Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miksi useimmat kaksosten äidit tekevät äitiydestä suorittamisesta aina kilpailun?
19.02.2019 |
Meillä on kolme lasta, jotka syntyivät alle neljässä vuodessa. Olin luonnollisesti todella väsynyt pikkulapsiaikaan. Vanhin oli 3v10kk, kun kuopus syntyi, toinen siinä välissä. Ihan itse halusimme kaikki lapset ja tällä aikataululla. Väsymys oli itse aiheutettu, mutta siitä selvittiin ja nyt nautitaan ajasta kolmen teini-ikäisen kanssa.
Olen viime aikoina pannut merkille, että aina kaksosten äitien kanssa keskustellessa he väittävät, etten tiedä väsymyksestä mitään, koska meille tuli vain yksi kerrallaan. Että on ihan erilaista, kun on kaksi samanikäistä samassa kehitysvaiheesssa, kaksi imetettävää, kaksi syötettävää jne. Jopa hämmästyttävän usein ovat sanoneet (kaikki 5 kaksosten äitiä, jotka tunnen), etteivät edes ymmärrä, miksi yhden lapsen kerrallaan saaneet äidit valittavat väsymyksestä, jos heillä on puoliso. Helppohan se on jakaa vastuuta ja valvomisvuoroja - toisin kuin kahden lapsen kanssa.
Ärsyttää tämä. Koin itse pikkulapsiajan lähes hirveänä. Se rasitti parisuhdetta äärimmilleen, olin usein lähellä lähteä itsekin kävelemään ja koin, ettei se rasittava aika valvomisineen, räkätauteineen ja vaipanvaihtoineen lopu ikinä. Pitäisikö minun vain nyökytellä, että juu, koin varmaan helpon elämäni vain rankkana, koska en tiennyt muusta. Kyllä kaksosten äidit ovat parempia, vaikka ylipäätään lapsia olisi vain kaksi ja meillä kolme. Silti kaksosten äidit voittavat jonkun äitiyskilpailun kirkkaasti?
Kommentit (21)
Ei niitä voi vertailla. Toisaalta kahden pienen kanssa voi olla tosi uuvuttavaa, muttei välttämättä, jos vauva ovat hyviä nukkujia ja terveitä. Ja toisaalta sitten kun ne kaksoset kasvavat, niistä on valtavasti iloa toisillensa. Yhtä lasta täytyy jatkuvasti viihdyttää, mutta kaksi viihtyy jo ihan toisella tavalla keskenään.
Meilläpäin perheet ovat isoja ja olen huomannut, että yhden lapsen kanssa kanssa maailma pyörii sen lapsen ympärillä, toinen tuo jo tasapainoa ja kolmannen kanssa aletaan ottaa rennosti. Ei väliä, onko kaksosia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo alkaa valitettavasti jo raskausaikana, olen huomannut. Yhden lapsen kerrallaan odottava ei voi MITENKÄÄN tietää, miten hirveää, kamalaa ja kivuliasta, väsyttävää ja hermostuttavaa ja pelottavaa on odottaa kaksosia. Helppoahan se on yhden lapsen äideillä, kahden odottaminen on ihan eri asia. No on juu, mutta kaksosten äidit mitätöivät yhden lapsen odottajien vaivat käden heilautuksella.
Olin alle 4v kun mulla oli neljä nuorempaa sisarusta - nuorimmat kaksosia. Ei ollut kertakäyttövaippoja, valmisruokia, kaksosvaunuja yms. Kylmä vesi tuli sisälle ja vessa oli ulkona. Äiti ei ole koskaan valittanut miten rankkaa oli. Kysyttäessä totesi vaan että se oli semmoista silloin, ei ollut paljon kummemmin muillakaan.
Nykyään helposti kilpaillaan - myös siitä kurjuudesta. Pitää kuitenkin muistaa, että jokainen näkee elämän ja maailman omasta lähtötasostaan.
