Lue keskustelun säännöt.
Miehen harrastus ja pikkulapsiaika. Mitä tekisitte tilanteessani?
06.04.2013 |
Mieheni viettää haarastuksensa tiimoilta 2-3 vajaan parin viikon varvia ulkomailla. Se, että meillä on nyt 2 lasta (1- ja 4-vuotiaat) ei ole miehen menemistä vähentänyt. Hän tietää, että minulla on raskasta yksin lasten kanss hänen poissa ollessaan, mutta en ole uoranaisesti kieltänyt häntä menemästä.
Saan hoitoapua miehen ollessa pois, mutta siitä huolimatta mennään jaksamiseni äärirajoilla. Asiaa ei helpota se, että en ole nukkunut vuoteen yhtään ehjää yötä ja että lapset ovat kipeinä.
Tulee niin orja olo mahdollistaa tämä, mutta kieltämistä seuraisi mykkäkoulu ja valitusta siitä, miten estän hänen harrastamisennsa. Sen vaan huomaan, että nämä reissut kasvattavat katkeruutta enkä ole yhtään varma, miten iloinen olen siitä, että mies pian kotiutuu reissultaan.
Em. seikoista huolimatta pääosa miehen poissaoloajasta meillä menee lasten kanssa hyvin, enkä minä esim. vaikuta ulkoisesti sairaalta tm. vaan ihan vaan muuten kulahtanelta. Sanokaa jotain vinkkejä ja näkemyksiä!
Kommentit (50)
Minunkin mies harrastaa ja on paljon pois kotoa. Mutta, että jaksan otan aikaa itselleni tyttöjen viikonloppujen merkeissä ja käyn 2 krt viikossa omissa harrastuksissa ja tapaan ystäviä sännöllisesti.Mies onneksi on mielellään lasten kanssa, menee joka kesä yksin heidän kanssaan viikoksi mökille ja minä jään kaupunkiin. Meillä kaksi alle kouluikäistä. Muutoin saattaisin ollakin hänen menojaan vastaan jos en itse koskaan pääsisi mihinkään, mutta meillä on luontevasti sovittu näin ja kaikki on tyytyväisiä. Jos käy liian raskaaksi pyydn mummeilta ja kummeilta apua, mutta yleensä on ihan kiva olla yksin lasten kanssa. Tehdään silloin jotain spesiaalia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletteko ihan yhteisellä päätöksellä tehneet nuo lapset?
[quote author="Vierailija" time="06.04.2013 klo 22:17"]
Nää on vaikeita juttuja. Mun mieheni ei ole ollut mitään kokonaisia viikkoja pois, mutta töiden lisäksi on harrastuksia monia. Erilaista harrastustoimintaa, mm. juoksua ja suunnistusta ja pari ei-urheilullistakin harrastetta. Jo pelkkä treenaaminen vie aikaa, ja sitten on jos jonkinmoista sovittua menoa näihin ei-liikunnallisiin harrastuksiin liittyen useita kertoja viikossa ja kisojen takia täytyy tietysti olla välillä kokonaisia viikonloppuja pois. Ei siis missään korkealla tasolla kilpaile, vaan pelkkää harrastajatasoa.
Mies saa hepulit, jos yritän keskustella siitä ovatko kaikki menot ihan pakollisia, kun olen aika kovilla lasten kanssa ja olisi se kahdenkeskinenkin aika ihan mukavaa. Ehkä hänellä joku pieni syyllisyys kalvaa takaraivossa, kun vähäinenkin sanominen asiasta saa raivostumaan. Kun sanon, että olen uupunut ja että haluaisin että tähän tulisi jotain ratkaisua tai parannusta, hän toteaa vaan, ettei ole estänyt minua menemästä. Että voisin minäkin mennä, mutta olen itse vapaaehtoisesti jumittunut kotiin. Ihmeellinen näkökulma, sillä eipähän hänkään minnekään pääsisi, jos minä vaan menisin ja ottaisin itselleni aikaa. Jonkun kai lapsetkin on hoidettava, kun tukiverkkoja ei ole. Suoraan sanottuna kaikki voimat menee arjen ja rutiinien pyörittämiseen, ja tunnen itseni suurimman osan ajasta yksinhuoltajaksi, joten ensimmäisenä ei ole mielessä että pääsisi itse menemään, vaan että saisi edes kotona sen hengähdystauon lepäämiseen. Mies on hyvä isä lapsille silloin kun on kotona, mutta kun tuntuu, että sitä kotona olemisen aikaa vaan on todella vähän.
