Lue keskustelun säännöt.
Tunteidenhallintani on 8-vuotiaan tasolla
21.03.2019 |
Olen siis 40-vuotias äiti-ihminen ja häpeän (mm.) sitä, että tunteidenhallintani on tosiaan noin 8-vuotiaan tasolla. Kiihdyn nopeasti nollasta sataan ja saatan äyskiä ja huutaa. Olen ilmeisesti jotenkin vajaa. Haluaisin olla tasainen ja tasapainoinen, keskustella asioista provosoitumatta, mutta en vaan osaa. Mieheni onneksi on siinäkin asiassa taitava. Tiedän kyllä, että saan paljon arvostelua niskaani, mutta olisiko teillä ihan konkreettisia ideoita ja neuvoja asiaan? Myös kohtalotoverit saavat ilmoittautua.
Kommentit (24)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos olet lähempänä 40 ikävuotta on haastavaa kuoroakiinni se, minkä olet menettänyt tunteensäätelyn hiomisessa. N. 2 vuoden terapia auttaa hyvin, jos se alotetaan alle 27-vuotiaana. Epävakaa persoona on erittäin raskas läheisille. Sun pitäisi olla se aikuinen (vanhempi), mut oletkin itse se lapsi... Miten vasta nyt heräsit!?
En tiedä olenko epävakaa persoona, mistä sen sitten saa tietää? Aika kauan pidin itseäni vain hiukan temperamenttisena, mutta en tiedä enää. Mikä ihmeen rajapyykki tuo 27 vuotta on? Ja miksi juuri kaksivuotinen terapia?
Millainen lapsuuden kasvuympäristösi oli? Oliko perheessäsi tapana kommunikoida tiuskimalla ja äksyilemällä, ja saitko minkäänlaista tukea omien tunteidesi käsittelyyn? Ovatko ihmissuhteesi olleet monesti sellaisia, että sinua ei ole kuunneltu tai otettu tosissaan ennen kuin olet oikeasti raivostunut ja alkanut huutaa?
Tuollaisen käytöksen taustalla on aina jokin syy ja sen selviäminen on jo puoli voittoa. Kontrollin menettämisen pelko? Jatkuva puolustautumisvalmiudessa eläminen? Tunne siitä, että et ole tärkeä tai vakavasti otettava kenenkään mielestä?
Mielestäni et ole "liian vanha" esimerkiksi psykoterapiaan. Ihmisen on mahdollista oppia muuttamaan toimintatapojaan myös aikuisena, vaikka se saattaakin vaatia ammattilaisen ohjausta. Suosittelen myös meditointiin perehtymistä. Olen itse ollut joskus äärimmäisen reaktiivinen tyyppi ja nyt viisi vuotta meditoituani säännöllisesti en aina edes tunnista itseäni. Olen käytökseltäni muuttunut niin paljon.
Tsemppiä sinulle!
Ei se tempperamentti ole enää söpöä aikuisella. T: toinen samanlainen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet 8 kertaa mua onnekkaampi. Mun tunne-elämä on alle 1 vuotiaan tasolla. En edes tiedä mitä tuo sun tunne "häpeä" tarkoittaa, ei vauva osaa hävetä. Psykologien mukaan tälle ei ainakaan mun kohdalla voi tehdä mitään. Mutta tosi harvoin olen kenenkään kanssa missään tekemisissä joten eipähän tule mitään konflikteja kenenkään kanssa. Olen valikoinut parit lähimmät ihmiset joiden kanssa joskus vietän aikaa, muita ihmisiä en tapaa koskaan. Eli enimmäkseen elän kuin joku yksinäinen erakkovanhus vaikka olen sua nuorempi.
Mun vanhemmat oli niinkuin sinä, paitsi että paljon pahempia. Siis mun vanhemmat ei häpeilleet omaa skitsoiluaan vaan ne skitsoili oikein ylpeästi ja avoimesti, oikein treenasi skitsoilua tullakseen siinä aina vain paremmiksi. Eli ehkä mun vanhemmat oli 14 vuotiaan tasolla, ikuisia teinejä.
En sitten tiedä millaisia sun lapsista tulee. Vissiin hyvä sun lapsille jos edes niiden isä on edes jokseenkin tasapainoinen.
www.mielenterveystalo.fi ja sieltä omahoito-oppaat. Tutustu erityisesti epävakaiden tunnesäätelytaitoihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asiaa voi harjaannuttaa. Tunteiden säätelytaito pitäisi melkein olla pakollinen oppiaine koulussa. Se vaikuttaa niin moneen asiaan, niin työelämässä kuin yksityiselämässäkin.
