Lue keskustelun säännöt.
Sitoutumiskammoiset naiset (miksei miehetkin), tarvitsen vertaistukea
26.03.2019 |
Olen sitoutumiskammoinen. Tällä hetkellä mietin seurustelua miehen kanssa, joka on tavallaan ”ihan ok” mutten kuitenkaan esimerkiksi koskaan ikävöi häntä. Hän on toisinaan rasittavaa seuraa mutten osaa sanoa sitä, minkä ärsytyksestäni aiheuttaa sitoutumiskammo ja mikä on ”oikeaa” ärsytystä. Minusta mies tunkeilee, miehestä hän vain näyttää välittämisensä.
Oletteko te muut päätyneet parisuhteeseen? Mitä tapahtui? Pakotitteko itseänne vai tuliko vain jossakin vaiheessa vastaan ihminen, jota ette voineetkaan sivuuttaa?
Olen ihminen, johon mies toinen toisensa jälkeen ihastuu ja joille toinen toisensa jälkeen lopulta annan pakit. Kun yksinolo ahdistaa aina vähemmän, kuin seurustelu.
Kaipaisin silti kovasti kumppania, läheisyyttä, ystävää ja ihan vain jotakuta, jolta tarvittaessa voi luottaa saavansa tukea.
Itselläni syynä sitoutumiskammoinen lienee tosi tunnekylmä lapsuus. En luota siihen, että minusta voisi tällaisena kukaan pitää ja pidän mieluusti ihmiset etäällä.
Kommentit (4)
Jos tiedostaa ongelmansa, niin kannattaa hakeutua terapiaan ja työstää sitä. Muuten toistaa vain samoja käyttäytymismalleja loputtomiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Välttelin seurustelua sitoutumiskammoisena aina kolmikymppiseksi asti. Myös minuun ihastuttiin todella helposti ja ahdistuin kun miehet aloittivat yhteenmuutto sun muut -suunnitelmat miltei heti.
Lopulta tapasin ihanan miehen jonka läheisyys ei ahdista. Olemme olleet nyt yhdessä viisi vuotta. Alusta asti on ollut selvää, että emme mene naimisiin saati hanki lapsia, yhteenmuuttoa voimme harkita tulevaisuudessa, mutta se ei ole vielä ajankohtaista. Näemme useasti viikon aikana, vietämme toistemme luona öitä, mutta molemmilla on omat kodit ja elämät. Kummallakin on tilaa hengittää, joten ei ala suhde ahdistamaankaan.
En kyllä ymmärrä miksi pitäisi mennä johonkin terapiaan jos kokee seurustelun ahdistavaksi eikä halua sitoutua? Mitä epänormaalia siinä on? Pitääkö mennä terapoimaan itseään ympäristön paineen takia? Koska "kaikki muut" ovat parisuhteessa?
En minä ainakaan! Koska en halua suhdetta ja sellaiseen itseni pakottaminen tuottaisi vain suuria ongelmia ja paljon pahaa oloa molemmille osapuolille, en näe mitään syytä siihen yrittäkään ryhtyä.
Miksi on niin vaikea hyväksyä että läheskään kaikki ihmiset eivät ole kiinnostuneita eivätkä halukkaita sitomaan itseään?
Eri asia jos halua suhteeseen on, mutta siihen alkaminen nostaa esiin jotain traumoja tai muuta, ja kokee sen ongelmaksi koska oikeastaan haluaisi sitoutua. Silloin on paikallaan tietysti hakea apua, jos se elämänlaatua heikentää.
Ylös!