[/quote]
Ei kuulosta kivalta tuokaan tilanne :( Mulla on vähän sama fiilis, että en niin kauheasti edes kaipaa mihinkään pois kotoa, vaan tahtoisin vaan viettää aikaa kotona vähän rennommin (eli omaa aikaa täällä + lasten hoitamista yhdessä). On varmaan pakko keksiä itselle joku vastaava harrastus, ettei joudu orjaksi.
Ja 22:lle: kun tuo mies ja lasteni isä kuvioissa pyörii, niin jotenkin vaan tulee otettua se huomioon, kun mietin elämääni. Siinä vaiheessa kun jätän hänet huomiotta, on sama erota.
Ap
[quote author="Vierailija" time="06.04.2013 klo 22:17"]
Kun sanon, että olen uupunut ja että haluaisin että tähän tulisi jotain ratkaisua tai parannusta, hän toteaa vaan, ettei ole estänyt minua menemästä. Että voisin minäkin mennä, mutta olen itse vapaaehtoisesti jumittunut kotiin. Ihmeellinen näkökulma,
[/quote]
Meillä mies sanoo tuota samaa. Ja minustakin on aika ihmeellistä, että ihan täysjärkisen oloinen mies sanoo toistuvasti jotain noin höperöä.
Meillä mies ei ole pitkillä reissuilla ja vain 1 - 2 kertaa vuodessa yhden yön yli poissa kotoa. Mutta tekee pitkää yrittäjän päivää arkena ja viikonloppuna tasaista tahtia. Mutta jos huokailen väsymystä ja sanon, että olisi ihanaa vaikka vain viettää muutama tunti kaupungilla ilman lapsia, niin siinä tulee mieheltä tuo, että "mene vaan, se voisi tehdä sulle hyvää". Ja tuon lauseen viimeisen tavun kohdalla jo vetää takkia niskaan, kun ukko itse häipyy töihin tai asioilleen. Ei ole vielä tässä 8 vuoden yhteiselon aikana tullut sellaista hetkeä, että mies hengailisi täällä kotona niin, että minä voisin samalla tavalla vain lähteä.
Se kaupungille lähtö ei enää sitten olekaan niin rentouttavaa, kun ensin olet miehelle sanonut, että tarttis päästä yksin kaupungille, sit mies luettelee seuraavan kolmen viikon hommat, joissa ei ole mitään sellaista väliä, missä ehtisin käydä yhtään missään. "Tuossa keskiviikkona on kaksi tuntia tuossa, mene silloin". Joopa, ajomatkat pois, ja kaupungilla ehtisin sitten reilun tunnin kiitää paikasta toiseen. No, saahan siinä pari asiaa hoidettua, mutta mitään rentouttavaa siinä ei ole.
Ihmetyttää kyllä, että niinkin kiltti mies, kun mulla on, niin miten se pystyy olemaan noin itsekäs ilman omantunnontuskia.
[quote author="Vierailija" time="06.04.2013 klo 22:33"]
Oletteko ihan yhteisellä päätöksellä tehneet nuo lapset?