Mieheni veljen vaimo odotti kaksosia. Minä, neljän lapsen äiti, yritin keskustella raskausajasta ja tulevasta, mutta sain vain nyrpeitä ja kipakoita vastauksia siitä, miten en tiedä kaksosraskaudesta yhtään mitään. No, en tiedäkään, mutta ei se nyt ihan täysin toiselta planeetaltakaan voi olla. Kälyni oli niin herkkänä, että alkoi vain itkeä, ettei kukaan ymmärrä, mitä käy läpi, kun tämä kaksosraskaus on NIIN ERILAISTA kuin kaikki muut raskaudet. Minä en voi ymmärtää, kun olen saanut vain yhden lapsen kerrallaan. Että kannattaisi vaan olla hiljaa, kun ei mistään mitään tiedä.
Käytiin katsomassa näitä pieniä serkkutyttöjä syntymän jälkeen. Yritin taas keskustella niitä näitä, kun edellinen keskustelu oli mennyt mönkään. Kyselin, miten nukkuvat ja miten syövät - meneekö yhtään samassa rytmissä jne. Sain silmien pyörittelyä ja tuhahtelua, etten ymmärrä kaksosten kasvattamisesta mitään. On IHAN ERILAISTA kasvattaa kahta kuin yhtä.
Huoh. Ei olla käyty nyt puoleen vuoteen heillä. Ehkä kohta voidaan yrittää luoda uudestaan yhteyttä tähän Madonnaan. Ehkä lastenhoitoapu alkaa kohta kelvata, kun tyttäret kasvavat.
En ylipäätään ymmärrä mikä pakkomielle AP:lla ja muilla äideillä on kilpailla siitä, kenen äitiys on ollut hirveintä ja rankinta. Olen itsekin ajautunut keskelle tällaisia keskusteluja eikä ole todellakaan voinut vähempää kiinnostaa osallistua. Itseasiassa, kun olen sanonut, ettei oma äitiyteni ole ollut edes rankkaa, koska meillä isä oli kotona vauvan kanssa ja itse palasin töihin lapsen ollessa 6kk (tienaan kolme kertaa enemmän kuin mieheni), saa tällä aikaan jo tuohtumusta ja suuttumusta muissa äideissä. Joidenkin mielestä en ole ollut äiti ollenkaan lapselleni. Ihan kuin se äitiyden kultakruunu pitäisi ansaita kärsimällä mahdollisimman paljon ja miehestä ei ole mihinkään. Olen ehkä onnekas, kun oma mieheni on niin luontainen ja taitava lapsen kanssa sekä kodin asioissa. Helppouden ja ennenkaikkea hyvinvoivan parisuhteen vuoksi lapsille tulee ikäeroa 5 vuotta (olen raskaana), mieheni jää taas kotiin pariksi vuodeksi. Mies hoitaa lapsen, tekee kotitöitä, minä hoidan ruokatalouden ja kerran viikossa käy siivooja. Miksi en lapsiajan pitää olla aina niin hirveää? Ei siitä tule koskaan saamaan keneltäkään palkintoa tai kiitosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ylipäätään ymmärrä mikä pakkomielle AP:lla ja muilla äideillä on kilpailla siitä, kenen äitiys on ollut hirveintä ja rankinta. Olen itsekin ajautunut keskelle tällaisia keskusteluja eikä ole todellakaan voinut vähempää kiinnostaa osallistua. Itseasiassa, kun olen sanonut, ettei oma äitiyteni ole ollut edes rankkaa, koska meillä isä oli kotona vauvan kanssa ja itse palasin töihin lapsen ollessa 6kk (tienaan kolme kertaa enemmän kuin mieheni), saa tällä aikaan jo tuohtumusta ja suuttumusta muissa äideissä. Joidenkin mielestä en ole ollut äiti ollenkaan lapselleni. Ihan kuin se äitiyden kultakruunu pitäisi ansaita kärsimällä mahdollisimman paljon ja miehestä ei ole mihinkään. Olen ehkä onnekas, kun oma mieheni on niin luontainen ja taitava lapsen kanssa sekä kodin asioissa. Helppouden ja ennenkaikkea hyvinvoivan parisuhteen vuoksi lapsille tulee ikäeroa 5 vuotta (olen raskaana), mieheni jää taas kotiin pariksi vuodeksi. Mies hoitaa lapsen, tekee kotitöitä, minä hoidan ruokatalouden ja kerran viikossa käy siivooja. Miksi en lapsiajan pitää olla aina niin hirveää? Ei siitä tule koskaan saamaan keneltäkään palkintoa tai kiitosta.
