Minkälainen olisi sinulle "epäonnistunut elämä"? (ov)

Varmaan se, että homaisin olevani ihan yksin, vailla kenenkään rakkautta tai ilman ketään, jota rakastaa.

En olisi löytänyt itselleni mielekästä työtä, josta nautin suunnattomasti. Minulla ei olisi ystäviä.

Olisin surullinen, jos en olisi saanut lapsia, mutta en kokisi sitä epäonnistumisena. Sen sijaan, jos olisi sinkku, kaipaisin todennäköisesti tosi paljon rakkautta ja hyvää ihmissuhdetta.

Jos löytäisin itseni päihdekoukusta, väkivaltaisesta suhteesta ja lapset huostaanotettuina, saattaisin tuntea epäonnistuneeni. 

Jos olisin eronnut, kokisin epäonnistuneeni. Hyvä liitto, eikä ole syytä erota, mutta eroamista pidän yleensä jonkin sortin epäonnistumisena. Joko epäonnistumisena valita alun perinkään itselleen sopiva puoliso. Toki totaalisekoamisen puolison kohdalla ovat asia erikseen.

Minusta kaikki nuo, ajoittainen yksinäisyys (joka voi johtua ihan vaikka siitä että sairastuu) avioero, työttömyys jne. kuuluvat nykyään niin monen elämään, että ne eivät ole epäonnistumisia, vaan kriisejä joita nyt ihmisen elämässä tapahtuu.

Minä olisin epäonnistunut elämässäni, jos olisin tuhonnut jonkun toisen elämän. 

Jos lapsistani kasvaisi jotenkin huonoja ihmisia jotka vahingoittaisivat toisia (esim nämä viimevuosien ampujat). Silloin kokisin todella epäonnistuneeni ihmisenä ja äitinä.

Jos olisin valtaosan elämästäni onneton.

Nooh, ihminen voi mokata eläämssään monella tavalla tai kokea karmeita vastoinkäymisiä. Minusta kaikki ne kalpenee sen rinnalla että syntyisi vähemmän fiksuna ja sitten vielä saisi sellaisen kotikasvatuksen, että empatiakyky ja sosiaaliset taidot jäisivät kehityksessä jonnekin lapsen ja alakoululaisen tasolle. Sitten sitä päätyisi nettiin harjoittamaan persuilua tai wannabe-natseilua tai uskonnolllista hihhulointia. Ihan sama miten hyvin silloin elämässä menestyisi ulkoisilla mittareilla, jos mun pitäisi valita että vaihdanko tuollaiseen elämään vai vedänkö ranteet auki, mieluimmin vetäisin ranteet auki. Tai ottaisin ihan mitä tahansa, siinä avioerot ja vankilaan joutumiset ja vakavat sairaudetkin rupeaa tuntumaan houkuttelevammilta vaihtoehdoilta.

Epäonnistunut elämä olisi sellainen, jonka loppupuolella katuisi tekemättä jättämisiään. Yksinäisyys on OK, avioero on OK. MInä olen oikeasti olemassa vain itselleni, en muille, joten vain itseni kanssa minun on tultava toimeen.

[quote author="Vierailija" time="12.03.2013 klo 21:23"]

Minusta kaikki nuo, ajoittainen yksinäisyys (joka voi johtua ihan vaikka siitä että sairastuu) avioero, työttömyys jne. kuuluvat nykyään niin monen elämään, että ne eivät ole epäonnistumisia, vaan kriisejä joita nyt ihmisen elämässä tapahtuu.

Minä olisin epäonnistunut elämässäni, jos olisin tuhonnut jonkun toisen elämän. 

[/quote]

Mäkin ajattelen näin. Ja joissain tilanteissa ajattelen, että on elämässä epäonnistumista jättää elämättä omannäköistään elämää siksi että pelkää muiden hyväksynnän menettämistä ja yksinäisyyttä. Tai jättää eroamatta huonosta suhteesta.

[quote author="Vierailija" time="12.03.2013 klo 21:12"]

Siis mitä pitäisi tapahtua, jotta luokittelisit epäonnistuneesi jollain tavoin elämässäsi? Jotkuthan eivät epäonnistu ollenkaan vaan ottavat opikseen ja toiset taas pitävät pieniäkin asioita suurina epäonnistumisina. Millainen olisi sinun mielestäsi epäonnistunut elämä?

[/quote]

Semmonen, että olisin av-mamma, jonka elämän päätarkoitus on pusata vähintään 5 lasta.

Työmamma, joka ei arvosta mitään muuta kuin 8-4 töissä ramppaamista.

Pitkälle kouluttautunut mutta totaalisen tollo ihminen.

Ihminen, joka ei osaa pitää hauskaa arjessa.

Juoppo tai tupakoija.