Kiitos kaikille! Psykoterapia olisi hyvä homma, mutta luulen että minun pitäisi itse kustantaa se ja löytää terapeutti jne. Ei se mahdotonta ole, mutta tuntuu vaikealta. Meditointi kuulostaa mielenkiintoiselta, onko teillä jotain hyviä linkkejä neuvoihin? Googletan toki itsekin.
Syntyessäni vanhempiani kohtasi valtava kriisi heidän elämässään ja uskon, että sen käsittely on vienyt heiltä paljon voimia, aikaa ja huomiota. En muista lapsuudestani paljonkaan, mutta tunnen olleeni ns. näkymätön lapsi ja uskon että minua ei juuri huomattu eikä tekemisistäni välitetty jos puuhastelin itsekseni. Sain huomiota lähinnä silloin kun itse sitä eri keinoin hain.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi olla ettei terapia tai muu ammattiapu tai tuki tee sinusta yhtään parempaa ihmistä tai onnellisempaa. Mutta tuki voisi auttaa sinua suojelemaan lapsiasi itseltäsi, niin että sun lapset voisivat kasvaa tasapainoisiksi.
Tuon lastenkasvatustuen ei tarvitse olla terapeutti tms. Sekin auttaa sun lapsia jos niillä on riittävästi muitakin ihmisiä elämässä, vakaita aikuisia, eikä vain sinä.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kaikille! Psykoterapia olisi hyvä homma, mutta luulen että minun pitäisi itse kustantaa se ja löytää terapeutti jne. Ei se mahdotonta ole, mutta tuntuu vaikealta. Meditointi kuulostaa mielenkiintoiselta, onko teillä jotain hyviä linkkejä neuvoihin? Googletan toki itsekin.
Syntyessäni vanhempiani kohtasi valtava kriisi heidän elämässään ja uskon, että sen käsittely on vienyt heiltä paljon voimia, aikaa ja huomiota. En muista lapsuudestani paljonkaan, mutta tunnen olleeni ns. näkymätön lapsi ja uskon että minua ei juuri huomattu eikä tekemisistäni välitetty jos puuhastelin itsekseni. Sain huomiota lähinnä silloin kun itse sitä eri keinoin hain.
ap
Jos et ole aiemmin meditoinut, niin suosittelen lähtemään liikkeelle ohjatuista meditoinneista. Löytyy mm. YouTubesta. Itse pidän enemmän englannin- kuin suomenkielisistä ohjatuista meditoinneista, mutta suomeksikin sieltä löytynee sellaisia (en täysin varmaksi uskalla mennä sanomaan, koska en niitä ole juurikaan hyödyntänyt). Lisäksi kirjastosta löytyy myös erilaisia meditointi- ja rentoutus -cd-levyjä suomen kielellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaimo? No, minähän olen kohtalontoveri tavallaan. Kiva jos myönnät ongelmasi. Puolisoni kun ei. Syy on aina muissa, niissä, jotka sen raivon aiheuttavat. Eilen esim. se oli sohjoinen tie ja sitä kautta tietä auraava urakoitsija ja sitä kautta minä, koska en tiennyt, kuka tietä hoitaa enkä ollut osannut hänen närkästystään ennakoida.
Pyydän kyllä aina anteeksi käytöstäni, mutta se ei muuta sitä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, jos päädyt psykoterapiaan, niin valitse terapiasuuntaus huolella. Dialektinen käyttäytymisterapia on auttanut monia tunne-elämän säätelystä kärsiviä. Kognitiivisessa psykoterapiassa keskitytään myös uusien, rakentavampien toimintamallien omaksumiseen ja samaten ratkaisukeskeisessä lyhytterapiassa painopiste on suuntauksen nimen mukaisesti toimivampien ratkaisujen löytämisessä.
Tärkeää on myös sinun ja terapeutin välinen henkilökemia. Psykoterapeuteissa on myös hyssyttelijöitä, jotka arastelevat vihaa ja muita negatiivisia tunteita ja projisoivat asenteitaan asiakkaaseen. Tällaisen terapeutin kanssa työskentely ei tuota toivottua lopputulosta vaan voi saada sinut vain häpeämään itseäsi entistä enemmän. Käsittääkseni on vakiintunut käytäntö, että ennen virallisen terapiasuhteen alkamista asiakas käy psykoterapeutin luona tutustumiskäynnillä varmistuakseen, että terapeutti on hänelle sopiva.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kaikille! Psykoterapia olisi hyvä homma, mutta luulen että minun pitäisi itse kustantaa se ja löytää terapeutti jne. Ei se mahdotonta ole, mutta tuntuu vaikealta. Meditointi kuulostaa mielenkiintoiselta, onko teillä jotain hyviä linkkejä neuvoihin? Googletan toki itsekin.
