Lapsen huono pettymyksen sietokyky

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luonnetta ei voi muuttaa. Hän on kilpailuhenkinen ja kriittinen itseään kohtaan eikä sille mitään voi.

Saa olla ja luonnetta ei voi muuttaa, mutta lapsen pitää oppia käsittelemään tunteita. Kotona saa ja pitääkin näyttää tunteita, mutta se, että harrastuksissa ja koulussa pettymys läikkyy täysin yli, ei ole suotavaa. Tietenkin esim. tappio saa harmittaa, mutta tavaroiden paiskominen sen johdosta ei ole suotavaa.

Ap.

Jotkut nyt vaan on luonteeltaan räiskyviä, eivätkä osaa hillitä tunteitaan vaan näyttävät ne avoimesti ja muista piittaamatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten niitä pettymyksiä ja niistä seuranneita purkauksia käsitellään kotona? Millainen malli lapsella on, miten helppoa teille vanhemmille on mokata avoimesti ja miten sanoitatte niitä lapselle? Miten harrastuksissa reagoidaan kilareihin? Miten sujuu lautapelit? Saako lapsi kehuja taidoista ja suorituksista vai ihasteletteko hänen ihanuuttaan suoritustasosta?

Ei lapsi opi pettymysten käsittelyä vain kohtaamalla niitä vaan siihen käsittely-osuuteen tarvitsee mallia, ohjausta ja/tai tukea.

Minä huomasin että esikoisesta on kasvamassa itseltään liikaa vaativa ihminen ja tajusin katsoa peiliin ja alkaa suhtautua omiin virheisiin tai osaamattomuuksiin huumorilla tai lempeästi. Kaikki ei ole ihan yhtä hölmöjä ja hitaita kuin minä, mutta onneksi monesti omasta toiminnasta löytyy jotain mitä muuttamalla voi auttaa lasta 😊

Lautapelit sujuvat pääsääntöisesti hyvin, mikä on yllättävä.

Kaikkia lapsia on pienestä pitäen kannustettu yrittämään, ettei lopputuloksella ole väliä, kunhan on yrittänyt parhaansa, niin se riittää. Kaikkia lapsia kehutaan myös, vaikka pelin lopputulos olisikin tappio. Olemme myös antaneet pojalle positiivista palautetta niinä harvoina kertoina, kun on hillinnyt itsensä vaikka olisikin tullut tappio.

Meillä on liikunnallinen perhe ja emme lasten kuullen moiti itseämme tai toisiamme, vaan saatamme puhua ”olipas isillä tiukka peli, vaikka tuli tappio.” Mutta lasten kuullen emme manaa, vaikka olisikin syytä.

Mieheni toimii pojan salibandyjoukkueessa valmentajana ja pitää ehdottoman nollatoleranssin kaikenlaiseen paiskomiseen, joten siihen puututaan tiukasti. Jalkapallossa katsotaan enemmän läpi sormien, tosin siellä ei ole välineitä, joita paiskoa maahan. Siellä turhautuminen purkautuu lähinnä itkuna.

Koulussa kirjoittaminen on yhtä tuskaa, vaikka lukee ja laskee sujuvasti.

Ap.

En ole se jota lainasit, mutta voisiko auttaa että mallina itse sanoitatte omaa harmianne ja näytätte mallin miten harmia tuodaan esiin hyväksyttävästi?

Eli ei niin, että tuli tappio mutta olipa silti hyvä peli. Vaan"Harmittaapa kovasti ja tuntuu kurjalta, kun hävittiin ja niin paljon panostettiin. Mikähän auttaisi? Tehtäiskö jotain kivaa illalla niin isille tulee parempi mieli?" Ja sitten vasta aloitatte sen, että hyvinhän peli meni kuitenkin silti ja kivaa oli.

Lapsen kasvatuksessa on tärkeää auttaa lasta kokemaan sekä onnistumisia että pettymyksiä. Jos lapsi oppii että hän onnistuu aina kaikessa tapahtuu sitten myöhemmin elämässä juuri noin eli hypätään miekkaan jos kaikki ei menekään putkeen.

Vierailija kirjoitti:

Lapsen kasvatuksessa on tärkeää auttaa lasta kokemaan sekä onnistumisia että pettymyksiä. Jos lapsi oppii että hän onnistuu aina kaikessa tapahtuu sitten myöhemmin elämässä juuri noin eli hypätään miekkaan jos kaikki ei menekään putkeen.

Niin? Tässähän ei ole kyse siitä, etteikö lapsi kokisi pettymyksiä, vaan siitä kuinka käsitellä niitä.

Ap.

Tai sitten voisi lopettaa "isi-kielen" puhumisen kouluikäiselle.

hei, oletteko löytäneet apua? POjallani samoja ongelmia.