Ketään muita, joilla ei juurikaan perhetuttuja?

Meillä sama juttu. Kyläillään lähinnä isovanhempien luona, joskus sisarusten. 

Tunnen kyllä lapsen harrastuksen parista muita, muutaman ihan koko perhettä myöten, mutta ei olla koskaan kyläilty koko perheenä. 

Meilläkään ei ole mitään perhetuttuja. Kellään kavereillamme ei ole lapsia (ja aika harvalla edes vakavalla pohjalla olevaa parisuhdettakaan), vaikka olemme yli kolmekymppisiä. Lasten saannin myötä yhteydenpito on jäänyt olemattomaksi. Jo ensimmäistä odottaessani loppuivat tuttujen puolelta kaikki yhteydenpito ja kutsumiset kenenkään luokse. Yritin aikani soitella kavereilla ja pitää yhteyksiä, mutta ei se yksipuolisesti onnistu ja luovutin. Miehen kaverit kutsuvat häntä joskus harvoin jonnekin, mutta omani eivät koskaan. Lapset herättävät kiusaannusta lapsettomissa kavereissa ja muutenkaan emme sovi heidän viikonloppuaktiviteetteihinsa, koska kaikki tekeminen on sellaista johon lasten ei kanssa ei voisi osallistua (baarit, leffateatterit yms). 

Viikonloppuisin olemme paljolti keskenämme ja joskus tapaamme miehen sukulaisia. Omat sukulaiseni asuvat toisella puolella maata.

Näköjään meitä on muitakin. Vaikka oman perheen kesken on aivan kiva olla, olisi kiva kun voisi edes välillä sopia vaikka yhteisen illanvieton kokkailuineen. Meillä ei ole edes sisaruksia lähimaillakaan, eikä heille perheitä kuin yhdellä.

20 vuotta samalla paikkakunnalla ja eipä ole. Jotain miehen entisiä työkavereita on käyty joskus harvakseltaan tapaamssa, esim. kun on jotain isoja juhlia, mutta ei mitään kyläpaikkoja. Heilä on samanikäisiä lapsia. Minun "omia" tuttavia ei ole, vaikka olen ollut monessa työpaikassa, koulutuksessa, harrastuksessa - mistään näistä ei ole löytynyt tuttuja. Naapurit ovat olleet enimmäkseen paljon vanhempia tai paljon nuorempia. Yksi naapuri oli kerran kauan sitten, josta oli tulossa lupaava tuttava, mutta heille tuli ero ja äiti sekä poika muuttivat pois - pojillamme oli vain muutama kuukausi ikäeroa. 

En oikein tiedä mikä minussa ihmisiä ärsyttää, kun ei löydy ketään. Minulla ei ole mitään vaatimuksia, mutta tuntuu, että kyse on siitä, ettei minusta pidetä. En ole tyhmä enkä älykäs, vaan tosi keskiverto kaikessa, ujohko, mutta en kuitenkaan sellainen että piiloon menisin. Nyt on tulossa ylioppilasjuhlat eikä meillä ole ketään ketä kutsua suvun ulkopuolelta. Onneksi poikaa se ei tunnu haittaavan. 

[quote author="Vierailija" time="06.04.2013 klo 20:25"]

20 vuotta samalla paikkakunnalla ja eipä ole. Jotain miehen entisiä työkavereita on käyty joskus harvakseltaan tapaamssa, esim. kun on jotain isoja juhlia, mutta ei mitään kyläpaikkoja. Heilä on samanikäisiä lapsia. Minun "omia" tuttavia ei ole, vaikka olen ollut monessa työpaikassa, koulutuksessa, harrastuksessa - mistään näistä ei ole löytynyt tuttuja. Naapurit ovat olleet enimmäkseen paljon vanhempia tai paljon nuorempia. Yksi naapuri oli kerran kauan sitten, josta oli tulossa lupaava tuttava, mutta heille tuli ero ja äiti sekä poika muuttivat pois - pojillamme oli vain muutama kuukausi ikäeroa. 

En oikein tiedä mikä minussa ihmisiä ärsyttää, kun ei löydy ketään. Minulla ei ole mitään vaatimuksia, mutta tuntuu, että kyse on siitä, ettei minusta pidetä. En ole tyhmä enkä älykäs, vaan tosi keskiverto kaikessa, ujohko, mutta en kuitenkaan sellainen että piiloon menisin. Nyt on tulossa ylioppilasjuhlat eikä meillä ole ketään ketä kutsua suvun ulkopuolelta. Onneksi poikaa se ei tunnu haittaavan. 

[/quote]

Siis jäi pois, että olen elänyt koko lasten lapsuuden ilman mitään kyläpaikkoja eikä omiakaan ystäviä ole tällä paikkakunnalla ollut edes ennen lapsia. 

