Erilaiset käsitykset elintason näkymisestä

Meillä on näin. Joskus ärsyttää, mutta ei me nyt kauheasti riidellä siitä.

Uusi raha törsää tavaraan ja vanha raha satsaa enemmän palveluihin ja matkailuun

Meillä välillä otetaan yhteen lainanmaksunopeudesta. Minä haluaisin että hoidettaisiin lainaa rivakammin ja elettäisiin niukemmin; mies haluaa hoitaa lainaa maltillisemmin ja käyttää rahaa elämiseen ja matkustamiseen.

Koen hirveää huonommuutta kaikissa ketjuissa joissa asuntolaina on hoidettu pois 10:ssa vuodessa ja tavallisilla palkoilla pyöritetään useampaa sijoitusasuntoa. Toisaalta on ne perheen yhteiset matkatkin olleet hyviä kokemuksia

Jonkin verran tuota on. Mies ei edes huomaa, että jokin on "kulahtanutta" ja saattaa ihmetellä, jos haluan uutta. Itsekin olen melko vaatimaton, mutta tykkään silti, että pitää olla kaunista ja välillä uuttakin. Yleensä päästään sopuun. Ei olla enää ihan nuoria, joten yhteistä elämää takana -ja niitä vanhoja kamoja!

Mulle on ihan sama ja samoin miehelle mille meidän elintaso näytää ulospäin. Eipä me muutenkaan ajatella muiden mielipiteitä tekemistemme suhteen.

Ei tavaran tai sen kaltaisen näkymisen suhteen. Mut mua ärsyttää kun mies puhuu ihan avoimesti meidän taloudellisesta tilanteesta ja mä taas en haluaisi ihmisten tietävän siitä mitään.

On joo. Miehelle on hyvin tärkeää panostaa autoasioihin PALJON, ja myös omakotitalo oli nimenomaan hänen unelmansa. Hän ei kuitenkaan halua panostaa tämän talon remontoimiseen tai sisustamiseen, ehkä siksi että ne eivät näy ulospäin?

Meillä on yhteisten lisäksi myös omat rahat, mikä turvaa minun normaalin elintasoni (mies tuhlaa itseensä niin paljon että jos meillä ei olisi omia rahoja, minä en varmaan ikinä saisi itselleni mitään), mutta kyllähän tämä silti harmittaa, kun sitä ei missään huomioida jos minä maksan kokonaan yhteisen kotimme parantelemiseen menevät rahat. Miestä taas varmaan harmittaa se että edes ehdottelen tuollaisia. 

Minä ja mieheni olemme molemmat köyhistä perheistä lähtöisin. Mieheni opiskeli duunariksi, minä korkeammin palkattuun akateemiseen työhön. Yhteinen elintasomme on korkeampi kuin kummankaan lapsuudenperheessä ja meitä kai voisi kutsua lähes keskiluokkaisiksi, mutta tausta näkyy meillä eri tavoin. Minä olen saanut hirveät traumat köyhyydestä, joten haluaisin, että aina on säästössä rahaa. Ostaisin vain keskihintaista tavaraa (en siis enää aina kaikkein halvinta, kuten lapsuudenkodissani oli tapana), joka olisi melko hyvätasoista. Mieheni puolestaan haluaisi satsata aina siihen kalliiseen korkealuokkaiseen, kun on varaa parempaan kuin lapsuudessa. Minä siis ostaisin usein ja keskihintaa, mieheni harvoin ja kallista. Hän ei pelkää köyhyyttä, kun se on hänelle niin tuttua. Emme me tästä asiasta riitele, ja usein myönnyn mieheni haluamiin kalliisiin tuotteisiin, mutta hampaita kiristellen ja vasta pitkän pehmittelyn jälkeen. Olisi ihanaa, jos me tienaisimme vaikka kymppitonnin kuussa eikä oikeasti olisi pelkoa siitä, että raha loppuu ennen seuraavaa tiliä.