No Siitä Väsymyksestä

Auts. Pidän peukkuja että poju (ja vanhemmat) selviävät vähemmällä :)

:D

Ah, punkusta haaveilenkin. Maitoa on onneksi pakastimessa jo sen verran, että toive vapaasta lauantai-iltapäivästä kaupungilla shoppailun, syömisen ja punkkulasillisen merkeissä ei ole ollenkaan epärealistinen.



Itketti lähinnä siksi, että tunsin niin kovaa myötätuntoa. Ja siksikin, että olin helpottunut siitä että ei-selviäminen onkin ehkä ihan normaalia, joskin rankkaa. Blogisi perusteella ajattelin, että vitsi miten tuo jaksaa, ja vielä kirjoittaa elämästään, että se ehtiikin ja on aina reipas ja älykäs ja vahva. Sitä ajatusta kun vertaa omaan surkeuteensa, kun niskat jumissa pesee vauvalta viidensiä nilkkakakkoja imetyshieltä haisten eikä ole pessyt hampaitaan koko päivänä... No, ymmärrät yskän. Yleensä tekstisi naurattavat kovasti. Kiitos siitä. Mutta inhimillisyys itkettää.



Ei muuten ollut varmaan Isännällekään helppo homma olla poissa tietäen kaiken aikaa, että sulla oli noin raskasta.

Moikka!



Ja kiitos. Ja voimia. Ja hienoa, kun jaoit kokemuksen.



Minä oon yksin lapsen kanssa, olin suurimman osan raskausajasta ja nyt nämä kaikki 10 kuukautta myös. Joka nenänniiskautus (sekä itsellä että pojallani) saa karvat pystyyn ja pelkään että no nyt se flunssa tulee ja entistä unettomat yöt! Onhan tämä raskasta ja rankkaakin, mutta onneksi mulla on aika huumoripainoitteinen pikku mies ja saan nauraa päivittäin hänen kanssaa, siitä se energia tulee sitte aina jaksaa päivä kerrallaan! :)

Ihan sattumalta osuin näille sivuille ja lueskelin muutamia juttuja. Kyllä lasten yövalvomisia on kestetty kans tarpeeksi. Ensinnäkin molempien tyttöjen raskausajat oksensin alusta loppuun, mikään ei pysynyt sisällä. Yksin sain tehdä navettatyöt ja pellolla olla ym. Silti lapset oli syntyessään (sektiot) 4kg, Appiukko avusteli heinä, ym maatöissä, isntä kun huiteli rakennuksilla muualla.

Tytöt nyt 30 ja 38v. Uupumuksen vuoksi lähti lehmät ja hevoset v.2000. Vanhempi tyttö sairastaa harvinaista tautia, ei puhu,kävele, syötetään nenämahaletkulla, silti hoidan kotona, lomia ei juurikaan ole ollut. Sylissäni kannan hänet pesulle ym. kakat tulee vaippaan. Laitokseen en vielä laittanut häntä. Monta kertaa yössä käyn katsomassa, et vieläkö henki kulkee... Nyt olen itsekin aivan väsynyt ja itkettää...

Isännälle raskain hetki oli kun Maija joutui sen noro-keikan aikana laittamaan puolestani viestiä että eukko on sairaalassa, mutta ok. Silloin ei vielä ollut ihan varmaa mikä tauti mulla oli, ja se nyt on sanomattakin selvää että jos eukko on sairaalassa niin ei se ok ole ;)



Kiitos kauheasti kehuista, mutta kun en minä todellakaan ole aina reipas ja vahva. Kirjoitettu teksti on vaan siitä hyvä että sitä voi muotoilla tooooodella paljon kauemmin ja hartaammin kuin suusta ulos pulppuavaa virtaa, joten saattaa näyttää ihan erilaiselta kuin mitä se arki sitten kuitenkin on.

Pidän peukkuja että pysyy terveenä! Jaksamisia :)

Hiljaiseksi vetää. Olet tehnyt sanoinkuvaamattoman suuren työn läheistesi eteen.



Mitä jos antaisit itsellesi myös edes vähän aikaa? Olisiko mahdollista, että vanhempi tyttö olisi vaikka osa-aikaisesti laitoksessa? Hän saisi silti erityistä turvaa sinun lähelläsi, mutta saisit itsekin välillä hengähtää. Jokainen on arvokas itsensä takia, et ole vain lastesi hoitaja.



Jaksamista ja valoa syksyyn!

Voi Jenni, kiitos kun kirjoitit tämän tekstin. En voi samaistua, mutta olen monta kertaa ihmetellyt, että miten ihmeessä MÄ oon välillä ollut aivan loppu ja rikki, vaikka meille onkin annettu tollanen superhelppoyksilö, enkä oo unenpuutteesta kärsinyt, vaikka se eka vuos olikin aikamoista yh-elämää täälläkin (paitsi et mies oli kotona kyllä sen 6-7h vuorokaudessa ilta-aikaan, se vaan nukkui silloin tehdäkseen töitä 23-07 ja käydäksene koulussa 08-15)... Ja tosiaan kun näitä sun (kolmeko näitä nyt jo ollut?) blogeja seurannut sieltä 2009 vuodesta lähtien, niin monesti oon ajatellut, että mikähän sun lääkitys on kun tunnut kestävän KAIKKI vastoinkäymiset :D



Syvästi toivon teille helpompaa kakkoskierrosta! :) Tosin alkaa vähän pelottaa tämän oman vatsankasvatusprojektin keskellä nyt sitten, että apuva, ei meille voi käydä niin hyvä tuuri, että seuraava olis kans sellanen syöjä-nukkuja-nauraja niinku eka!

Mun on pakko myöntää etten vastannut aiemmin tähän kommenttiin koska en keksinyt mitä ihmettä voisin vastata. Muuta kuin "voimia", mutta se tuntui aika hölmöltä. Nimimerkki Toinen Jenni vastasi paremmin.



Ja niitä voimia, kuitenkin.

Kolme niitä tosiaan on ollut, aloin itsekin laskea! Siis näitä mommyblogeja, sitä ennen mulla oli brittipalvelussa kauan hyvin itseäni täynnä oleva blogi :D



Välillä olen kyllä itsekin miettinyt että vois olla hyvä, jos olisi jonkunlainen lääkitys ;)

Sä oot ihana! <3



PMMP Koko Show:



"Otan koko show’n

oli mitä vaan

koko paketin

mitä siihen kuulukin



Ja silti otan koko show’n

täyden laidallisen

käy miten käy

sen koko paketin

Ainakin jotain yritin."



Voimia!

Kiitoskiitoskiitos! Et tajua kuinka helpottavaa tätä oli lukea! En ehkä olekaan ainut, jonka mielestä vauva-aika ei ollut sitä pastellihörhöä vaan siinä oli se oma synkkä puolensa, varsinkin valvomisen pitkittyessä. Välillä tuntui ihan siltä, että omalla tahdolla ei ole mitään merkitystä, sitä on vaan joku palveluautomaatti ja pienikin änähdys tarkoitti sitä, että tauko loppui JUST NYT.