Lue keskustelun säännöt.
Parisuhde ohi - sattuu
20.03.2013 |
Anteeksi, että kirjoitan foorumillenne, sillä minulla ei ole lapsia. Ajattelin, että täällä voisi saada oikeasti kypsiä vastauksia.
Olen 32-vuotias mies. Kuulin eilen, että ensirakkauteni, tyttöystäväni ja avopuolisoni, jonka kanssa olimme yhdessä lähes 10 vuotta, haluaa erota. Sattuu aivan helvetisti enkä kykene nukkumaan, tekemään mitään, tai edes ajattelemaan järkevästi. Pääni on täysin sekaisin, ja haluaisin tietää, miten tätä oloa voi helpottaa.
Suhde päättyi sen vuoksi, että avopuolisoni koki, että ei ole enää onnellinen suhteessa. Tämä tapahtui ajan kanssa hitaasti, eikä hän syytä minua mistään. Mutta jumalauta minä syytän itseäni kuolemaani asti. Pidin häntä itsestäänselvyytenä liian kauan. Näen sen nyt kirkkaammin kuin koskaan ennen, mikä tekee tästä järkyttävän paljon kamalampaa. Saan itselleni raivokohtauksia, kun tulee mieleen jokin typerä asia, jossa en ottanut häntä huomioon tai vain sivuutin hänet, koska se oli helppoa.
Jos nyt saisin edes yhden tilaisuuden, muuttaisin lähes kaiken. Mutta sitä ei avopuolisoni ole valmis antamaan. Ymmärrän täysin reaktion, mutta en pysty hyväksymään sitä, ja ensi kertaa tajuan kuinka joku voi sortua alkoholiin tai huumeisiin. Mikään - MIKÄÄN - ei ole hirveämpää kuin tämä olo.
Pahinta tässä on se, että avokki oli selvästi käsitellyt asiaa pidempään ja oli sinut päätöksensä kanssa, kun kertoi siitä. Tunteita ei kuulemma ole enää minua kohtaan, mikä oli jotain aivan karmivaa kuulla hänen suustaan. Hän on minulle yhä elämäni rakkaus ja ainoa nainen, jota olen koskaan rakastanut tai tulen rakastamaan. Emme siis ole todellakaan samalla viivalla asian käsittelyssä.
En oikeasti pysty edes olemaan paikoillaan, kävelen vain keskellä yötä ympäri kämppää (avokki meni alakertaan nukkumaan) ja rinnassa on hirveä olo, kuin saisin jonkun kohtauksen. Mikään anelu ei enää auttanut, koska asiat olivat menneet liian pitkälle. Kliseinen "kasvettiin vain erilleen" kuulemma. Tuntuu hirvittävän epäreilulta, että en saa tilaisuutta korjata asioita, koska mikään ei olisi ihanampaa kuin jos saisin sen tehdä.
Avopuolisoni on kuitenkin muuttunut kylmäksi minua kohtaan ja tunnen paksun muurin välillämme. En voi edes kuvailla kuinka kamalalta minusta tuntuu. Minulla ei ole tukiverkostoa lähes ollenkaan kotipaikkakunnallamme, kun taas hänen vanhempansa asuvat lähellä ja hänellä on monia nettiystäviä ja tuttuja. Äitini ei vastannut puhelimeen koko päivänä (minua ei hävetä myöntää, että halusin soittaa hänelle ensimmäiseksi ja purkaa tuntojani) joten olen paininut asiani kanssa yksin. Eikä omaa päätään voi paeta.
En voi käsittää, miten saan enää koskaan mitään iloa elämääni, ja mikään ei tunnu enää miltään. Ensi kertaa elämäni aikana minulla on itsetuhoisia ajatuksia, mutta ei hätää, en aio tehdä mitään asian suhteen. Ajatukseni vain ovat helvetin synkkiä. Kelailen kaiken aikaa, mitä olisin voinut tehdä toisin, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, ja kuinka paljon yhä rakastan häntä, mutta en voi koskaan enää suudella häntä tai nukkua sylikkäin. En koskaan saa häneltä sitä tiettyä hymyä, joka kertoo kaiken tarpeellisen. Jopa tämän kirjoittaminen sattuu saatanasti. Saan jatkuvasti spontaaneja itkukohtauksia, joille ei voi mitään ja laahustan pitkin asuntoa kuin zombi. Aika ei vain kulu.