[/quote]
Kyllä, vaikka mä näissä asioissa olin aloitteellinen. Mies on hyvä isä ja rakastaa lapsiaan, mutta on ehkä kotoaankin saanut sellaista mallia, että mies saa huidella vapaammin. Mut siis perheihminen on kyllä eikä mikään sitoutumiskammoinen seuramies. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen nyt ollut 9 vuotta lähes tulkoon kaikki kesäviikonloput (1-2 vapaata viikonloppua/kesä) ja talvellakin joka toinen-joka kolmas viikonloppu kahdestaan lapsen kanssa miehen harrastuksen takia. Tiesin jo miehen "ottaessani" että harrastus vie aikaa, eikä se minua ole niin kauheasti haitannut. Toki joskus vituttaa esim. kesälomareissujen lyhyys tms. Nyt mies aikoo tämän vuoden lopussa lopettaa harrastuksensa ja mua kyllä huolestuttaa, että mitä me sitten tehdään?!?! :D :D
Oon niin tottunut että saadaan lapsen kanssa mennä ja olla ilman että tarttee muita ottaa huomioon :D
Onko noi matkat oikeesti se ongelma? Luulisi että jos arki rullaa niin pari viikkoa muutaman kerran vuodessa toinen voi reissata. Eli jotenkin mulle tuli sellainen fiilis että teillä todelliset ongelmat on ihan arjessa. Arki pitäisi pystyä järjestämään niin että molemmat saisi edes nukuttua! Vaikuttaa vähän siltä että noihin matkoihin vaan kulminoituu se että hoidat lapset yksin, matkoista on helpompi kiukutella. Ja jos arki sujuisi hyvin, pystyisit nukkumaan jne., niin eiköhän poikkeukset, kuten matkatkin, jaksaisi.
Kysymys lieneekin se että onko mies lainkaan kiinnostunut sinun hyvinvoinnistasi? Se että noita asioita vaan kasautuu ja muutut yhä katkerammaksi voi olla tie jolla on vain yksi päätepiste (ero). Jossain vaiheessa ne positiiviset tunteetkin alkaa kadota jos kohtelu miehen puolelta on tota tasoa.
Eli summa summarum: en tuomitse harrastusmatkoja mutta peräänkuulutan sujuvaa (tasapuolista) arkea
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se onkin isompien lasten kanssa kivaa, kun voi tehdä mitä vain, eikä tarvi kysellä mieheltä, että mitä se mistäkin ajattelee.
Mutta noin pienten kanssa on eri asia. Ap sanoo valvoneensa paljon ja olevansa väsynyt. Silloin se on enemmän niin päin, että tuntuu, että on yksin vastuussa kaikesta, jos pieni valvoo tai sairastaa, ja sitä pitää heijata sylissä puoli yötä. Ja kun saa sen vihdoin nukahtamaan, niin komen tunnin päästä 4-vuotias herää päivään, eikä ymmärrä yhtään, että nyt pitäisi olla helppo lapsi, kun äiti on ihan umpiväsynyt.
Vain pari vuotta isommat lapset kun on, niin noita kaikkein kammottavimpia tilanteita ei enää tule. Ja isompien kanssa on muutenkin helpompaa ottaa rennommin.
[quote author="Vierailija" time="06.04.2013 klo 21:56"]
[quote author="Vierailija" time="06.04.2013 klo 21:45"]
Mun mies on innokas kalastaja. Kun lapset olivat pieniä, olin yllättynyt ettei vähentänyt niitä reissuja yhtään. Nuorin syntyi kesäkuussa ja isompi oli vilkas vajaa parivuotias. Kun valitin, mies ratkaisi asian pakottamalla minut mummolaan omaan lapsuudenkotiinsa 250 km päähän, koska siellä oli muuta porukkaa. Mummo oli sitten ihan puhki, kun oli paljon väkeä - ja minulla meni osa ajasta isojen tiskien tiskaamiseen ja omat lapseni hoidin muuten kokonaan itse, mutta saunassa sain sentään käydä yksin, kun olin kylvettänyt ensin lapset. Yritin siis sanoa, että ole enemmän kotona, mutta en onnistunut. Noiden kalastusreissujen lisäksi oli useita työmatkoja ulkomaille vuoden mittaan.