Normimamma, joka imettää ja hoivaa iankaikkisesti.

Huumorintajuton sisustusfriikki.

Yleensäkin ihminen, joka ei osaa käyttää aivojaan.

Jos olisin onneton. Esim. mun parisuhde kaatuisi (mies jättäisi vaikka mä haluisin jatkaa), lapsi kuolisi, äiti ja isä hylkäisi, kaverit hylkäisi.

En kokisi iloa mistään esim. harrastuksista, kirjoista. Mistään. En saisi turvaa ja hyvää oloa Jumalan turvasta.

en olsi saanut lapsia edes adoptoimalla- olisin pettynyt, olsin tehnyt lapset yksin keinohedelmöityksellä, jos en olsi löytänyt sopivaa miestä

Minä katsoisin epäonnistuneeni elämässä jos en kykenisi nauttimaan elämästä ja tekemään asioita joista pidän, koska muiden ihmisten miellyttämisentarve olisi niin kova. Ohjenuorani on siis sanoa piupaut muille ja heidän mielipiteilleen elämästäni. 

ps. mun onni ei ole miehen varassa- erokaan ei lsi katastrofi, koska mulla on 3 ammattia ja vakituinen virka, terveys jos heittää, niin eläke riittäisi elämiseen- olen ollut jo 30 vuotta työelämässä ja pienet lapset silti

- kovimpia hetkiä on ollut, kun on pajon töitä, eikä voimat meinaa riittää- mutta ikä on opettanut hidastamaan silloin, kun on liikaa töitä

En koe kriisejä epäonnistumisina, mutta jos en olisi edes yrittänyt, olisin epäonnistunut. Esim. jos makaisin tukien varassa kotona enkä yrittäisi etsiä työtä tai kouluttautua, pitäisin itseäni epäonnistuneena. Jos haluaisin eron yrittämättä parantaa liittoani, olisin epäonnistunut. Pitäisin itseäni kyllä epäonnistuneena, jos esim. pettäisin, koska silloinhan loukkaan tahallani ihmistä, joka on lasteni isä. Ihan sama, mitä se isä on tehnyt minulle, lapseni eivät ansaitse tuollaista parisuhdemallia tai suhteen hoitamisen mallia.

Yrittäminen on avainsana. Välillä mennään metsään, ja kaikkea ei voi hallita ,mutta pitkällä tähtäimellä näkee sen yrittämisen, ja se on tärkeintä. Yritän opettaa lapsillekin, että ei haittaa, vaikka ei onnistu, todellista epäonnistumista on vain se, ettei viitsinyt edes yrittää.

Toisinaan koen epäonnistuneeni. Olin lapsena koulukiusattu. Olin vuosia onnettomassa parisuhteessa sillä en uskonut saavani ketään muutakaan. Suhde ei ollut kylläkään väkivaltainen, mutta mies lihotti vartalonsa kaljan kittaamisella. En pärjännyt korkeakoulussa. Entiset ystäväni jätin taakseni sillä yhteydenpito oli vain minun varassani. Viimeisimmän ystäväni lemppasin viime vuoden lopussa, sillä hänen elämänsä pyörii baarien ja miesten iskemisen ympärillä. Itse olen ollut vanhana piikana jo monta vuotta, ja hyväksynyt kohtaloni. En ole pätkän vertaa kiinnostunut työstäni, ja pomoni tietää sen. Pelkään potkuja jatkuvasti.

Tällainen kuin minulla nyt nelikymppisenä on, on minusat epäonnistunut elämä. 

En ole koskaan löytänyt puolisoa, eikä minulla ole lapsia. Olen ammatissa ja työssä mitä inhoan. Mutta en tiedä mitä muutakaan sitten haluaisin joten jatkan suossa tarpomista. Minulla ei ole yhtään ystävää, paitsi vanha äitini. Töissä olen kiusattu ja inhottu, syystä, olen nimittäin todella huono ammatissani ja siis muut joutuvat tekemään töitäni. Pitkään pelkäsin potkuja, jotka mielestäni ansaitsisin, mutta nyt olen ollut talossa jo 12 vuotta enkä enää usko että potkujakaan saan. 

Lapsettomuus on aika iso epäonnistuminen koska sehän elämän tarkoitus on.

sekä jos ei kouluttaudu tarpeeksi korkealle vaan jää siivoojaksi.

No mulla on aika monta syytä, miksi kokea epäonnistumista jo nyt (kolmikymppinsenä): ei ole parisuhdetta eikä perhettä, ei ole ammattiakaan. Pari tekemättä jättämistäkin löytyy. Olen vielä nyt aika yksinäinen.

Mutta ei se niin yksinkertaista ole, nytkin koen itseni ihan onnelliseksi, on vaan kuitenkin ilon ja onnen aiheita elämässä vielä.