Ahdistun hengiltä kun muut saavat vakituisia työpaikkoja ja menevät joka tavalla eteenpäin, minä en.

Juuri yksi kaveri iloisena kertoi kuinka oli saanut vakituisen työpaikan. Onneksi olimme puhelimessa niin hän ei nähnyt naamaani, yritin itkun nielemisen seasta saada sanottua että sehän on hienoa.
Itse olen pitkien työttömyyskausien lisäksi sinnitellyt pätkätöissä. Joka kuukausi on yhtä toimeentulon miettimistä, koskaan ei voi tietää.

Täytän pian 30 ja tuntuu että putoan vuosi vuodelta enemmän kelkasta.
Ensin putosin parisuhdekelkasta, tuli ero nuoruuden pitkästä suhteesta ja siinä sitten kaverit muuttivat yhteen, menivät kihloihin ja/tai naimisiin ja alkoivat ostaa asuntoa/taloa ja tehdä lapsia. Minä tipuin kaikesta tästä, asuntoon ei ole ollut varaa enkä saisi lainaa, kumppania ei enää ole löytynyt ja endometrioosin takia en varmaan saisi enää lapsiakaan.

Olen paininut vuosia masennuksen ja muiden ongelmien kanssa, ja silti yrittänyt räpiköidä eteenpäin.
Tuntuu niin epäreilulta kun se onni tuntuu aina potkivan muita kuin minua.
Viimeksi keväällä meni sivu suun vähän pysyvämpi työpaikka, olin tehnyt siellä keikkaa ja ollut ihan kehuttu, mutta siihen otettiinkin sitten yhtäkkiä joku muu.

Yksi tuttava sai parissa vuodessa elämänsä kuntoon. Ensin oli pitkään tyhjän päällä, lopulta lähti opiskelemaan ammattiin, sai saman tien vakituisen paikan ja osti asunnon.

Kuulostan varmaan kamalalta, mutta sitä on fiiliskin tällä hetkellä.
Minkä ihmeen takia jaksaa yrittää enää.
Olen varmaan ikäni tässä samassa jamassa.