Joo, ei ole meilläkään, joskus ärsyttää, esim, vappuna ja juhannuksena, kun kaikki menevät tutuilleen ja meillä ei ole ketään.

Toisaalta, en välttämättä jaksaisi työviikon jälkeen kauheasti seurustella.

Omia ystäviä on muutamia, mutta ei yhtään kaveriperhettä

Meillä vain muutama ystäväperhe, mutta en koe sitä ongelmaksi ollenkaan. Olemme aika kotona viihtyvää tyyppiä koko perhe, ja viikonloput relataan yhdessä, en kaipaa kyläilyhössötystä. Minusta laaja ystäväpiiri on yliarvostettua, itselleni riittää muutama hyvä ystävä ja muutama ystäväperhe, en vaan välitä jatkuvasta sosiaalisesta menosta. Ihmisen on hyvä viihtyä myös yksin, ja oman perheen kesken. Rauhoittuminen ja tekemättömyys ovat ihanaa vastapainoa arjen kiireisiin. 

Meillä ei ole yhtään ainoaa perhetuttua. Isovanhempien luona kyläillään ja mulla on 1 kaveri jota voi tavata lapsen kanssa mutta ei muuta. Viikonloput on kyllä meilläkin mielettömän tylsiä ja yksinäisiä.

Mulla on asperger enkä osaa yhtään tutustua ihmisiin. Siksi mulla onkin vain tuo yksi kaveri joka on samanlainen reppana kuin minäkin. Monesti tuntuu että kuolen yksinäisyyteen mutta minkäs voit kun et osaa tehdä asialle mitään - onneksi minulla on sentään ihana lapseni! Mies taas on hyvin sosiaalinen mutta suurin osa kavereistaan on lapsettomia sinkkumiehiä jotka tunteneet toisensa teinistä asti, joten emme minä ja lapsi oikein sopisi porukkaan.

Tavallaan on lohdullista huomata että on muitakin perheitä samassa tilanteessa vaikka eihän se itse pulmaa ratkaise. Me muutimme nykyiselle paikkakunnalle 5,5 vuotta sitten edullisemman asunnon ja myös lyhyemmän työmatkan perässä, juuri ennen ainokaisemme syntymää. Asumme taloyhtiössä, jossa on jotenkin tympeä ilmapiiri: ainoat naapurit joihin olemme tutustuneet ovat vanhempaa väkeä, joilla lapset on jo isoja. Perheet, joissa olisi samanikäisiä lapsia, pysyttelevät omissa oloissaan. Heillä on sukulaiset lähistöllä, tuttavaperheet jo omasta takaa. Edes lasten kautta emme ole tutustuneet, koska silloin harvoin kun yhteisellä leikkipihalla on lapsia, ei lapsemme oikein pääse leikkeihin mukaan. Myöskään leikkipuiston, harrastuksen, lapsen päiväkotikavereiden tms. kautta ei ole löytynyt ystäväperheitä.

Lapsemme kaipaa viikonloppuisin kovasti leikkikavereita, nyt on vain satunnaisia leikkitreffejä päiväkotikavereiden kanssa. Ja me vanhemmat kaipaisimme myös vähän piristystä viikonloppuihin. Meillä on kyllä ystäviä, mutta he asuvat muualla ja näemme harvakseltaan. Parin tunnin ajomatkan päässä asuvia isovanhempia ja sisareni perhettä näemme kerran kuussa. Nyt ollaan alettu puhua että muutetaan. Jos vaikka seuraelämä piristyisi toisenlaisessa ympäristössä.

Up

Ei meilläkään ole. Muutettiin Helsinkiin 7 vuotta sitten eikä olla kehenkään tutustuttu sillä tasolla että kyläiltäisiin. Hyvänpäivän tuttuja joiden kansas voi postilaatikolla tai leikkipaikalla puhua säästä jne vain. 

Vietetään viikonloput ihan keskenämme, paitsi silloin jos lähdemme jommankumman vanhemmille kylään - asuvat satojen kilometrien päässä joten ei usein käydä. Yleensä vaan nukutaan pitkään, laitetaan hyvää arkista työläämpää ruokaa, jos on hyvä sää niin lähdetään ulkoiluretkelle, katsellaan telkkaria, lapset voi pelata tietokoneella illalla. Sellaista rentoa kotiaikaa. 

Sama juttu. Omia ystäviä asuu lähistöllä, mutta kenelläkään ei ole vielä lapsia. Puistoissa harvoin törmää keneenkään ja jos kerran törmää niin ei toista kertaa tule, että pääsisi tutustumaan paremmin. :( Lapsettomia kavereita ei pahemmin viikonloppuisin näe, koska suurin osa on jossain viihteellä tai sinkkukavereiden seurassa.