Minä en muista nuorimmaisen vauva-ajasta mitään ja vauvakirjakin jäi täyttämättä - harmittaa kyllä kovasti - kun olin niin väsynyt. Ei ollut ystäviä, kun oli vieras paikkakunta, eikä mitään sukuakaan ko. paikkakunnalla. Näin jälkeenpäin olen ajatellut, että olin ihan liian kiltti. Mutta vanhemmat kasvattivat liian kiltiksi...Nuorimmainen oli tosi huono nukkuja ensimmäisen vuoden sekä yöllä että päivällä ja en nukkunut kahta tuntia pitempään juuri koskaan, kun imetinkin vielä. Sen lisäksi oli tosiaan taapero, jolla viivästynyt puheenkehitys, eli ei osannut ilmaista itseään ja kiukustui herkästi kun ei osannut. Ennenkin pärjäsivät, vaikkei ollut kaikenmaailman kodinkoneita, niin ehkä, mutta tuntuu, että ihmiset eivät ennen olleet kuitenkaan ihan niin yksin.
[/quote]
Ootko sä pystynyt "antamaan anteeksi" miehellesi tuon, että jätti sut noin yksin lasten ollessa pieniä? Mä siis pelkään just sitä, etten pysty unohtamaan tätä koskaan. En niinkään sitä, ettenkö jaksaisi.
Ap
[/quote]
Kyllä, se on jo jotenkin unohtunut. Se kyllä vähän harmittaa, että mies oli poikien pikkulapsiaikana tosi vähän heidän kanssaan. Yhteisellä päätöksellä tehtiin, tai niin, että mies oli innokkaampi. Työmatkoillehan ei voi mitään, mutta se että se ensimmäinen kesä kun nuorin oli vauva on ihan hämäränpeitossa, se harmittaa, mutta en ole vihainen. Jotain voi kertoa se, että kun mies lapsen ollessa kolmekuinen otti tämän syliinsä ja leperteli, niin vauva katsoi hetken kasvoihin ja alkoi parkua naama punaisena - eli vierasti isäänsä. Sen jälkeen kalastuskausi loppuikin, joten oli sitten enemmän kotona silloin kun ei ollut työmatkoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
se on ihan helvetin helppoa olla "hyvä ja kiva isi", jos käy kotona vaan välillä kääntymässä. Kai kuka tahansa jaksaa olla kiva muutaman tunnin joskus illalla tai pari lomapäivää, jos tietää, että sitten alkaa parin vkon oma loma sen jälkeen...
Mutta tämä naisten asenne on tavallaan myös väärä. Että kun ne omat lapset on niin rakkaita ja niiden kanssa pitää nauttia olla. Kun ei se mies nauti (niin kuin ei nainenkaan oikeasti, vaan on ihan jaksamisen äärirajoilla, mikä onkin normaali olotila pikkulasten kanssa). mutta miksi edes pitäisi nauttia? Kuka, missä, ja milloin keksi sellaisen, että aikuisten pitäisi erityisesti nauttia lasten leikeistä, kitinästä, vänkäämisestä, yökukkumisesta, kakkavaipoista ja koheltamisesta, jonka takia juostaan lääkärillä tikattavana ja tutkittavana ja helpottuneina, ettei pahemmin käynyt sentään... miksi tästä pitäisi nauttia? Ei ennenkään nautittu, ei sitten ollenkaan. Lapset oli omillaan ja vielä noin 50 vuotta sitten lapsille sattui joku 10-20 krt enemmän onnettomuuksia (plus 10-20 krt enemmän myös surmattiin kakaroita) tarkat määrät voitte tarkastaa tilastoista, niitä on saatavilla.
