Traumatusoiduin uudestaan terapiassa!

Vierailija kirjoitti:

Terapian ongelmista ja riskeistä ei ole vielä käyty juuri mitään julkista keskustelua mutta sanokaa mun sanoneen, lähitulevaisuudessa tää aihe kyllä nousee keskusteluun. Ehkä joku kirjoittaa aiheesta kirjan tms.

Sikäli että naistenlehdissä kehutaan kuinka terapiaan voi mennä ihan egotripille, keksiä ongelma jos ei ole. Varmasti vikaa keksii jos oikein miettii. Eli näihin "turhiin" uniikkilumihiutale terapioihin ei edes pitäisi mennä, vaan monelle vaikka joku jämäkkyysryhmä olisi parempi.

Sen sijaan jos on vaikeasti traumatisoitunut esim lapsuuden hyväksikäytössä ja takaumat on sietämättömiä, sellaisia mistä ei voi muuten puhua, terapiaan pääsy pitäisi olla helpompaa. Nyt kela kuntouttaa vaan työkykyisiä, vaikka trauma on voinut viedä työkyvyn, ja kela on kirjoittanut eläkkeen, ettei tarvisi kuntouttaa.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on hyvin samansuuntaisia kokemuksia kuin ap:llä. Hajosin terapiassa. Onkohan ap:n asia enää ajankohtainen. Minä en kestänyt empatian puuttumista terapeutin taholta enkä minun tuntemusten määrittelyä manipulaatioksi (liiallisesta miellyttämisestä kyse). Tämän olin oppinut lapsuuden kodistani, esittää hyväksyttäväksi kelpaavaa versiota itsestäni. Ei mitään ymmärrystä syistä, miksi minusta on tullut niin ikävä ihminen. Oli muitakin tulkintoja, jotka eivät omasta mielestäni sopineet minuun tai tulleet mistään empaattisesta ymmärtämisestä ainakaan. Minusta myös tuntui, että minulla oli jotain trauman oireita, mutta terapeutti sanoi kanssa, että ne ovat epätyypillisiä eikä pidä olla uhrimentaliteetilla liikkeellä. Terapia sopii varmaan vahvemmille persoonallisuuksille, kun pitäisi pystyä ottamaan vastaan kritiikkiä. Mutta jos itsetunto on nollissa, kritiikki ei auta eteenpäin.

Terapeutilla on mahdollisuus päättää, ottaako hän ymmärtäväisesti vastaan asiakkaan asiat tai haluaako edes yrittää ymmärtää asiakasta vai mitätöikö huolen aiheet. Antaako lämpöä vai kylmää kättä ja torjuvaa asennetta. Iloitseeko asiakkaan onnistumisista vai latistaako ne. Mm. noilla tavoilla hän pystyy koko ajan vaikuttamaan siihen, mitä asiakas kertoo, ja tää on musta aika paha juttu terapiassa. Mä itse lopetin traumoista puhumisen, kun reaktioni oli kanssa "epätyypillinen" niin kuin ap:n. Ajattelin että terapeutti "epätyypillisellä" kertoi, ettei usko mua. Terapeutti kanssa suuttui jos mä kerroin jostain missä olin onnistunut. Opin olemaan puhumatta siitä, mikä meni mun elämässä hyvin. Mulle jäi olo, että avasin liikaa kun hädissäni luotin terapeuttiin ja vammauduin sitten kylmyydestä, torjunnasta ja epäuskosta. Luotto ihmisiin putosi pakkasen puolelle ja nykyään pelkään muiden suhtautuvan muhun yhtä nihkeästi kuin terapeutti, siis että olen jotenkin ällö ihminen. 

Minullakin terapia oli hyvin haitallista, ei ehkä traumatisoivaa mutta ärsyttävän huonoa. Terapeutilla ei tainnut olla vain tarpeeksi tietoa elämästä ja erilaisista tilanteista, joissa ihmiset voivat olla. Olin todella raskaassa tilanteessa arjessani, totaaliyksinhuoltaja, sairaat vanhemmat, ex-mies uhkaili, töissä tiukkaa  yms, ja terapeutti yritti eri keinoin saada minut luovuttamaan ja rentoutumaan, itketti minua ja yritti monilla eri keinoilla saada minua jotenkin hajoamaan ja omin sanojensa mukaan päästämään höyryjä. Juuri siinä tilanteessa se, että purin hammasta oli ainoa, mikä pelasti lapseni ja meidän tulevaisuutemme. Kukahan olisi sitten ottanut kopin lapsistani ja työstäni, jos olisin jäänyt sellaiseksi voihkivaksi rätiksi? Lähdin aina terapiasta tärisevänä ja itkuisena ja päiviä sen jälkeen oli vaikeaa selvitä arjessa. Lisäksi terapeutin naamalla kävi inhon ilme, kun kerroin bi-seksuaalisuudestani. Onneksi terapeutille tuli kesäloma ja se loppui. Elämäntilanne onneksi hellitti ja minäkin pystyin vähitellen rentoutumaan. On usein ajatellut, että haluaisin mennä terapiaan, mutta en uskalla.