Onko kenelläkään ollut samanlaisia todella pahoja vaikeuksia irtaantua puolisostaan eron jälkeen? Miten tästä voi selvitä? En voi tällä hetkellä käsittää, miten elämä voi tästä jatkua. Apua! Minulla ei ole mitään. Ainoa asia maailmassa, josta välitän, on mennyt iäksi. Jos ihmisessä olisi nappi, jota voisi painaa ja vain lakata olemasta ilman mitään draamaa, myöntäisin itselleni että "eiköhän tämä ollut tässä" ja painaisin sitä.
Kommentit (13)
Just tolta musta tuntui kun sain selville miehen salasuhteet toisiin naisiin! Olin kun joku zombi joka raahusti pitkin kämppää.
Ja arvaa vaan lopettiko se vaikka annoin anteeksi ja jatkettiin yhdessä..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin haluaisin minäkin. Kymmenen vuotta ja yhä vaan statuksena avopuoliso.
Hän on tullut tulokseen, että haluaa jonkun, joka haluaa hänet, ottaa vaimoksi ja arvostaa. Sä olet vielä nuori mies, toivut tuosta ja tajuat miten arvostaa parisuhdetta.
Ja miten tuosta pääsee yli tai läpi? Päivä kerrallaan. Hengenveto kerrallaan. Se sattuu, sattuu ihan kamalasti. Vielä parempi jos pystyt keksimään jotain tekemistä, mutta älä nyt sorru ryyppäämään. MIkään ei ole niin kamalaa, kuin muistaa että on edellisenä iltana kännipäissään itkenyt eksän ikkunan alla.
Osanottoni. Huvita juuri keskustella aiheesta kun joutuu käymään itsekkin samaa läpi -_- Olo on täysin tyhjä.. Asuntokin alkoi heti tuntua tyhjemmältä kun oma avovaimo poistui ovesta :/
Älä vaan ainakaan edestakaisin ala soutamaan jos selkeästi ei toista mahdollisuutta ole näkyvissä. Ehkä se elämä meidät itse kunkin sitten aikanaan nostaa ylös uudelleen jos niin on käyvä. Toivottavasti akuutein tuskasi heikkenee pian ajan myötä.
ja lopuksi lainaan Immortal Techniquen "Crimes of the heart" kappaletta. Hyvät jatkot kaikille -->
"Real talk 'cause the real New York
Is the pain and the suffering of lost love
Staring off into the distance in the midst of the club
Depression and emptiness that lead to suicide
And the struggle inside of yourself that keeps you alive
Survived and medicated stalked by sobriety
The life that you live now tortured by memories violently"
mä en osaa sua auttaa oikein mitenkään, mutta mä tiedän niin miten toi fyysinen paha olo tuntuu kauheelta... siihen ei auta kuin aika. Ja se tuntuu niin v*ttumaiselta kuulla tämä asia, mutta mitään muuta ei voi. Itse tossa tilanteessa katsoin vain kelloa ja mietin että sekunti sekunnilta ollaan lähempänä aikaa jolloin ei satu enää niin paljoa. Ja jokainen sekuntti tuntui tunnilta...
paljon paljon voimia
Hei ja pahoittelut tilanteestasi. Olet varmasti shokissa nyt ja kaikki untuu epätodelliselle tai pahalle unelle. Minun mielestäni vaimosi on ollut velvollinen kertomaan sinulle ajatuksistaan, siis siitä että et kohtele häntä kunnioittavasti. Viha varmaan sulle seuraavaksi tuleekin koska sinua on nyt myös kohdeltu väärin etkä ole saanut tilaisuutta korjata käytöstäsi. Avioliitto/avoliittokin on sopimus jonka vuoksi yhdessä työskennellään.
Joku ehdotti pariterapiaa ja olen ehdottomasti sen kannalla. Vaimosi on sen sinulle velkaa että pääset eron käsittelyssä alkuun. Perheasiainneuvottelukeskukseen soitto ja kriisiaika.
Vaimosi ei ole täydellinen, niin kuin ei kukaan ihminen. Sinä selviät tästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni on raukkamaista käsitellä eroa itsekseen salaa mielessään ja jättää sitten toinen yhtäkkisesti kun on itse siihen valmis. Minulla on kokemusta tällaisesta, vieläpä niin, että toinen osapuoli hoiti asian muiltakin osin ennätyksellisen rumasti ja sadistisesti. Sillä lailla ei kannattaisi hoitaa asioitaan, koska sen kyllä edestään löytää, monessakin mielessä - tällaisella ihmisellä ei tule milloinkaan olemaan varmuutta siitä, etteivät teot enää seuraisi häntä. Ap, elä sinä nyt päivä kerrallaan kaikessa rauhassa; ajan kanssa löydät uuden rakkauden.