Syntyessäni vanhempiani kohtasi valtava kriisi heidän elämässään ja uskon, että sen käsittely on vienyt heiltä paljon voimia, aikaa ja huomiota. En muista lapsuudestani paljonkaan, mutta tunnen olleeni ns. näkymätön lapsi ja uskon että minua ei juuri huomattu eikä tekemisistäni välitetty jos puuhastelin itsekseni. Sain huomiota lähinnä silloin kun itse sitä eri keinoin hain.
ap
Kyllä sä ehkä pikkusen borderlinelta vaikutat, mutta aika lievältä tapaukselta. Nykyään on kaikenmaailman palveluita tarjolla, mutta suuri vaikeus on tosiaan ottaa niistä selvää ja valita oikeat palvelut. Paljon on kaikkea turhaakin tarjolla, kallistakin rahanhukkaa. Paljon lupaillaan tuloksia eikä ne lupaukset läheskään aina toteudu. Jos lääkärille menet niin se varmaan heti määrää sulle masennuslääkkeet vaikka on ihan selvää että ne on sulle turhia. Suuri osa terapeuteista on ihan yhtä pihalla, voi olla että ne ehdottaa sulle esim. turhaa traumaterapiaa jos ne ajattelee sun ongelmien johtuvan siitä että traumatisoiduit siitä kun jäit lapsena yksin (näin mulle ehdotettiin vaikka mulla on paha borderline). Psykoterapian lisäksi voisit harkita muitakin vaihtoehtoja. Ehkä joku ryhmä, siis ei "Anonyymit Alkoholistit" vaan niinkuin "Anonyymit Borderlinet". Tai vertaistukihenkilö. Tai (SPR) ystäväpalvelu. Mulle ei ammattiavusta ollut koskaan mitään hyötyä, mutta hieman mua auttoi kun löysin sattumalta tältä maapallolta itselleni rinnallakulkijan. Jostain kumman syystä yhdessä on turvallisempi ja vakaampi olo kuin yksin.
Mun vanhemmat oli niinkuin sun, tai siis mun vanhemmat ajatteli että "kun lapsi on yksin rauhassa omassa huoneessaan niin kaikki on hyvin, jos se lapsi jotain kaipaa niin kyllä se tulee pyytämään". Surkeat vanhemmat.
Ainakin kannatta miehellesi kertoa mieluiten mahdollisimman pian, mitä aiot tehdä, jotta asia paranisi. Näin naisena tuollainen käytös olisi kyllä aikamoinen turn off ja suhteen tappaja. Miten miehesi kestää?
27 raja siksi, että pershäröt muodostuu esimurrosiän ja 25 ikävuoden välillä. Tilanteen voi korjata, kun apua hakee heti...
Vierailija kirjoitti:
27 raja siksi, että pershäröt muodostuu esimurrosiän ja 25 ikävuoden välillä. Tilanteen voi korjata, kun apua hakee heti...
Ei siitä ole mitään varmuutta, että ap:lla olisi (epävakaa) persoonallisuushäiriö. Hyvin monella ihmisellä on haasteita tunteiden käsittelyssä ja hallinnassa, eivätkä kaikki heistä ole persoonallisuushäiriöisiä. Suomalaisessa kasvatuskulttuurissa tunteita on pyritty tukahduttamaan ja mitätöimään, mutta eiväthän ne siitä mihinkään häviä, jäävät vain pinnan alle muhimaan ja kasvamaan suhteettoman suuriin mittoihin, kunnes jonain päivänä ryöpsähtävät hallitsemattomasti ulos. Samoin ap:n mainitsema käytäntö, että lapsi saa huomiota vain itse sitä aktiivisesti hakemalla, on ollut yleinen, joten ei ihme, että se vaihde jää aikuisuudessakin päälle. Jotain rajaa please nyt näihin palstadiagnooseihin, ei täällä uskalla kukaan enää kohta kysyä neuvoja tilanteeseensa kun saa heti jonkun keittiöpsykologin kimppuunsa.
Vierailija kirjoitti:
Asiaa voi harjaannuttaa. Tunteiden säätelytaito pitäisi melkein olla pakollinen oppiaine koulussa. Se vaikuttaa niin moneen asiaan, niin työelämässä kuin yksityiselämässäkin.
Aamen! Äänestän tätä av-palstan kuukauden kommentiksi.
Mikänkä ikäinen olet? Jos alle 27 toivoa on...