Kaiken lisäksi sitä miestä (esim. tätä ap:n ukkoa) ei kiinnosta pätkän vertaa, onko kakarat päiväkodissa, vaimolla, äidillä, anopilla vai kummin kaimalla, kunhan ne kakarat EIVÄT ole hänellä, koska hän kerää voimia ja harrastaa.... mutta se on ap:n päässä, että juuri hänellä on ultimatum velvollisuus hoitaa omat lapsensa 100%, se on se naisen herkkä mieli, joka tekee temput. itsellä ollut tota samaa vikaa, mutta siitä on pyrittävä eroon. Että sä voit olla vaan 2 yötä poissa, miten niin??? eihän se sun mies sillä opi. Jos haluat jotain muutosta, ja ennen kaikkea avata miehesi silmät arvostamaan sinua ja nöyrtymään noiden reissujensa kanssa, sun on pakko näyttää hänelle totuus, otat vaan 6 viikkoa vuodessa itselle samalla lailla, menet vaikka kotikaupungin majataloon nukkumaan. Sillä lailla se mies ehkä vähän edes kokee, mitä vastuu pienistä tarkoittaa, mitä sinä olet tehnyt aina, koska jonkun täytyy. ja bonuksena saattaa olla, että miehenkin mieli herkistyy ja sydän alkaa vähän sykkiä niille lapsille ja seuraavia reissuja mietitään vähän enemmän kenties...ei se edelleenkään tule nauttimaan siitä pienten hoitamisesta (harvat nauttii), mutta ehkä se tajuaa, että sitä on tosirakkaus...
Tasapuolisuus ois just se juttu. Jos mies voi mennä ja harrastaa, naisenkin pitäisi voida. Ja ihan käytännön tasolla myös, ei vain niin, että mies tokaisee "mene vaan", mutta ei mahdollista mitenkään sen toteutumista. Istukaa alas, kalenterit käteen ja sopimaan, koska on sopiva hetki ottaa sitä omaa aikaa - tasapuolisesti. Ei lapsen- ja kodinhoito tietenkään ole mitään minuuttiaikataulua, että kuinka monta hetkeä kumpikin nyt lasten kanssa viettää, vaan se on tärkeintä, ettei kumpikaan koe olevansa kahlittu kotiin, vaan on oikeus harrastaa ja tehdä omia juttuja ilman, että tarttee toiselta ruinata siihen erityislupaa.
Meillä on vain yksi lapsi, ja sekin jo 4-vuotias, mutta kyllä mullakin oli vaihe, jolloin tuntui etten halua päästää miestä minnekään, koska en jaksa hoitaa lasta ihan yksin. Kyse oli juurikin tuosta tasapuolisuuden puutteesta: mies menee, minä nyhjään kotona. Tilanne helpotti, kun palasin töihin, lapsi kasvoi ja pääsin taas jotenkin olemaan enemmän oma itseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksei miehen kanssa voi keskustella???
Parisuhteessa olisi hyvä keskustella siitä, mitä kumpikin toivoo ja tarvitsee, jotta elämä olisi mukavaa ja tyydyttävää yhdessä. Miehetkään ei ole mitään ajatustenlukijoita!
Latistaa myös omaa itsetuntoa, kun ei osaa tuoda toiveitaan julki. Ryhdistäydy ja erota toisistaan asiallinen keskustelu ja nalkutus. Muista kertoa miehellesi myös niitä hyviä asioita, niitä joissa hän toimii oikein ja edistää teidän onneanne.
Lapset on kuitenkin yhteisiä ja ihmisten voimavarat on erilaisia. Sinun pitää puhua omasta puolestasi!
[quote author="Vierailija" time="06.04.2013 klo 22:44"]
Eli jotenkin mulle tuli sellainen fiilis että teillä todelliset ongelmat on ihan arjessa. Arki pitäisi pystyä järjestämään niin että molemmat saisi edes nukuttua!
[/quote]
Et varmasti ole väärässäkään siinä, että ap:n ongelmat juontavat siitä, että hän on väsynyt. Sellaista pikkulapsiaika joskus on. Kaikki vauvat eivät nuku suloisesti suurinta osaa vuorokaudesta, vaan on niitä kitisevämpiä ja pätkänukkujiakin vaikka kuinka paljon. Vaikka unet nyt alkaisivat jo olla pidempiä, niin ei se vuoden kestänyt jatkuva heräily unohdu äidiltä ihan sormia napsauttamalla. Kroppa vaatii aikaa toipuakseen.