Vierailija kirjoitti:

Minullakin terapia oli hyvin haitallista, ei ehkä traumatisoivaa mutta ärsyttävän huonoa. Terapeutilla ei tainnut olla vain tarpeeksi tietoa elämästä ja erilaisista tilanteista, joissa ihmiset voivat olla. Olin todella raskaassa tilanteessa arjessani, totaaliyksinhuoltaja, sairaat vanhemmat, ex-mies uhkaili, töissä tiukkaa  yms, ja terapeutti yritti eri keinoin saada minut luovuttamaan ja rentoutumaan, itketti minua ja yritti monilla eri keinoilla saada minua jotenkin hajoamaan ja omin sanojensa mukaan päästämään höyryjä. Juuri siinä tilanteessa se, että purin hammasta oli ainoa, mikä pelasti lapseni ja meidän tulevaisuutemme. Kukahan olisi sitten ottanut kopin lapsistani ja työstäni, jos olisin jäänyt sellaiseksi voihkivaksi rätiksi? Lähdin aina terapiasta tärisevänä ja itkuisena ja päiviä sen jälkeen oli vaikeaa selvitä arjessa. Lisäksi terapeutin naamalla kävi inhon ilme, kun kerroin bi-seksuaalisuudestani. Onneksi terapeutille tuli kesäloma ja se loppui. Elämäntilanne onneksi hellitti ja minäkin pystyin vähitellen rentoutumaan. On usein ajatellut, että haluaisin mennä terapiaan, mutta en uskalla.

Ikävä kuulla. Mua häiritsee terapia-asetelmassa mm. just toi, että terapeutti ns. tietää, milloin kuuluu päästää höyryjä ulos ja itkettää sit asiakasta, jos asiakas itse yrittää pitää kasassa itsensä, kun elämäntilanteessa on pakko. Millä oikeudella toisen elämään ja tunne-elämään saa puuttua? Opetetaanko terapeuteille etiikkaa. Ja inhon ilme terapeutin kasvoilla, kun hän kuuli biseksuaalisuudesta. Okei, hänellä on omat asenteensa, mutta ne eivät olleet asiakkaan hyvän palveluksessa. Ymmärrän, että terapeutitkin ovat vain ihmisiä, joilla on heikkouksia, miksi käydä saamassa inhon ilmeitä ja omaan tilanteeseen nähden virheellisesti sovitettuja reaktioita ja maksaa siitä hirveästi? Hyvä, että lopetit. Mä itse en kanssa enää uskalla yrittää terapiaa samanlaisten syiden takia.

Vierailija kirjoitti:

Kurko kirjoitti:

Huom: En tiedä mistä traumasi on peräisin enkä ole psykologi tai psykiatri, joten tätä kommenttia ei voi liittää tähän tapaukseen (lakiosaston lisäys).

Tästähän on nyt julkaistu uusia tutkimuksia, että järkyttävän tapahtuman jälkeen esim. Tetriksen (tai muun keskittymistä vaativan pelin) pelaaminen on hyödyllisempää kuin terapia. Terapia vaan vahvistaa siihen ikävään tapahtumaan liittyvää muistoa. Pelaaminen tekee päinvastoin.

Olen itsekkin käynyt terapiassa, lähinnä paniikkikohtausten vuoksi. 

Oma käsitykseni/kokemukseni on, että sellaiset terapiat, jossa vatvotaan niitä ikäviä asioita, vaan pahentavat tilannetta. Se toimiva terapeutti totesi, että jossain menneisyydessä on joku kokemus/kokemuksia, jotka tämän ovat aiheuttaneet, mutta niitä ei ruveta vatvomaan. Sen sijaan kehitettiin menetelmiä, miten näistä tilanteista pääsee yli. Sen koen hyödyllisempänä kuin vatvominen.

Nyt on pakko antaa aika voimakasta kritiikkiä. Traumassa eteenpäin siirtyminen vaatii sen, että trauma(t) tulee nähdyksi ja kuulluksi. Jonkin pitää sanoittaa, että sinulle tehdyt asiat ovat olleet väärin. Toki terapiassa alkuun voi tulla pahempi kausi oman psyykeen kannalta, mutta kun kohtaa asiat ja oppii terapian myötä itsestään, omista reagoinneistaan ja toimintatavoistaan, niin se mahdollistaa tietoisen muutoksen.

Tapasi puhua ja käsitellä asioita on tyypillistä ratkaisukeskeisessä lyhytterapiassa, mikä ei missään nimessä sovi traumatyöskentelyyn. Monilla traumatisoituneilla on mt- ja persoonapuolen ongelmia, joita ylläpitää takaumat, joista ei pääse eroon millään tetris-tempulla. Ratkaisukeskeinen lyhytterapia apinakonsteineen tepsii pienemmissä ongelmissa, ei traumojen hoidossa.

Mullakin on traumoja, ahdistus, jne jne, lista on pitkä. Ja eniten kaipaisin juuri sitä että joku näkisi, kuulisi, ja hyväksyisi sen. Että saisin kertoa miten kamalalta se tuntui ja joku uskoisi ja oikeuttaisi sen tunteen. Liikaa vaadittu.