Yhteisten unelmien puuttuminen, ikäkysymyskö?

9kk sitten minua lähestyi baarissa mies. Todella ihana, hyvin ujo, hauska, elämäniloinen, todellinen herrasmies. Juteltiin koko yö rannalla ja vietettiin ihana seuraava päivä uiden ja jutellen. Jo heti ensimmäisinä päivinä puhuttiin ikäerosta, etenkin minun iästäni ja sen tuomista "haasteista". Tein selväksi, että seuraavan 5v aikana omassa elämässäni tulee tapahtumaan paljon, oli rinnalla sitten miestä tai ei. Ensimmäisestä tapaamisesta asti ollaan lähes joka päivä nähty ja yhdessä ollaan asuttu nyt 4kk.

Meillä on 9 vuotta ikäeroa (saa tuomita), minun ollessa vanhempi (32v). Lisäksi meillä on hyvin erilainen tausta; mies ei ole koskaan seurustellut, oli 6kk ennen tapaamistamme muuttanut kotoa pois ja opiskelee edelleen. Itse olen 10 vuotta elämästäni ollut (kahdessa eri) parisuhteessa ja elänyt omillani 11 vuotta tehden töitä lähes koko sen ajan.

Kaikki on hyvin. Mies on hellä ja sanoo rakastavansa minua joka päivä. Kaikki toimii, riidatkin.

Tuleva kuitenkin ahdistaa. Olen itse haaveilija ja rakastan miettiä tulevaa kesää ja mitä kaikkea voidaan yhdessä tehdä. Toisinaan esim tv:tä katsellessa puhun kuinka "olisi ihanaa jos mekin joskus..." tai "odotan niin sitä päivää kun me joskus mennään naimisiin/saadaan vauva" tms.

Miestä ahdistaa. Suunnattomasti. Olen vähentänyt näitä haihattelujani ja ajatellut, että kyllä se mieskin haluaa, ei vaan pysty puhumaan tällaisista jutuista. Pitemmän päälle kuitenkin harmittaa ja pelottaa. En toki lapsia ja avioliittoa halua vielä vuosiin ja mieskin tietää sen. Mutta miksi ihmeessä ne ovat suhteemme ainoita tabuja? Onko mies alkanut epäröimään koko suhdetta? Uskon ja toivon että ylireagoin, mutta kun ei olisi varaa tässä iässä enää leikkiä. Miehellä kun taas tilanne on täysin eri.

Onko suhde tuhoon tuomittu? Tuntuu, että omat ystävät eivät usko tähän juttuun ja hehän kai ovat yleensä parhaita tuomareita...