Saako perheväkivallan uhriksi joutunut lapsi syyllistää vanhempaansa siitä, että tämä ei jättänyt väkivaltaista kumppania?

Aikuisena on vaikea tuntea myötätuntoa sellaista vanhempaa kohtaan, joka jätti lapsensa pulaan, vaikka myös hän oli perheväkivallan uhri.

On oikeus. Vanhemman ensisijainen tehtävä on huolehtia oman lapsen turvallisuudesta. Se, että vanhempi on itsekin uhri voi olla selittäjä, muttei silti hyväksyttävä syy jättää lasta oman onnensa nojaan selviytymään.

Syyttää saa. Syyllistäminen on jatkuvaa valitusta, tuomitsemista ja henkistä kiusaamista.

Turhaan oion, et vähän lukevana kuitenkaan tajua käsitteiden olennaista merkityseroa.

Miksipä asia kitinällä korjaantuu? On niin epäkypsä aloitus taas että haisee äitihullulta.

Tietenkin saa. 

Ensinnäkin lapsi ei ole voinut valita osaansa. Lapsi on lojaali vanhemmilleen ja sietää tästä syystä kammottavaakin kohtelua. Jäljet se silti jättää. Aikuisella on aikuisen vastuu ja SE EI POISTU, vaikka kuinka toinen puolisoista olisi väkivaltainen. 

Yhtä syyllinen on se, joka ei ota vastuuta. Toinen on väkivaltainen, toinen mahdollistaa ja antaa homman jatkua. 

Kyllä. Vanhemman tehtävä on turvata lapsen oleminen. Hyvä vanhempi eroaa väkivaltaisesta puolisosta siksi, että ei halua altistss itseään ja lasta väkivallalle tai sen näkemiselle.

Tietenkin saa syyllistää, eikä tarvitse antaa anteeksi. Tärkeää on kuitenkin miettiä, että aiheuttaako syyllistämisellä itselleen vain vielä pahemman olon? Niin kauan kun syyllistät, et päästä myöskään asiasta irti, etkä näin ollen voi siirtyä elämässäsi eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Syyttää saa. Syyllistäminen on jatkuvaa valitusta, tuomitsemista ja henkistä kiusaamista.

Turhaan oion, et vähän lukevana kuitenkaan tajua käsitteiden olennaista merkityseroa.

Vanhempi ei suostu puhumaan tästä asiasta, joten en enää tapaa häntä. Katson hänen epäonnistuneen vanhempana niin monessa suhteessa, ettei hänelle ole tilaa elämässäni.

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin saa syyllistää, eikä tarvitse antaa anteeksi. Tärkeää on kuitenkin miettiä, että aiheuttaako syyllistämisellä itselleen vain vielä pahemman olon? Niin kauan kun syyllistät, et päästä myöskään asiasta irti, etkä näin ollen voi siirtyä elämässäsi eteenpäin.

Ei aiheuta. Kun olen päässyt tähän pisteeseen, niin minulla on alistumisen tunnelukko alkanut purkautua. Olen siihen tyytyväinen.

Suomalainen järjestelmä ei tunnista väkivaltaa tai ei ainakaan ota sitä huomioon. Hyvin usein väkivalta eskaloituu eron jälkeen. Väkivaltainen on menettämässä kontrolliaan, uhkailee ja usein alkaa vainota tai käyttää lapsia väkivallan välineenä. Järjestelmä todellakin tukee tämän vallankäyttäjän asemaa. Väkivallan uhrista tehdään vieraannuttaja, jolloin vaikka olisi yrittänytkin ottaa lapset mukaan ja suojella, ne määrätään asumaan taitavalle manipuloijalle. Väkivallan tekijä ei halua lapsia, mutta sitä ei tunnisteta. Hän haluaa satuttaa uhria kaikilla osaamillaan keinoilla. Kontrolloida. Pilata elämän. 

Erityisesti ei tunnisteta muita väkivallan muotoja kuin fyysiset jäljet. Henkinen on olemassa koko ajan. Mustasukkaisuus. Mitätöinti. Gaslighting. Haukkuminen, sosiaalisen elämän rajoittaminen, taloudellinen, seksuaalinen väkivalta...Jos tässä kohtaa yrität lähteä ennen kuin se uhattu hakkaaminen tulee, et todellakaan ole turvassa eivätkä lapsesikaan. Jos otat esiin vallankäytön suhteen aikana, olet toisen osapuolen mustamaalaaja ja kyllä, orastava vieraannuttaja. 

Pitää ottaa turpaan ja kunnolla ja lastenkin on täytynyt saada osansa. Silloinkaan ei ole sanottua, että saisit lapset itsellesi. Isät lapsen asialla ovat tehneet hyvää työtä. Ei ole sanottua myöskään, että lapset saisivat valvotut tapaamiset. Suomessa harva oikeus on niin vahva kuin lapsen oikeus tavata sitä vanhempaa jonka luona hän ei asu. Se menee kaiken turvallisuuden ja hyvinvoinnin yli.

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin saa. 

