 

Itse tiedän tämän. Oma polkuni on mennyt niin, että tosiaan asiaa puitiin oikeudessa asti. Nykyään voin kokea jotain onnellisuutta ja isän- ja äitienpäivät vain enää hulahtavat ohitse. En enää ajattele heitä. Taakka on karissut pois. Molemmat ovat hengissä, jossain. En tiedä mitä heille kuuluu, sama toisinpäin. Mutta itseä harmittaa, että menneisyys on mitä on. Joskus vielä surettaa kun kuulen jonkun puhuvan lastensa harrastuksista, ensimmäisistä koulupäivistä, kotoa muuttamisista ja siitä normaalista elämästä mitä normaaliin lapsuuteen kuuluu. Mutta oloa ei helpota kostaminen. Mikään ei tuo noita asioita minulle. Se ovi on mennyt kauan sitten jo kiinni.

Raunioiltani olen kuitenkin elämäni uudelleen rakentanut. Tänä aamuna olin pohjattoman onnellinen, että olen elossa. Oli kaunis aamu, linnut lauloivat. Kevät tulee. On monta hienoa hetkeä hukattavaksi, jos janoaa vain kostoa. Vapautukaa taakastanne. Luopukaa taakastanne kivi kerrallaan. Surutyötä täytyy tehdä, muu ei auta. Itkekää, jos itkettää. Surekaa jos surettaa. Kipu voi palata, kunnes taas kaikkoaa. Elämä on sellaista. Joillain on ollut paremmat kortit kädessä tänne tultaessa. Turha on huutaa elämän epäreiluutta - sellaista se vaan on. Keskittykää siihen mitä teillä on, tai vielä on. Kukaan ei vie teiltä niitä hetkiä, jolloin jokin pieni asia voi ilahduttaa. Ensimmäinen leskenlehti. Mustarastas auringon laskiessa. Aallot meren rannalla. Kukaan, ei kukaan voi viedä teiltä noita pois, älkääkä te itsekään. 

Ei teillä ole kuin teidän yksi elämänne. 

Viisaita sanoja. Tämä prosessi olisi silti helpompi, jos lapsuus väkivaltaisessa perheessä ei olisi niin iso tabu. On vaikeaa, kun näistä asioista ei pysy puhumaan muiden kanssa, kun ihmisiä alkaa ahdistaa. Ja on niitä ihmisiä perheen ulkopuolella, jotka tiesivät tilanteesta, mutta eivät välittäneet. Välinpitämättömyys tuntuu vielä pahemmalta kuin se väkivalta. Olen surullinen sen lapsen puolesta, joka joskus olin.

Se on ihmisiltä normaali reaktio, että ahdistaa tai ei pysty kuulemaansa käsittelemään. Kun mennään sellaisten asioiden äärelle, ettei normaali ihminen kykene asiaa käsittelemään, niin reaktio on tuo. Ihmiset voivat myös lamaantua, paeta. Jotkut saattavat ahdistukseltaan tulla kannettaviksi. Mutta suotakoot se heille. Se on vain normaalia. Se on normaalien ihmisten reaktio. Ei ihmisellä voi olla työkaluja sellaisen käsittelemiseen johon kenenkään ei muutenkaan olisi koskaan hyvä joutua. Se on kuin tulikuumasta rautakangesta ottaisi kiinni - tippuuhan se käsistä.

Yksinäinenhän tie tämä on. Mutta myös yksinäinen taakka. Se on yksinäistä aherrusta purkaa asioita pala kerrallaan. Sitkeästi, hitaasti, mutta aina kuitenkin parempaa kohden. 

Sitten tulee myös se aika, jolloin on aika luopua, luovuttaa. Tulee myös se hetki, jolloin huomaa olevansa kuin kuka tahansa muu. Voi nauraa, voi iloita, voi itkeä tavallisia asioita kuin kuka tahansa. 

Olen todella kiitollinen näistä sanoista. Nämä merkitsevät minulle tällä hetkellä paljon ja antavat voimia jatkaa eteenpäin.

Ajoittain vain silti pelkään, että aika loppuu kesken, enkä saa riittävän hyvin käsiteltyä asioitani ennen kuin olen jo iäkäs. Vielä keski-iässä tuntuu siltä, että nämä asiat ovat todella kipeitä ja vaikuttavat omaan toimintaan paljon.