Ehkä se on "kliseistä" että kasvaa erilleen. Mutta oikeasti, ihminen kasvaa paljon 20 ja 30 ikävuoden välillä. Tapahtuu se oikea aikuistuminen. Olen minäkin erilainen kuin 10 vuotta sitten. Jotkut huomaavat että ei haluta enää samoja asioita niin kuin silloin alussa; yksi haluaa luoda uraa ja toinen haluaa perhettä ja keskittyä siihen. Tai sitten se koko lapsikysymys. 20 vuotiaana ajattelee että ei käsitellä sitä nyt, se on huomisen juttu. Mutta huomaa sitten lähempänä 30 vuotista että ei koskaan niitä lapsia haluakaan, vaikka puolisolle ne olisivat tärkeitä.
Parisuhteen loppuminen sattuu. Olisi luonnotonta jos ei sattuisi. Ei olisi ollut tunteita jos ei sattuisi. Vähitellen alkaa kyllä tuntumaan paremmalta. Minä rupesin ajattelemaan että se, eksä, jää paitsi, minä olen se parempi, olen arvokas. En myöskään mennyt suoraan etsimään uutta suhdetta, laastarisuhdetta. Halusin vaan pysähtyä ja miettiä mitä itse haluan, kuka minä oikeasti olen. Sitten herää yhtenä päivänä, eikä enää satu vaan ajattelee että kaikki on oikeasti paremmin. Voimia sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole tullut jätetyksi, vaan ollut itse se jättäjä. Se erilleen kasvaja. Ja toinen eroni johtui puolisoni luonteesta ja uskottomuudesta, siitä liitosta en tässä puhu.
Muista ettei ketään voi omistaa eikä kenenkään tunteita voi määrätä. Ehkä eropäätöksen miettiminen yksikseen on ollut itsekästä, mutta on se sattunut siihen jättäjäänkin, sillä hänelläkin kaikki muuttuu, eikä sellainen ole aina helppo päätös, vaikka hän on sitä hautonutkin. Ei ole ihan helppoa kuitenkaan tokaista, että en halua olla kanssasi enää, vaikka se siltä voi siitä toisesta tuntuakin, että pommi tippui kirkkaalta taivaalta. Syyt ei vällttämättä ole sinussa, vaikka itseäsi syytätkin. Olet varmasti arvokas jollekin toiselle, ja kasvat ehkä tämän myötä henkisesti, kun mietit omia arvojasi.
Jättäjän näkökulmasta sanoisin, että ei se ole helppoa jättäjällekään lopettaa sitä parisuhdetta. Toiseen on kiintynyt, vaikka on etääntynyt. Tajuaa vain, että haluan elämältä eri asioita kuin kuvittelin haluavani, ja hänen kanssaan minusta tulee yksinäinen. Hän ei halua samaa. Ja jos lapsia ei ole pelissä, niin koska meillä on vain tämä yksi elämä, ei voi jäädä elämään "sitku"-elämää. Ex ei lähtenyt kanssani minnekään, ei tehty yhdessä mitään, mitä ehdotin. Elämä oli 24/7 rutiineja, rutiineja. Yhteinen huvi katosi. Minun mielipiteeni muuttuivat, aloin nähdä maailmassa värejä, kun ex näki vain mustavalkoista. Ei se tarkoita, että ex olisi ollut minusta paska, vaan että hän ei ollut enää se oikea. Minä muutuin, ex ei. Jätin hänet. Hän on varmasti onnellisempi jonkun kaltaisensa kanssa, kuin muuttuneen ihmisen kanssa.
Voi vaan olla niin, että tuleva exsäsi haluaa nyt elämältä eri asioita kuin hän alussa halusi. Ja sinä et ole muuttunut samaan suuntaan.
Joka kaupungissa on sellainen kuin perheneuvola, ja sinne voi soittaa. Sieltä voi saada apua, myös seurakunnasta voi saada juttuseuraa. Lisäksi seurakunnat järjestävät ns. eroseminaareja. Suosittelen.
