Lue keskustelun säännöt.
Reetta Rätyn kolumni tänään Hesarissa, osui
17.02.2013 |
naulan kantaan.
Onko muita, jotka ovat "traumatisoituneet" vauva-ajan valvomisesta? Ainokainen nyt neljä vuotta ja vieläkin on painajaisena mielessä tuo parin vuoden valvominen. Eikä asiaa oikeastaan ymmärrä kukaan, tuttavapiirissä paremmin nukkuvia vauvoja eikä mieskään oikein koskaan ole käsittänyt miten rankoilla olen.
Kroppa palautui valvomisesta jo noin puolen vuoden päästä siitä kun sai nukuttua, mutta henkiset arvet lievenee hitaammin.
Kommentit (5)
Kakkonen on varmaan nuorehko?
Toisaalta valvomista kestää eei ihmiset eri lailla. Ap:lle uni on aina ollut tärkeää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No jos 48v on sinusta nuori
[quote author="Vierailija" time="17.02.2013 klo 09:49"]
Kakkonen on varmaan nuorehko?
Toisaalta valvomista kestää eei ihmiset eri lailla. Ap:lle uni on aina ollut tärkeää.
[/quote]
Olin 37v kun todella huonosti nukkuva esikoinen syntyi. En muistele lämmöllä sitä vauva-aikaa. Kun n.1v alkoi nukkua paremmin alkoi öiset kauhukohtaukset. ajattelin ettei ikinä lisää lapsia. Onneksi tehtiin vielä 2 jotka nukkui vauvana normaalisti.
En kylläkään ymmärrä miten tuosta ajasta voisi jäädä henkisiä arpia. Esikoinen on nykyään hurmaava koululainen ja muistelen naureskellen mitä pöhköjä asioita tein väsyneenä ja kun kannoin kävelyltä kotiin vauvaa kainalossa ja työnsin samalla vaunuja.
Muhun Rädyn kolumni kolahti. Meillä oli yksi erittäin huonosti nukkunut lapsi, jolla oli lisäksi sairauksia. Olemme harkinneet toisen hankkimista, ja olen ihan rehellisesti sanoen ajatuksesta kauhuissani, vaikka toisen lapsen voisinkin haluta. Vaikka esikoinen on jo iso, töissäkäyvällä on vieläkin vaikea saada riittävästi unta ja ehtiä nukkua univelkoja pois, jos jokin sekoittaa nukkumisen, kuten hänellä aina joskus käy.
Minulla on 3 lasta ja en koe traumatisoituneeni valvomisesta. Kahdella lapsesta oli refluksi ja yhdellä maitoallergia, joten valvottua tuli aika lailla muutama vuosi.
Se, mistä olen traumaisoitunut, on ne yöt kun isäni heilui kännissä ja yöllä repi huoneen oven auki ja huusi, että nyt lähti kakaroilta henki ja taas juostin hankeen paljain jaloin pakoon.
Lasten kanssa valvoessa olin kuitenkin turvassa ja ei ollut mitään pelättävää. Se on elämää.
Haudassa ehtii nukkumaan.