Lobotomiako avuksi vai mikä kun tuntuu niin älyttömän mahdottomalle ja vaikealle ajatus lasteni pk menosta?

siis se että olisivat 7-9h/päivässä alussa varsinkin vieraiden tätien vastuulla ja huolehdittavina enkä voisi lohduttaa jos on tarvis en ottaa syliin enkä pitää huolta heistä.

Älkää kiltit ilkeilkö,tää juontaa pitkälti mun omaan lapsuuteen ja olen siis tätä työstänyt jo kauan ja vaikka lapseni viihtyy ja tulee toimeen vieraidenkin kanssa ja käyvät kerhoissa yksin yms niin minä äiti kipunoin ja lujaa:´´(

Muutenkin olen sellanen että pitäis olla langat aina omissa käsissä (juu tiedän kuolen varmaan stressiin 45v iässä jos en syöpään tmv)että koen asioiden olevan ok ja turvassa joten tää että kaikkein rakkaimpani eivät oliskaan " silmieni alla" tuntuu ihan kamalalle, sietämättömälle suorastaan.

Voin vain yrittää lohduttautua sillä että ovat jo sen ikäsiä (4v ja 3v) että osaavat pitää tarvittaessa puoliaankin ja osaavat puhua ja kertoa asioista ja päivän kulusta.

Mutta silti!