Ensinnäkin lapsi ei ole voinut valita osaansa. Lapsi on lojaali vanhemmilleen ja sietää tästä syystä kammottavaakin kohtelua. Jäljet se silti jättää. Aikuisella on aikuisen vastuu ja SE EI POISTU, vaikka kuinka toinen puolisoista olisi väkivaltainen. 

Yhtä syyllinen on se, joka ei ota vastuuta. Toinen on väkivaltainen, toinen mahdollistaa ja antaa homman jatkua. 

Vanhempi ei edes eron jälkeen yrittänyt hankkia apua, vaikka kerroin väkivallan jatkuvan. Se tuntuu käsittämättömältä.

Kyllä saa ja on suorastaan tervehdyttävää käydä läpi se tunne. Aikuisen/vanhemman tehtävä on suojella lasta ja on sairasta, että aikuinen ihminen ei kanna vastuuta lapsen suojelemisesta, vaan antaa lapsille mallin sairaaseen suhteeseen eikä vie lapsia turvaan. Miksei tuota toimintaa saisi edes jälkikäteen kyseenalaistaa? Miksi aikuisesta uhrista tehtäisiin joku pyhimys, josta ei saa edes pahaa sanaa ajatella. Eri asia on sitten se, miten toimii noitten tunteittensa pohjalta ”aikuisuhria” kohtaan. Älkääkä tulko vastaamaan, että hyvä huudella jos ei ole itse tuota kokenut. Olen itse lähtenyt lasteni kanssa turvaan sairasta henkistä alistajaa. Se vaati suunnittelua ja rohkeutta, mutta en kehtaisi kutsua itseäni äidiksi, jos olisin väittänyt lapsilleni, että sellainen elämä on oikea malli parisuhteesta.

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin saa syyllistää, eikä tarvitse antaa anteeksi. Tärkeää on kuitenkin miettiä, että aiheuttaako syyllistämisellä itselleen vain vielä pahemman olon? Niin kauan kun syyllistät, et päästä myöskään asiasta irti, etkä näin ollen voi siirtyä elämässäsi eteenpäin.

Hei onko tämä sitä kuuluisaa "sinun täytyy antaa anteeksi, jotta voit eheytyä" -tuubaa? Anteeksi antamiseen pakotus ei auta ketään. Sillä vain taputellaan asiat takaisin maton alle, ja vain siksi, ettei muilla tulisi paha mieli. Siinä uhri joutuu jokseenkin mielenkiintoiseen asemaan, sillä se "anteeksi antaminen" on enemmänkin anteeksi pyytämistä, että on koskaan lähtenyt asioitaan käsittelemään. 

Asiat ottavat aikansa. Jokainen haluaa itselleen parempaa elämää, joten kyllä jokainen pyrkii parempaa kohden. Kukaan ei itselleen toivo pahaa oloa. Tuollainen passiivis-agressiivisesti "itsepä vellot kamalassa olossasi" ei auta ketään. Ei kohdetta, ei ihmisiä ympärillä. Tosiaan, nämä jutut eivät ole ympäristöstään irrallisia asioita, usein koko ryhmän rakenne on jo jollain tavoin sairas, jos kerran ihmiset kääntävät selkänsä lasten laiminlyönnille. Eli mikä kipupiste sinulla on, jos toisen asian käsitteleminen noin pahasti sohaisee?

Asiat tosiaan ottavat aikansa. Aikuisena kuitenkin itsellä on se vastuu asioiden eteenpäin viemisestä. Sen perään minä kuulutan. Aikuisena et voi mennä enää minkään asian tai toisen ihmisen taakse. Käsittele asiasi, jatka eteenpäin. Joskus se ottaa monia vuosia, joskus vähemmän. Askel kerrallaan ja itselleen armollisesti. Älä anna tuollaisille "itsepä vellot omassa kamalassa olossasi" -hymistelijöille valtaa. Jos sattuu, sitten sattuu. Kyllä kyyneleet joskus kuivuvat.

Vanhempani siis myöntää että perheessä oli väkivaltaa, mutta ainoastaan niin, että se kohdistui häneen. Lasten kertomukset väkivaltaisesti heitä kohdelleesta vanhemmasta ovat kuulemma valemuistoja. Tämä on todella hämmentävää.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä saa ja on suorastaan tervehdyttävää käydä läpi se tunne. Aikuisen/vanhemman tehtävä on suojella lasta ja on sairasta, että aikuinen ihminen ei kanna vastuuta lapsen suojelemisesta, vaan antaa lapsille mallin sairaaseen suhteeseen eikä vie lapsia turvaan. Miksei tuota toimintaa saisi edes jälkikäteen kyseenalaistaa? Miksi aikuisesta uhrista tehtäisiin joku pyhimys, josta ei saa edes pahaa sanaa ajatella. Eri asia on sitten se, miten toimii noitten tunteittensa pohjalta ”aikuisuhria” kohtaan. Älkääkä tulko vastaamaan, että hyvä huudella jos ei ole itse tuota kokenut. Olen itse lähtenyt lasteni kanssa turvaan sairasta henkistä alistajaa. Se vaati suunnittelua ja rohkeutta, mutta en kehtaisi kutsua itseäni äidiksi, jos olisin väittänyt lapsilleni, että sellainen elämä on oikea malli parisuhteesta.

