Muita, jotka kokevat, että olisi mahdoton lihota?

Minä en pystyisi lihoamaan rajattomasti, nyt normipainon ylärajalla (bmi 24,7) olo on jo kuin valaalla. Tulee huono olo, turvottaa ja vaatteet tursuaa päällä rumasti. Oma ruumiinkuva on kohdallaan, peilissä näkyy ihan ok vartaloinen keski-ikäinen nainen. Ja ruokavaliolla olen tuon turvotuksenkin pitänyt kurissa.

Vaikka kuinka rakastan makeaa, jälkiruokia, kakkuja, pähkinätoffeeta ja marsipaania en pysty syömään niitä levytolkulla. Yksi suklaalevy saattaa kestää viikon (ellei mies tai lapsi syö sitä....). En koskaan menetä ruokahaluani - syön aina olin surullinen tai iloinen, sairaanakin ruoka maistuu! En pysty myöskään laihduttamaan  -  esim urheilu ei minua laihduta. Saan nopeasti lihaksia ja ne painaa.

Mutta ikinä en pysty ymmärtämään miten joku antaa itsensä paisua palloksi ja ei muka huomaa sitä??!!

4.n äiti

se on lihoa, ei lihota.

Minä en pystyisi,siis sen vuoksi etten tulisi toimeen itseni kanssa sitten. Olen ollut joskus BMI:ssä 27 ja voi kauhea sitä itseinhon määrää ja masis/angsti -kohtauksia. Jotenkin minusta tuntui että kadotin itseni täysin tuossa painossa.

En silti ihannoi tikkulaihuuttakaan, mutta nyt kun olen bmi 22 niin tuntuu tosi hyvältä muuten,mutta tympäsee kun ylä-ja alavartalot ovat eri paria. Nuorena näin ei ollut, Siis kilot jakaantuivat tasaisesti, nyt reidet ja peffa pidättää sitä rasvaa.

Mulla menee kipuiluraja tuossa bmi 23-24. Sen jälkeen menee hermot.
En usko että päästän itseäni lihomaan koskaan,tuon yli,enää(koputtaa puuta), mutta eihän sitä koskaan tiedä,mitä elämä nakkaa eteen. Haasteellistahan tämä kyllä on, itse kun olen helposti lihovaa sorttia niin herkuttelululle ja juomingeille ei voi antaa periksi juuri koskaan, eli tosi kurinalaisesti syön, mutta arvostan toki terveyttä ja terveellistä elämäntapaa enemmän kuin sitä parin minuutin hetkeä jolloin pulla on suussa.

Minä koin noin kun olin alle 35v . En itseasiassa lihonut , vaikka söin miten. BMI oli 19-22 välillä. Nyt BMI on 26 , ikää 45v ja saa todella miettiä mitä voi syödä. Hämmentävää. Ajattelin aina , että en voi lihoa.

Mulla on kaksi lasta, joista toisen kehonkoostumus on sellainen, ettei hän todennäköisesti koskaan liho. Syö luonnostaan proteiinipitoista ruokaa. Sitten on toinen, joka liikkuu paljon enemmän kuin tämä toinen, mutta hänellä taas luonnostaan tekee mieli hiilareita ja hänestä huomaa jo nyt että on taipumus lihomiseen. Eli tämä asia ei ole mikään osoitus omasta erinoamisuudesta vaan lapset ovat pienestä saakka ollee ihan erilaisia. Samassa ruokapöydässä istuvat, mutta synnynnäiset mieltymykset ovat ihan erilaiset. Toinen joutuu varhain kiinnitämään huomiota siihen mitä syö- ettei liho, ja toinen ei todennäköisesti koskaan joudu miettimään asiaa. Eli haasteet ovat 100% erilaiset. Itse olen tuollainen hiilari-ihminen myös- silkkaa itsekuritaistelua koko elämä. Siskoni taas tuollainen proteiini-ihminen- ja mekin kasvoimme ihan saman ruokapöydän äärellä. Painonhallinta sujuu hyvin kun elämä sujuu hyvin. Mutta kun suurempia kriisejä, masennusta yms on tullut vastaan, voimavarat eivät ole riittäneet jokaisen suupalan ja kulutuksen arviointiin. Eli sikäli ei ole ollut myöskään tahdon asia.

Minä olen samanlainen.

Stressaantuneena, alakuloisena tai surullisena ruokahalu ja näläntunne katoaa. Eipä siinä liho, kun mitään ei saa suusta alas.

Painon nostaminenkin on vaikeaa, kun omena on suurempi herkku kuin suklaapatukka.

4= 46 vuotias ja kyllä oli tiukassa saada 5 kiloa pois! Ainakin alku oli tiukkaa vääntöä. Mutta sitten lähti. Itse en voi herkutella kohtuudella, se ei toimi minulla. Samoin tuntuu että vanhemmiten olen muuttunut ns sokeriherkäksi.

Mun mies kuoli kolme kuukautta sitten ja syöminen on edellenkin tosi vaikeeta.

Olen aina ollut pieniruokainen ja nyt korostuu vielä enemmän eli syöminen on ihan hemmetin vaikeeta. En oikein ymmärrä ns.lohtusyöjiä

Kun ei putoo, ei väkisinkään voi syödä