Rakas nuori

Ilmastoterveiset tältä mummolta. Kuuntele minua hetken, vaikka ajattelet että kuulun museoon ja että olen melkein haudassa. Minulle on sanottu niin. Ja totta puhuen, olinkin melkein. Mutta tulin vielä hetkeksi takaisin.

Olin ihan äsken nuori ja nätti opiskelija. (Outoa, miten nopeasti aika kuljettaa ihmistä, tulet itsekin sen huomaamaan.) Kun tutkijoiden huoli ilmaston viilenemisestä muuttui 1980-luvun alussa huoleksi ilmaston lämpenemisestä, olimme juuri metelöimässä happosateista. 1986 tajuntaamme iski otsonikerroksen tuhoutuminen ja freonit. Nämä molemmat ongelmat saatiin kuriin, mutta asiaa auttoi, että ne olivat konkreettisia, helppo määritellä ja tunnistaa. Kun lähdin politiikkaan 20 vuotta sitten, tärkein huoleni liittyi ilmastonmuutokseen.(Toinen iso I-kirjain oli ihmisoikeudet.) Opin nopeasti, että ilmastokysymys on otsonikatoa ja happosateita paljon monimutkaisempi, ja lisäksi siihen liittyy edelleen paljon tieteellistä epävarmuutta. Joka muuta väittää, valehtelee. Opimme koko ajan lisää monimutkaisista takaisinkytkennöistä ja siitä, mitkä seikat viilentävät, mitkä lämmittävät ilmakehää. Opin senkin, että siitä että on tunnistanut ongelman, ei loogisesti seuraa että olisi tunnistanut siihen ratkaisun.

Molemmat kevään vaalimme on leimattu vaaleiksi, joissa ratkaistaan ilmastopolitiikan suunta, ja te koululaiset vaaditte lakkoilemalla ilmastotekoja. Kunnioitan sitä, että kannat huolta ympäristöstä. Minäkin teen niin. Mutta onko tämän päivän mielenosoituksilla jotakin tekemistä itse ilmastonmuutoksen kanssa?

Ei välttämättä. Monet ärsyyntyvät kun puhutaan päästöjen suhteellisista osuuksista, mutta ne antavat ongelmalle aivan välttämätöntä mittakaavaa. Suomen osuus globaaleista päästöistä on noin 0,1 % eli promille. EU:n osuus on kymmenen, ja vuonna 2040 sen arvioidaan putoavan 4 prosenttiin. Ei siksi, että olisimme niin hirveän hyviä. Pääsyy osuutemme pienenemiseen on, että muiden osuus nousee yhä edelleen. Juuri tähän nousuun tulisi löytää keinot puuttua, jos haluamme onnistua lopputuloksen kannalta. Ja eikö lopputulos kiinnosta?
Kioton pöytäkirja ei antanut siihen isoon ongelmaan eväitä, eikä Pariisin sopimuskaan näytä tuovan. Se laskee yhä Kiinan ja Intian kehitysmaiden joukkoon, eikä näille ole tiedossa vähennysvelvoitteita pitkään aikaan.

Muutama vuosi sitten tein väitöskirjan EU:n ilmastopolitiikasta. Olemme leikanneet päästöjä reippaaseen tahtiin mm. päästökaupan avulla ja laittaneet Kioto-kauden (1997-2012) aikana satoja miljardeja ilmastotoimiin. Kiusallinen seikka on, että samalla kun vähensimme tuotannon päästöjä, kulutuksen päästöt kasvoivat sitä enemmän, jos otetaan huomioon lisääntynyt tuonti EU:n ulkopuolelta. Toimme entistä enemmän hyödykkeitä EU ulkopuolelta, missä tuotettiin likaisemmin. Tämä käy ilmi kansainvälisen kaupan tilastoista. Kun saksalaiskomissaari Günter Verheugen tajusi tilanteen kymmenkunta vuotta sitten, hän tokaisi turhautuneena: ”Mehän viemme saasteita ja tuomme työttömyyttä. Eikö tämä ole typerää?”

Tilanne on yhä turhauttava. Päästöjen siirtäminen paikasta toiseen ei ole päästöjen leikkaamista. Oikeastaan vain tasatahtinen vähentäminen tuottaisi varmaa tulosta. Muuten vähentäminen yhtäällä voi muuttua kasvuksi toisaalla, kuten on tapahtunut. Jos suomalainen teräs korvautuu esimerkiksi kiinalaisella teräksellä, päästöt voivat olla jopa kolminkertaiset.

⇓