Me lähdettiin pois ennen ensimmäistä lyöntiä. Oli hajonnut vasta tavaroita ja elämä oli todella pelottavaa. Hain monipuolisesti apua itselleni ja lapsille. Lapsetkin ovat oppineet: "Kukaan ei välitä." Tuomarikin piti puhuttelun minulle: "Koita nyt päästä tuosta eron jälkeisestä riitelystä. Hyvään vanhemmuuteen kuuluvat hyvät välit ja kommunikaatio lasten asioista." Salilla lipevä, taitavasti ja vakuuttavasti puhuva patologinen valehtelija on heti oven sulkeuduttua jotakin aivan muuta.

Pelkäämme yhä, puhelimissa on 112-sovellus, jossa tosin sanotaan, että eivät lähde mihinkään pelastamaan ennen kuin on objektiivisesti todistettavissa olevaa uhkaa eli konkreettisia lyöntejä. Se voi olla viimeinen kerta.

On pelottavaa antaa lapset isälle yksin. Aikaisemmin olimme kuitenkin yhdessä. Ja ei, lastenvalvoja ei auta, ei lastensuojelu, ei poliisi, ei perheneuvola, ei koulupsykologi, ei lakimies eikä oikeussali. Jos vastassa on taitava "pahuus" ei sitä vastaan ole keinoja. 

Ette syyllistäisi, jos ette ole itse kokeneet mitä on kärsiä vallankäytöstä nyky-Suomessa. 

Aikuisena ymmärtää myös toisen vanhemman näkökulman väkivallan uhrina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin saa syyllistää, eikä tarvitse antaa anteeksi. Tärkeää on kuitenkin miettiä, että aiheuttaako syyllistämisellä itselleen vain vielä pahemman olon? Niin kauan kun syyllistät, et päästä myöskään asiasta irti, etkä näin ollen voi siirtyä elämässäsi eteenpäin.

Hei onko tämä sitä kuuluisaa "sinun täytyy antaa anteeksi, jotta voit eheytyä" -tuubaa? Anteeksi antamiseen pakotus ei auta ketään. Sillä vain taputellaan asiat takaisin maton alle, ja vain siksi, ettei muilla tulisi paha mieli. Siinä uhri joutuu jokseenkin mielenkiintoiseen asemaan, sillä se "anteeksi antaminen" on enemmänkin anteeksi pyytämistä, että on koskaan lähtenyt asioitaan käsittelemään. 

Asiat ottavat aikansa. Jokainen haluaa itselleen parempaa elämää, joten kyllä jokainen pyrkii parempaa kohden. Kukaan ei itselleen toivo pahaa oloa. Tuollainen passiivis-agressiivisesti "itsepä vellot kamalassa olossasi" ei auta ketään. Ei kohdetta, ei ihmisiä ympärillä. Tosiaan, nämä jutut eivät ole ympäristöstään irrallisia asioita, usein koko ryhmän rakenne on jo jollain tavoin sairas, jos kerran ihmiset kääntävät selkänsä lasten laiminlyönnille. Eli mikä kipupiste sinulla on, jos toisen asian käsitteleminen noin pahasti sohaisee?

Asiat tosiaan ottavat aikansa. Aikuisena kuitenkin itsellä on se vastuu asioiden eteenpäin viemisestä. Sen perään minä kuulutan. Aikuisena et voi mennä enää minkään asian tai toisen ihmisen taakse. Käsittele asiasi, jatka eteenpäin. Joskus se ottaa monia vuosia, joskus vähemmän. Askel kerrallaan ja itselleen armollisesti. Älä anna tuollaisille "itsepä vellot omassa kamalassa olossasi" -hymistelijöille valtaa. Jos sattuu, sitten sattuu. Kyllä kyyneleet joskus kuivuvat.

 

Kiitos, arvostan tätä! 💖

Vierailija kirjoitti:

Aikuisena ymmärtää myös toisen vanhemman näkökulman väkivallan uhrina.

No en oikeastaan. Kuulemma väkivaltaa oli heti suhteen alusta alkaen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuisena ymmärtää myös toisen vanhemman näkökulman väkivallan uhrina.

No en oikeastaan. Kuulemma väkivaltaa oli heti suhteen alusta alkaen.

Eikä tämä väkivallan uhriksi joutunut vanhempikaan miltään varsinaiselta hyvikseltä tunnu, kun hän on kertonut ettei lapsia koskaan toivonut yms.

Tietysti on täysin väärin, että naiselle on kyrppä tärkeämpi kuin lapsen vointi.

Eli saat olla vihainen.

Voi vaan olla, että se vanhempi on kyvytön ymmärtämään. Jotkut reagoi palautteeseen regressoitumalla.

Sitä mennään niin herkäksi ja silmiä pyöritellään.

Sellaisen sydämessä asuu tylsämielisyys, joka ei ota vastuuta aivan kaikista teoistaan.