Katkeruus puskee väkisinkin, kun katselee näitä yo-tyttöjä ostoksilla äiteineen

joka kastettiin Jehovan todistajaksi 15 vuotiaana ja erotettiin 18 vuotiaana. Kertaakaan ei tarvinut edes miettiä hylkäisivätkö jehovan todistaja vanhempani minut. Uskonto ei todellakaan käske niin tekemään. Olin vanhemmilleni silti rakas ja olin tervetullut lapsuudenkotiini vaikka asuin jo tuolloin muualla. ( Tämän kerron tässä siksi että tulisi esille vähän toisenlaistakin katsantakantaa ap:n tapauksen rinnalle. Kertomasi perusteella äitisi ei todellakaan ole ollut henkisesti terve, koska kyseinen uskonto ei missään nimessä käske hyljätä lapsiaan erotuksen sattuessa.)

Siis et kai vaan nyt esitä, että ihminen on aikuinen vasta sitten kun se ei ole velkaa mistään kellekään? Eihän se noin mene. 18v on vasta aikuisuuden alkusenteillä ja osa onnellista aikuisuutta on olla sekä riippuvainen muista että tukena muille. Sitä kutsutaan inhimilliseksi kanssakäymiseksi.



Olen tosi surullinen puolestasi, ap. Itsesi takia yritä jollain keinolla jättää katkeruus taaksesi. Kukaan ei taatusti ansaitse tulla hyljätyksi lapsena. Se on väärin. Mutta jotenkin, yritä antaa itsellesi mahdollisuus olla onnellinen nyt.

Minulla on hiukan samanlaisia suruja, mutta eri syystä. Aika usein silmissäni mustenee ja viha kiehuu. Tunnen surua siitä, että en saanut koskaan olla huoleton, lapsellinen lapsi. Olen isoisäni hyväksikäyttämä.



Sitähän tuo sinunkin juttusi on kai.



Tuntuu epäreilulta elämä. Mutta minä ajattelen niin, että tilanne voisi olla PALJON huonompikin! Koeta samaa kikkaa. Mieti joku kamalampi kohtalo, ja kuvittele, että olisit ollut lähellä joutua sellaiseen. Kaihomielisyys sinulla (kuten minullakin) tietyissä tilanteissa säilyy aina, mutta sitä voi yrittää painaa häilyvämmäksi.



Vertaa aina huonompaan, ei parempaan!

Itse jouduin asumaan kotona täysi-ikäiseksi asti. Mihinkään kouluun ei peruskoulun jälkeen toivottu menevän vaan piiaksi lähitienoolle. Olisin halunnut äidistä eroon, mutta sanoi, ettei päästä alaikäisenä lähtemään.

Joka päivä sain kuulla olevani mitätön, kummallinen.. me ei juurikaan puhuttu mitään, mutta silti ohikulkiessa ivaili, milloin haisevasta kuukautisverestä, milloin siitä, että hän ostaa kaiken ruuan ja joutuu mut elättämään.

Lähdin sit täysikäisenä pois ja yhteyttä enää pitänyt. Kyllä minäkin vertailen vielä ja vertasin silloinkin ikäisiäni ja heidän vanhempiensa suhdetta. Joitain avustetaan ja kannustetaan elämässä niin paljon, toisia taas ei yhtään. Olen aina tuntenut olevani poikkeus, vaikka tiedän, että muitakin samantapaisia elämänkohtaloita on. En vaan ole koskaan heitä kohdannut.

Ymmärrän että kyse ei ole nyt vaan pitämättä jääneistä lakkiaisista, mutta minusta sinun pitäisi järjestää itsellesi juhlat NYT! jokainen valkolakin päähänsä saanut ansaitsee juhlat, siis sinäkin. Pidä ihmeessä juhlat koska ne sinun KUULUU saada juhlia suoritustasi, ja sinä jos kuka olet juhlat ansainnut!!! Juhli lakkiasi vaikka ihan perheesi kanssa jos et isommista kemuista perusta!

tosiasiassa noin suuri kipu, kuin mitä ap:lla ollut lapsuudessa ei koskaan kokonaan katoa. Vaikka olisi vuosia käynyt terapiassakin, tietyt tilanteet - kuten nyt esim yo-juhlat ap:lle - tuovat sen kivun uudestaan pintaan. On ihan pönttöä kehoittaa, että älä ole katkera. Ja mitä se teille loppujen lopuksi kuuluu vaikka joku rypisi ihan täysiä katkeruudessa - ehkä sekin voi joskus auttaa. Miksi teillä on niin hoppu saada joku lopettamaan katkerat tuntemukset???

täällä kanssa yksi sisupussi, joka joutui 15 sijaiskotiin (=masentava, traumoja jättänyt paikka, mutta ei ollut paljon vaihtoehtoja). Raivasin myös aivan yksin lainaa ottamalla tieni tähän päivään. Ylioppilaaksi kirjoitin, juhlia ei ollut. Häpesin sitä lakituksessa ja valehtelin jostain matkasta.

Vanhempia ei ole ja sisaruksilla vippaa enemmän tai vähemmän päässä.

Kuitenkin, raivasin sadan vuoden opiskelulla itseni fm:ksi ja toimin esimiestehtävissä suositussa ammatissa. Eli tsemppia ja kaikki tukeni sinulle. Tiedän mitä masennus ja hyväosaisten kadehtiminen on, se vaanii koko ajan minuakin.