Ja vauvan ensimmäinen vuosihan menee ihan tyypillisesti niin, että äiti hoitaa yöheräilyt, sillä äti on se, joka imettää. Ja toisaalta isällä on aamulla töihin herääminen, joten siksikin usein äiti ottaa isommin vastuuta yöheräilyistä.
Yksi ihan hyvä ratkaisu tilanteeseen on se, että isä ei jätä väsynyttä äitiä pitkiksi ajoiksi yksin lasten kanssa. Sillä eihän äiti edes voi toipua univajeestaan, jos hänet jätetään yksin hoitamaan kaikki yöheräilyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.04.2013 klo 22:44"]
Onko noi matkat oikeesti se ongelma? Luulisi että jos arki rullaa niin pari viikkoa muutaman kerran vuodessa toinen voi reissata. Eli jotenkin mulle tuli sellainen fiilis että teillä todelliset ongelmat on ihan arjessa. Arki pitäisi pystyä järjestämään niin että molemmat saisi edes nukuttua! Vaikuttaa vähän siltä että noihin matkoihin vaan kulminoituu se että hoidat lapset yksin, matkoista on helpompi kiukutella. Ja jos arki sujuisi hyvin, pystyisit nukkumaan jne., niin eiköhän poikkeukset, kuten matkatkin, jaksaisi.
Kysymys lieneekin se että onko mies lainkaan kiinnostunut sinun hyvinvoinnistasi? Se että noita asioita vaan kasautuu ja muutut yhä katkerammaksi voi olla tie jolla on vain yksi päätepiste (ero). Jossain vaiheessa ne positiiviset tunteetkin alkaa kadota jos kohtelu miehen puolelta on tota tasoa.
Eli summa summarum: en tuomitse harrastusmatkoja mutta peräänkuulutan sujuvaa (tasapuolista) arkea
[/quote]
Hmm, ihan fiksu viesti, ja piti ihan ryhtyä miettimään, millaista arkemme on. Mä olen nyt kotona, joten se toki vaikuttaa työnjakoon. Mun mielestä mies osallistuu kaikkeen liian vähän, mutta kyllä sekin asioita tekee: on lasten kanssa (etenkin vanhemman) ja tekee joitain tiettyjä kotitöitä. Mut fakta on, et mä olen meistä kahdesta ahkerampi, ja mies ottaa rennommin. Rento asenne on toisaalta myös miehen hyvä puoli.
Mies on kiinnostunut hyvinvoinnistani, mutta hänen mielestään kaikkeen auttaa reipas liikunta ja terveellinen ruoka. Joo, ovat täkeitä kyllä, mut jos on nukkunut pirun huonosti, mikään juoksulenkki ei ole se, mitä tekee mieli, vaan lepo. Enkä ole mikään levahtanut mamma, vaan normaalipainoinen ja lähes samoissa mitoissa kuin tavatessamme.
Eli kyllä, ongelmia on myös arjessamme ja nämä matkat ovat valitukselle helppo kohde. Sitäkin mietin välillä, onko mulla vaan liian negatiivinen asenne - sellaiseen on vähän taipumusta. Mietin siis, kumpaa pitäisi muuttaa, miestäni vai itseäni :)
Ap
Samoista teemoista on riidelty täälläkin. meillä on 4 ja 2 vuotiaat ja olemme paikkakunnalla, jossa ei sukulaisia, eikä sellaisia tukiverkostoja joita voisi säännöllisesti hyödyntää. Miehellä on harrastus, jossa yksi kerta kestää noin 3 tuntia ja lisäksi on muutamia kokonaisia viikonloppuja. Hän tahtoi harrastaa 2 iltaa viikossa ja käydä ainakin 3 viikonloppua vuodessa leireillä. Lisäksi hänen työmatka vie 2 tuntia joka päivä. Vasta hiljattain mies kysyi saako yllättäen lähteä leirille viikonlopuksi, vaikka meille oli vieraita tulossa kahdeksi yöksi. Oli sitten vielä sopinut vieraiden kanssa, että voivat tulla vaikka hän on poissa. minulta ei kysynyt mitään, ja koko järjestely oli shokeeraava yllätys. Asiasta nousi kova riita, jonka yhteydessä mies ilmoitti, että hänen mielestään 4 henkisessä perheessä pitäisi jakaa viikonloput 52/4 eli aikuisilla kummallakin olisi 13 viikonloppua vuodessa omaan käyttöönsä. olen ollut pöyristynyt tästä ja meillä on ollut oikeastaan sen jälkeen aikamoinen kriisi päällä. Silloin ei sitten leirille lähtenyt, mutta luonnollisetsi viikonloppu oli omalta osaltani pilalla.
