Muita joissa oma äiti herättää hirveää kiukkua ja inhoa vielä aikuisena?

Joo.

Viimeksi eilen mulle sanottiin, että mulle on äitini kanssa elämisestä tullut trauma. 

Pahinta on kuitenkin ehkä se, että äitini on sotkenut minun ja lasteni asiat täysin.

Minä. Äitini on alkoholisti ja jätti minut suurimmaksi osaksi oman onneni nojaan teininä. Hän saattoi myös sanoa minulle tosi pahasti sekä selvin päin että kännissä, vaikka olin tosi surullinen ja hiljainen hissukka enkä mikään angstiteini. Nyt aikuisena muistan kaiken edelleen, vaikka äitini varmaan olettaa, että meillä on hyvä suhde. Asun hänestä kaukana, ja joskus kuvittelen sanovani hänelle päin naamaa pahasti jotain siitä, mitä hän 20 vuotta sitten minulle sanoi, mutta tosiasiassa en koskaan oikeasti sano hänelle mitään. Tapaamme jonkun kerran vuodessa ja jaksan kyllä hymyillä ja jutustella sen parituntisen ajan ihan ihmisiksi. En kuitenkaan ole unohtanut enkä antanut anteeksi. Veri on silti vettä sakeampaa, ja pidän häneen välejä yllä velvollisuudesta. Onneksi hän asuu niin kaukana minusta (oikeastaan muutin tietoisesti kauas hänestä).

Epäkypsää on jäädä roikkumaan äitiin. Get over it.

Lähetän joka vuosi syntymäpäiväkortin ja äitienpäiväkortin velvollisuudesta, mutta en kykene edelleenkään kirjoittamaan siihen "rakkaalle äidille", kuten kirjoitan isoäideilleni "rakkaalle mummille". En tiedä, onko hän koskaan pannut asiaa merkille, mutta en vain pysty siihen. Muuten jaksan pitää yllä kulissia, että meillä olisi ihan hyvät välit, mutta tuo korttiasia on kerta kaikkiaan liikaa, siinä menee raja.

Mulla on saman tyyppistä ongelmaa. Äitini on enimmäkseen mielestäni tosi fiksu ihminen, mutta välillä tosi epäkypsä. Kaataa mun niskaani esim. miessotkujansa ja sitten näyttävästi loukkaantuu jos sanon jotakin kielteistä valinnoistaan. Viime kesänä vedin rajan ja kerroin ystävällisesti että miesasiat ei kuulu mulle.

Äidilläni on ollut ongelmainen suhde oman äitinsä kanssa. Olenkin alkanut pelätä jatkuuko sukupolvien perinne lopulta myös mun tyttäreni kohdalla :(

Jep. Mua on kyllä terapia auttanut paljonkin. Vaikka se anteeksianto on jonakin päivänä paikallaan, koska jostain kurjasta se äidin kypsymättömyyskin johtuu- niin eteenpäin pääsemistä liian aikainen ymmärrys haittaa. Mä olen kokenut että se kun saa rauhassa tuntea silmitöntä vihaansa ja surra äitiä jota ei tavallaan ollut, nii se kyllä helpottaa- pelkkä puhuminen harvoin auttaa niin syvissä asioissa kuin laiminlyövä äiti.

Mä olen siis suht selvillä vesillä jo, mutta kyllähän se välillä surettaa kun ajattelee että nyt mä keskustelen äitini kanssa tasaveratisena ja vastassa on edelleen se asennevammainen oman napansa tuijottaja, joka ei edes kuule sitä mitä mä sanon. Saati älyäisi jostain selvästä asiasta pyytää anteeksi. Olen hyväksynyt pikkuhijaa sen ettei hän muutu, näillä mennään. ja onneksi olen itse muuttunut paljon, en varmaan ihan täysin pilaa omien lasteni elämää.

sama vika, mutta olen tietoisesti yrittänyt päästää irti vihasta ja kiukusta. Tapahtuneelle ei mitään voi ja hän ei pystynyt parempaan. Se ei kuitenkaan saa pilata lopuuelämääni.

anteeksipyyntöä ja muuttumista on turha odottaa, menee vaan aikaa hukkaan odotellessa.

Hm. Minua kiinnostaa, että mitä niin kamalaa äitinne ovat teille tehneet, että te aikuisena jaksatte näitä juttuja puida? Vaikea siis samaistua, kun oma äiti on ollut ns. normaali, mutta mietin sitä että nyt kun on oma tytär, niin voisinko mahdollisesti itse toimia jotenkin tahattomasti niin väärin, että hän pui terapiassa suhdettamme 20 vuoden kuluttua.