Kyllä sinä tästä toivut. Ole itseksesi, anna itsellesi aikaa. Mutta muista että meressä riittää kalaa! Asiat kääntyvät kyllä paremmin. Tämä on elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Syytät itseäsi kuolemaasi saakka? Hohhoh. Johan on diibadaapaa. Osta hei elämä. Ei sun elämänkokemus ole oikeasti tuota isompi? Mitä jos sinulle jotain OIKEASTI kamalaa tapahtuisi? Ero voi olla paras sinulle tapahtunut asia. Ei se että sä jäät roikkumaan vaan otat opiksesi. Sä voit pohtia missä meni väärin, ehkä te voisitte sopia ja elää niin että elämä olisi jostain kotoisin mutta en ymmärrä tuollaista lapsellista vollotusta. Eikä tässä ole mitään tekoa sillä oletko mies tai nainen vaan se että elämä nyt joskus on tollaista että suhteet loppuu. Mutta se että "kadut sitä kuolemaasi saakka" on kornia luettavaa. Ole aikuinen ja elä vähän.
Vaikka nyt tuntuu siltä ettet löydä tai halua koskaan ketään uutta, niin kerron silti mieheni tarinan.
Hän seurusteli ihan teinistä asti tyttöystävänsä kanssa ja olivat sitten lähes 10v naimisissakin, kunnes vaimo päätti lähteä toisen miehen matkaan. Olivat siis olleet sitten yhteensä yli 20 vuotta yhdessä.
Mutta tästä huolimatta mieheni löysi aika pian minut ja menimme aika nopeasti naimisiinkin ja nyt on yhteinen lapsikin :) Ja mieheni vaikuttaa todella onnelliselta.
Hän ei kyllä halunnutkaan edes jatkaa entisen vaimonsa kanssa, kun selvisi tämä ettei vaimo enää rakasta tarpeeksi miestäni ja sitten vielä oli tämä toinenkin mies kuvioissa.
Tsemppiä ja koita päästä jatkamaan elämääsi! Ethän sinäkään varmasti olisi onnellinen, jos tyttöystäväsi olisi "väkisin" kanssasi vaikkei ole enää juuri tunteita sinua kohtaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä ei ilmeisesti tule nimi näkyviin, kun vastaa. Olen siis AP.
Kiitos kaikille tosi paljon rohkaisevista ja tukevista viesteistä. Paljon on muillakin kipua ollut, ja auttaa aina kuulla muiden kokemuksia, jotka ovat samasta selvinneet. Liikutun ihan kyyneliin näistä vastauksista. Tälle yhdelle, joka piti minua kornina, sanon vain, että olet siinä oikeassa, että tämä oli elämäni ensimmäinen ja ainoa vakava suhde eikä meillä kummallakaan todellakaan ollut tai ole elämänkokemusta enempää.
Huvittavaa, että juuri puhuimme tästä eilen. Tässä säälittävä fakta: menin alakertaan nukkumaan eri sohvalle avopuolison läheisyyteen, koska se oli ainoa keino, jolla sain rauhan. Yksin yläkerrassa demonit löytävät välittömästi. Jotenkin rauhoittaa vielä olla samassa huoneessa edes exän kanssa, vaikka tiedän ette emme enää palaa yhteen. Lähinnä teen nyt mitä tahansa, että se fyysinen olo pysyy edes hetken loitolla. Auttoi kuitenkin edes vähän puhua, ja olimme molemmat samaa mieltä, että emme vain osanneet olla vielä suhteessa.
Terapia/perheneuvola kuulostaa tosi hyvältä ajatukselta. Ehdotan sitä välittömästi, kun avopuoliso tulee psykologilta (ei ole helppoa ollut hänellekään, se on varma). Avokkini on aina ollut kroonisesti masentunut, ja pidin aina omana työnäni pitää hänet pois synkkyydestä. Laiminlöin tehtäväni ja nyt kärsin siitä.
Hei,
veljeni oli vastaavassa tilanteessa muutama vuosi sitten. Hänen silloinen vaimonsa oli pohtinut eroa pitkään itsekseen ja kertoi ajatuksesta vasta päätöksen tehtyään. Veljeni ja hänen ex-vaimonsa kävivät pariterapiassa ja se voisi tehdä hyvää teillekin. Vaikkette palaisikaan yhteen, auttaa pariterapia sinua eroprosessissa. Veljelleni pariterapia toimi nimenomaan apuna asian (eron) eri syiden ymmärtämisessä ja hyväksymisessä.