Mulle tämä ensisijaisesti on viesti, että mies ei juurikaan halua vietttää aikaa kahdestaan, ei koskaan ehdota kahdenkeskistä aikaa. Haluaa vain mennä kuin joku parikymppinen, vaikka ollaan yhdessä sitouduttu perheeseen ja yli kolmekymppisiä. Lisäksi hänellä oli aina suhteemme alkuaikoinakin enemmän vapauksia mennä ja opinnotkin venyivät... Siis milloin nää miehet oikein kasvaa aikuiseksi?
Toki mies on jollain tasolla tajunnut, että homma meni hänen osaltaan överiksi ja on hyvitellyt. Kuitenkin ihmetyttää se, että miten itsekkäitä nä miehet tosiaan on, että ei paina se, kun on poissa lasten ja vaimon luota. Minun mies on lasten syntymän jälkeen haalinut lisäksi kaikki mahdolliset vapaaehtoiset kertausharjoituksetkin, olin esim n. 5 päivää yksin kuopuksen ollessa 2 kk ja esikoinen todella haastava uhmaikäinen. Saan mäkin harrastaa, mut poden huonoa omaatuntoa jos olen öitä poissa.
Niin ja tutkimukset sanoo, että miehet haluaa siinä viidenkympin jälkeen panostaa enemmän peeheeseensä. Miksi vasta sitten, kun lapset on jo aikusia? Mutta näpäytys myöhään aikuistuville miehille, nainenpa vapautuu siinä vaiheessa orjuudestaan ja alkaa elää omaa elämäänsä. Hajotkoon mies sitten yksin sohvalle. Minunkin mies laukoi ihan käsittämättömän kommnetin tuossa hiljattain - lapset on jo isoja, niin nyt voin mennä enemmän... Siis haloo, mieheille vois siellä armeijassa opettaa jotain muutakin kuin kiroilua...
No jossain vaiheessa otan irtioton ja kävelen matkalaukun kanssa taksiin ja olen esim. viikon poissa. Ehkä en edes kerro mihin menen. ja tää oli nyt niin terapeuttista pienen konjakkihuikan kanssa ipadilla näpyteltyä, että täytyypä esittää tää viestiketju huomenna miehellekin.
Tässä se kalastajan vaimo. Minäpä kerron miksen voinut olla paljon pois, toinen syy oli tietenkin imettäminen vauva-aikoina. Mutta sitten toinen syy: Kun oli synnärillä, oli mies esikoisen kanssa kotona. Kun he tulivat katsomaan illalla, kysyin mitä olivat päivän aikana syöneet. Vieläkin muistan, että aamupuuron (meillä oli Bonan puurojauhetta, josta esikoinen tykkäsi ja söi silloin tällöin, eli siis sitä) jälkeen pari karjalanpiirakkaa ja vähän omenaa. Siis koko päivänä vajaan kaksivuotiaan ruuat olivat tuossa. Kyllä minä olen monta kertaa sanonut ja vielä sitten isompanakin, jos olin kotoa pois, pojat jäivät vaille lämmintä ruokaa, jos ei ollut valmista ruokalistaa tai vaikka olikin, jos ei huvittanut tehdä. Nykyään osaavat vaatia, tehdä jotain jo itse ja varsinkin nuorimmaisesta on kehittymästä hyvä ruuanlaittaja itsestään.