[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 23:27"]

Hm. Minua kiinnostaa, että mitä niin kamalaa äitinne ovat teille tehneet, että te aikuisena jaksatte näitä juttuja puida? Vaikea siis samaistua, kun oma äiti on ollut ns. normaali, mutta mietin sitä että nyt kun on oma tytär, niin voisinko mahdollisesti itse toimia jotenkin tahattomasti niin väärin, että hän pui terapiassa suhdettamme 20 vuoden kuluttua.

[/quote]

Joo eiköhän se onnistu. Juopottelu, henkinen ja/tai fyysinen väkivalta tai ainakin jatkuva epäoikeudenmukaisuus ja joidenkin sisarusten räikeä suosiminen tai yleinen välinpitämättömyys ovat ihan hyvä alku tulevaisuuden terapiaistunnoille. 

meillä oli jatkuvasti ukkosta ilmassa, koskaan ei tiennyt mikä laukaisee nalkutuksen ja haukkumisen. Äiti ei ollut onnellinen, hänellä ei ollut omaa elämää ja sen hän toi selvästi esille. Koskaan e ikiitetty tai kehuttu mistään, elämä oli jatkuvaa odotuksien ja vaatimusten ja lisäksi olisi pitänyt myös täyttää ne odotukset, joita ei sanottu ääneen. Ja kun ei osannut, suututtiin sitten siitäkin. Koskaan ei lyöty, mutta opin kasvattamaan herkät tuntosarvet ja aistimaan milloin kannatti pysyä poissa ja milloin kannatti pyytää jotain.

[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 22:19"]

Minä. Äitini on alkoholisti ja jätti minut suurimmaksi osaksi oman onneni nojaan teininä. Hän saattoi myös sanoa minulle tosi pahasti sekä selvin päin että kännissä, vaikka olin tosi surullinen ja hiljainen hissukka enkä mikään angstiteini. Nyt aikuisena muistan kaiken edelleen, vaikka äitini varmaan olettaa, että meillä on hyvä suhde. Asun hänestä kaukana, ja joskus kuvittelen sanovani hänelle päin naamaa pahasti jotain siitä, mitä hän 20 vuotta sitten minulle sanoi, mutta tosiasiassa en koskaan oikeasti sano hänelle mitään. Tapaamme jonkun kerran vuodessa ja jaksan kyllä hymyillä ja jutustella sen parituntisen ajan ihan ihmisiksi. En kuitenkaan ole unohtanut enkä antanut anteeksi. Veri on silti vettä sakeampaa, ja pidän häneen välejä yllä velvollisuudesta. Onneksi hän asuu niin kaukana minusta (oikeastaan muutin tietoisesti kauas hänestä).

[/quote]

tää on niin surullista luettavaa...omat vanhempani olivat m olemmat alkoholisteja ja molemmat kuolivat ennenkuin olin 27 täyttänyt. Mut niin surullista....

[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 23:44"]

[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 23:27"]

Hm. Minua kiinnostaa, että mitä niin kamalaa äitinne ovat teille tehneet, että te aikuisena jaksatte näitä juttuja puida? Vaikea siis samaistua, kun oma äiti on ollut ns. normaali, mutta mietin sitä että nyt kun on oma tytär, niin voisinko mahdollisesti itse toimia jotenkin tahattomasti niin väärin, että hän pui terapiassa suhdettamme 20 vuoden kuluttua.

[/quote]

Joo eiköhän se onnistu. Juopottelu, henkinen ja/tai fyysinen väkivalta tai ainakin jatkuva epäoikeudenmukaisuus ja joidenkin sisarusten räikeä suosiminen tai yleinen välinpitämättömyys ovat ihan hyvä alku tulevaisuuden terapiaistunnoille. 

[/quote]

kokenut kaiken saman, mutta en ole katkera. Ainoastaan suren ettei lapsillani ole isovanhempia minun puoleltani. Ei minkäänlaista muistoa heistä.

Ei. 

Jos nyt aikuisena tapaisin (jo kuolleen) äitini, yrittäisin varmaan ystävystyä. Hän ei ollut maailman paras äiti, mutta nyt itse aikuisena olen saanut perspektiiviä. 

Olen ensinnäkin ymmärtänyt äitini elämästä ihmisenä ja äitinä uusia tasoja. Ja koska olen nyt itse ison tytön äiti, ymmärrän äitiyttä eri tavalla. 

On miljoona asiaa joihin voisin sanoa äidilleni että "olisit voinut tehdä tämän näin ja näin", ja veikkaan etä oma tyttäreni miettii aikuisena samoin minusta. 

Olisi silti ihana asia jos pikku Äitini olisi nyt elossa kun olen aikuinen. Hän olisi varmasti onnellinen nähdessään miten hyvin me muksut olemme pärjänneet elämässä, ja onnellinen mummi. (Vaikkakin uskoisin että sanelisin tiukat säännöt lapsenlapsen hemmottelusta jne...   :)    )