Veljeni koki omassa erossaan hirvittävän epäreiluksi sen, että hänelle ei annettu mahdollisuutta. Ex-vaimo oli miettinyt ja työstänyt eroajatusta pitkään, ja vasta kun hän oli päätöksensä tehnyt, hän puhui asiasta ensimmäisen kerran veljelleni. Sinun tavoin veljeni syytti itseään -mutta mitä hän olisi osannut tehdä kun ex-vaimo ei puhunut ajatuksistaan ajoissa? Miten hän olisi osannut käyttäytyä toisin, kun asioiden annettiin ymmärtää olevan aivan hyvin? Veljeltäni, aivan kuten sinultakin nyt, vedettiin matto jalkojen alta täysin yllättäen, eikä hän osannut nähdä syytä muissa kuin itsessään. Tosiasiassa sinunkin puolisosi on ollut todella, todella itsekäs miettiessään asioita yksin ja antamatta mahdollisuutta toisen vastata (muuttuneisiin) toiveisiin. Jos sinä olisit voinut huomioida puolisoasi paremmin, olisi hän voinut tehdä samoin -ainakin eroajatuksia pohtiessaan.
Jos puolisosi on todella päättänyt erota, hän ei todennäköisesti muuta mieltään. Aneleminen saattaa vain pahentaa tilannetta. Sinun täytyy hyväksyä ero ja suunnata eteenpäin, niin kipeältä kuin se nyt tuntuukin. Ethän voi pakottaa toista jäämään, ja silloin on parasta miettiä miten itse pääsee parhaiten eteenpäin. On hyvä, että haluat purkaa ajatuksisasi jonkun kanssa, eikä äidille soittamisessa ole mitään pahaa tuossa tilanteessa. Varaa aika myös pariterapiaan ja vaikka puolisosi ei sinne lähtisikiään, käy itse juttelemassa. Ulkopuoliselle puhuminen auttaa usein.
Jos eronne toteutuu, tulisi teidän miettiä asumisjärjestelyt kuntoon mitä pikimmin. Ero pitkittyy ja kipeytyy helposti mitä pidempään tilanne jatkuu "entisellään", vaikka parisuhde olisikin jo päättynyt. Periaatteessa olen sitä mieltä, että eroaja lähtee yhteisestä asunnosta, mutta paikan vaihtaminen ei välttämättä tekisi sinulle pahaa. Samassa vanhassa ympäristössä ajatukset jäävät helposti kiertämään kehää. Eteenpäin päästäksesi tarvitset jotain uutta elämääsi, oli se sitten harrastus tai uusi asunto. Ennen jomman kumman / kummankin muuttoa miettikää ja sopikaa kuitenkin tarkasti nykyisen (yhteisen?) asuntonne käytöstä ja kustannusten jakamisesta eroprosessin aikana jne. Tämä on tärkeä seikka, vaikka se nyt tuntuisikin mitättömältä asialta.
Veljeni ja hänen ex-vaimonsa liitto päättyi eroon terapiasta huolimatta. Veljeni muutti vanhempieni kotiin hetkeksi, mutta etsi pian oman asunnon. Hän ymmärsi suhteellisen pian, että jos toinen on tehnyt tuon kaltaisen päätöksen, ei sen pyörtämiseksi ole tehtävissä juuri mitään muuta kuin hyväksyä ja mennä eteenpäin. Veljeni tukeutui ystäviinsä ja perheeseensä ja kävi (pari)terapiassa. Vaikka veljeni ajatteli, ettei enää koskaan rakastuisi eikä halua ketään muuta, hän kuienkin tapasi nykyisen puolisonsa melko piankin eron jälkeen. Heidän suhteensa on hyvä ja tasapainoinen, eikä varmasti vähiten siksi, että veljeni otti omistakin virheistään opikseen. Ja kävipä jossain kohdassa niinkin, että ex-vaimo olisi halunnut palata yhteen, mutta siinä vaiheessa veljeni oli jo "mennyt eteenpäin".
Itse olin tietysti hyvin surullinen veljeni puolesta, mutta näin erossa myös mahdollisuuden moneen hyvään asiaan. Veljeni ja hänen ex-vaimonsa rupesivat seurustelemaan jo lukioaikoina ja naimisiin he menivät parikymppisinä. Eron jälkeen veljelläni oli mahdollisuus (pakko) itsenäistyä ja kasvaa ihmisenä. Hän lähti opiskelemaan, sai uusia asioita elämäänsä ja on nyt paljon kypsempi ja rauhallisempi.
Vaikka ero on kamala asia, muista että se voi lopulta osoittautua myös mahdollisuudeksi. Sure surusi, mutta älä jää siihen vellomaan. Kyllä sinä selviät, vaikkei siltä tuntuisiaan tällä hetkellä, mutta älä jää yksin. Kaikkea hyvää sinulle, ap.