[quote author="Vierailija" time="06.04.2013 klo 22:57"]
Muista kertoa miehellesi myös niitä hyviä asioita, niitä joissa hän toimii oikein ja edistää teidän onneanne.
[/quote]
Tuo on taas noita ihan naurettavia juttuja. Että naisen vastuulla on sekin, että kohottaa miehen itsetuntoa kehumalla, vaikka mies juuri on omalla toiminnallaan mitätöinyt kaikki naisen ponnistukset yhteisen kodin ja yhteisten lasten eteen.
[quote author="Vierailija" time="06.04.2013 klo 22:57"]
Miksei miehen kanssa voi keskustella???
Parisuhteessa olisi hyvä keskustella siitä, mitä kumpikin toivoo ja tarvitsee, jotta elämä olisi mukavaa ja tyydyttävää yhdessä. Miehetkään ei ole mitään ajatustenlukijoita!
Latistaa myös omaa itsetuntoa, kun ei osaa tuoda toiveitaan julki. Ryhdistäydy ja erota toisistaan asiallinen keskustelu ja nalkutus. Muista kertoa miehellesi myös niitä hyviä asioita, niitä joissa hän toimii oikein ja edistää teidän onneanne.
Lapset on kuitenkin yhteisiä ja ihmisten voimavarat on erilaisia. Sinun pitää puhua omasta puolestasi!
[/quote]
Taas hyvä viesti. Mun pitää varmaan miettiä, mitä konkreettista mä haluan tapahtuvan ja tuoda se selvästi esiin. Nyt kun en ihan tarkalleen tiedä, mitä haluan, tyytymättömyys purkautuu epämääräisenä valituksena, joka ei johda mihinkään. Tyyliä "aina sä", "miksei koskaan" jne
Nytkin kun mä sanoin miehelle, et saat sitten hyvittää mulle tän reissun, hän kyllä kysyi, et mitä mä sit haluaisin. Enkä sit keksinyt mitään konkreettista, joten se jäi sit siihen. Ääh, musta on tullut täällä kotona niin vässykkä, et en osaa olla yhtään itsekäs. Ap
Minua olisi tuossa eniten v-tuttanut se, että rahaa ei olisi kuitenkaan ollut kuin miehen reissuihin. Olisi perheen yhteiset reissut jääneet tekemättä, vielä vähemmän sitä rahaa olisi minun reissuihin asti liiennyt. Kun lapseni olivat suurinpiirtein tuon ikäisiä (2v ja 5v) muistan toivoneeni, että mies lähtisi ja pysyisi poissa vaikka viikot. Ja kävisi vain viikonloppuisin kotona kääntymässä. En jaksanut enää sitä itsekkyyttä. Minäminäminä, sitten vasta lapset ja viimeisenä vaimo - auton jälkeen todennäköisesti. Silti siinä sitkeästi kymmenisen vuotta paarustettiin, kunnes ymmärsin, että ei tämä sen paremmaksi muutukaan. Ei vaikka päälläni seisoin. Yritin todella kaikkea. Perheleiristä lähtien. Sitten se vain katkesi, en jaksanut yrittää.
Mutta ap:lle. Nosta kissa pöydälle, älä jää miettimään. Jos et jaksa, et jaksa. On ihan hirveää olla jaksamatta ja vielä sen lisäksi yrittää jaksaa miestä ja sen kouhotuksia. Minusta parisuhteessa molempien on jaksettava, ei vain toisen.
Ymmärrän miestäsi ja hyväksyn asian. Sinulla on 1v ja 4v lapset eli on ihan itsestäsi kiinni, millainen on elämäsi. Voit viedä lapset viikoksi muille hoitoon ja nauttia elämästäsi!