Miksi vihaan miestäni silloin kun riitelemme?

Hei! Tilanne on tämä: minä, aviomies, kaksi vuotta naimisissa, vauva 6kk ja koira.

Riitelemme todella harvoin, muutaman kerran vuodessa. En nalkuta, elämämme on mukavaa. Minulla on maailman paras mies ja rakkain lapsi, kiva koti ja ihana koira.

Olin eileen pahalla päällä, ja räjähtelin miehelle milloin mistäkin. Siitä ettei hän ollut tiskannut eikä vienyt koiraa ulos. Tavallisesti teen nuo asiat itse, mutta eileen oli eri tilanne. Eileen oli huono päivä, ja silloin mieheni pitäisi mielestäni olla ajatustenlukija ja osata lukea kaikkia oikkuja joita päähäni pälkähtää.

Ja päivä jatkui huonosti, kunnes nukkumaan mennessä rupesin marmattamaan miehelle oikein olan takaa, ja kettuilin kaikesta. Oikein hakemalla hain syytä valittaa. Tiesin itsekin kuulostavani naurettavalta, mies toivoi että ruvettaisiin vain nukkumaan. Se ei käynyt, halusin tapella. Mies pyrki olemaan hiljaa, vastaili välillä asiallisesti älyttömiin tivauksiini ja pyyteli että lopettaisin jo. Halusin valittaa, minusta tuntui pahalta ja aloin jo vihata miestäni – sitä että hän vain on rauhallinen, eikä osaa sanoa oikeita asioita.

Vihan tunne kasvoi. Sanoin miehelleni kamalia asioita. En halunnut sanoa, mutta sanoin kuitenkin. Näin nukkuvan lapseni kasvot, ja yritin käskeä itseäni rauhoittumaan ja palaamaan normaaliksi. Mutta ei se auttanut, minulla ei ollut lämpöisiä tunteita edes lastani kohtaan. Aina välillä itkin, toivoin että saisin mieheltä hellyyttä. Sitten se taas meni ohi ja tunsin vihaa.

Lopulta monen tunnin kiukuttelun jälkeen mieheni sanoi minulle, ettei ymmärrä miksi haluan puhua hänelle niin rumasti ja satuttaa häntä, hän ei koskaan tekisi minulle niin. Ja ne olivat ne taikasanat, jotka saivat vihan laantumaan. Pelästyin, että mitä jos mieheni lakkaa rakastamasta minua siksi, kun olen niin kamala. Tunsin kuinka viha meni kohisten pois, ja lämpö palasi rintaan. Rakastin taas miestäni, lastani, koiraani.

Pyytelin mieheltäni anteeksi, itkin. Hän onneksi antoi anteeksi. Nukahdimme lopulta toistemme kainaloon. Ja nyt minä mietin häpeillen eilistä. En ymmärrä mikä minuun meni. Noin käy muutaman kerran vuodessa silloin kun tapellaan (tai siis minä tappelen, minähän se olen joka kaiken aloitti tyhjästä, ja joka sitä jatkoi tyhjästä). Ja kun en ymmärrä mistä se johtuu! En tunne sitä ihmistä, joka olin eileen. En tajua miten hän voi ajatella ja tuntea niin negatiivisia tunteita rakkaimpiaan kohtaan! Jokin osa minua vain hakemalla hakee sitä pahaa oloa, ja tukahduttaa kaiken järjen äänen.

Vaikka en koskaan ole ollut väkivaltainen, niin jotenkin ehkä ymmärrän heitä jotka ovat ja katuvat sitä syvästi jälkeenpäin. Siis en ymmärrä väkivaltaa, vaan ymmärrän sitä tunnetta, että he ihmettelevät ”miten ihmeessä saatoin tehdä niin?” Koska se oli täysin vieras ihminen, joka eileen makuuhuoneessamme vihasi elämäämme. En ymmärrä mikä sitä vaivasi, en ymmärrä mistä se johtui. Toivon, ettei noin kävisi enää koskaan. Vaikka luultavastikkin viimeistään kesällä tulee taas tuollainen päivä. Niin on tähän astikin tullut.

Osaako kukaan auttaa? Tunnistaako kukaan itsessään tätä samaa ilmiötä? Olisiko vaikka jotain kirjaa jonka voisin lukea?