Millä esineillä kotonasi on sinulle suurin tunnearvo?
Sellaisia asioita joita ei millään rahalla saisi korvattua, kun ei se olisi enää se sama? Mun top 3 olisi varmaan mun isoisoäidin hääpuku 1900-l alusta, vanha suvussa kulkenut kapioarkku 1820-luvulta sekä mun äidin uniikki rannekoru.
Kommentit (50)
Ei mulla ole muuta kuin valokuvia.
Pieni kivi ja puun palanen. Ovat suvussa kulkeneet pitkään. Rahallinen arvo nolla euroa.
Mummon perintösormus, ihailin sitä jo pikkulapsena. Ja nyt se on sitten mun. En keksi muuta.
Eipä tule äkkiseltään juuri mitään mieleen. Ehkä rippiristi, vaikka inhosin rippileiriä enkä ole edes uskovainen ja olen eronnut kirkosta, mutta se on muisto nuoruudesta.
Varastettuni c-l-i-p-p-e-r metalli.
Ullakon lattialaudat. Ne olivat mähtyjä 1500-luvulla.
Venäjälle tipahtaneen meteoriitin pala.
Juuri viimeviikolla hajosi mummon (joka kuoli jo aikoja sitten) lautanen.
Tuommoiset taitaa olla korvaamattomia, kun niitä ei enää takaisin saa.
Sinccis
Siis tunne-, ei käyttöarvo?
Hääkuvalla ja Aku Ankka-kokoelmalla.
Vierailija kirjoitti:
Venäjälle tipahtaneen meteoriitin pala.
Te Venäläiset olette niin outoja.
Sinccis
Vierailija kirjoitti:
Ullakon lattialaudat. Ne olivat mähtyjä 1500-luvulla.
Mikä on mähty?
Sinccis kyselee
Äidin vanha sinikettukaulahuivi 70-luvulta, setä teki sen itse, ketun haki omasta tarhastaan. Äiti ei ikinä sitä halunnut pitää kun oli kuulemma liian iso, aikoi jossain kohtaa pistää sen paloiksi ja laittaa turkikset parempaan käyttöön kunnes sain suostuteltua säästämään sen. Itsekään en kuitenkaan uskalla pitää sitä ulkona kun pelkään väkivaltaa kettutyttöjen toimesta. Tassut ja kynnet sun mut tallessa ketulla, tosi pehmeä turkki ja nimikin sillä on ollut jo mun lapsuudesta lähtien. Sit tietty valokuvia, koruja sun muuta.
No toki haluan säilyttää joitain esineitä, koska niillä on muistoarvoa, mutten ole niin kiintynyt tavaraan, että pitäisi niiden menettämistä katastrofina. Ihmiset ovat minulle tärkeitä, eivät niinkää tavarat. Ja ei, en syytä toki ketään materialistiksi, mutta vierastan konmarittamiseen liittvää, liki talismaattista suhtautumista esineisiin ja kotiin ympäristönä. Minun kotini on kompromissi kaikin puolin. Siinä asuu neljä ihmistä, tavaraa on liikaa ja iso osa siitä on jonkun muun kuin minun itseni hankkimaa ja haluamaa. Oppii aika pian suhtautumaan suht rennosti siihen.
Vierailija kirjoitti:
Äidin vanha sinikettukaulahuivi 70-luvulta, setä teki sen itse, ketun haki omasta tarhastaan. Äiti ei ikinä sitä halunnut pitää kun oli kuulemma liian iso, aikoi jossain kohtaa pistää sen paloiksi ja laittaa turkikset parempaan käyttöön kunnes sain suostuteltua säästämään sen. Itsekään en kuitenkaan uskalla pitää sitä ulkona kun pelkään väkivaltaa kettutyttöjen toimesta. Tassut ja kynnet sun mut tallessa ketulla, tosi pehmeä turkki ja nimikin sillä on ollut jo mun lapsuudesta lähtien. Sit tietty valokuvia, koruja sun muuta.
Noita kutsutaan kaulureiksi, ei kaulaHUIVEIKSI.
Ei mikään, mutta kyllä ihmisetkin olisivat tiukan paikan tullen vaihdettavissa.
Hääkuva ja pohjoisen itsekeräillyt matkamuistot: poronsarvet, luut, simpukat.
Vierailija kirjoitti:
Hääkuva ja pohjoisen itsekeräillyt matkamuistot: poronsarvet, luut, simpukat.
Ja oikeastaan tyttären kummikehyksissä oleva vauvakuvakin, tuo kun on syntynyt filmikamera-aikaan, niin niissä on pihistelty.
Ming-dynastian aikainen maljakko