Miksi hankit lapsia, kun et halua olla niiden kanssa? Kuinka sydämetön äiti voi olla, jos menee töihin, kun vauva on vasta 6kk??
Olen huomannut. Ymmärrän, että kaksi vauvaa kerralla on rankkaa. Mutta pitääkö vähätellä aina?
Minusta tuntui todella epäreilulta, kun eräs kaksosten äiti vähätteli omaa väsymystäni. Heillä oli varmasti rankkaa, mutta myös molempien vanhemmat apuna, apua kunnan puolesta ja jotenkin sellainen asenne muilla että okei kaksosten kanssa saa olla rankkaa.
Meillä ei ollut tukiverkkoja, ei ole edelleenkään. Valvoin vauvan kanssa yksin, kun mies oli työmatkalla. Olin vauvan ja taaperon kanssa yksin päivät ja miehen kanssa kahdestaan hoidettiin kaikki. Sitten tämä sama kaksosten äiti tuli ihmettelemään että on se epistä kun toiset vaan palkkaa lapsenvahdin.
Teki mieli huutaa, että meillä ei ole vaihtoehtoja h. emmetin ääliö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten miesten kilpailut isyydestä?
vai voivatko keskustella ihan tavallisesti .
Mulla ei ole kokemusta kuin kaksosista mutta esim raskaus mulla oli aika helppo kun taas yhtä lasta odottava oksensi koko ajan. Vauva-aika oli rankkaa koska sairastuin masennukseen. Ja kaksosten kanssa jokainen työvaihe tehdään aina kaksi kertaa peräkkäin. Paitsi sitten kun päästiin kiinteelle sapuskalle niin syötin samalta lautaselta yhtä aikaa. Yhdellä kaverilla oli kaksi lasta joiden ikäero oli noin kaksi vuotta sanoi kerran että helppoa mulla on kun on kaksoset mutta hänellä on sentään kaksi lasta. Kaksosethan ei ole kaksi lasta 😂. Mutta siis en koe että mun pitäisi saada joku äitiysmitali.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ylipäätään ymmärrä mikä pakkomielle AP:lla ja muilla äideillä on kilpailla siitä, kenen äitiys on ollut hirveintä ja rankinta. Olen itsekin ajautunut keskelle tällaisia keskusteluja eikä ole todellakaan voinut vähempää kiinnostaa osallistua. Itseasiassa, kun olen sanonut, ettei oma äitiyteni ole ollut edes rankkaa, koska meillä isä oli kotona vauvan kanssa ja itse palasin töihin lapsen ollessa 6kk (tienaan kolme kertaa enemmän kuin mieheni), saa tällä aikaan jo tuohtumusta ja suuttumusta muissa äideissä. Joidenkin mielestä en ole ollut äiti ollenkaan lapselleni. Ihan kuin se äitiyden kultakruunu pitäisi ansaita kärsimällä mahdollisimman paljon ja miehestä ei ole mihinkään. Olen ehkä onnekas, kun oma mieheni on niin luontainen ja taitava lapsen kanssa sekä kodin asioissa. Helppouden ja ennenkaikkea hyvinvoivan parisuhteen vuoksi lapsille tulee ikäeroa 5 vuotta (olen raskaana), mieheni jää taas kotiin pariksi vuodeksi. Mies hoitaa lapsen, tekee kotitöitä, minä hoidan ruokatalouden ja kerran viikossa käy siivooja. Miksi en lapsiajan pitää olla aina niin hirveää? Ei siitä tule koskaan saamaan keneltäkään palkintoa tai kiitosta.
Jos tienaat kolme kertaa enemmän kuin miehesi, taidat olla aikamoinen uraohjus. Siitä kielii jo se, että sinun oli päästävä puoli vuotta synnytyksen jälkeen jo töihin. Luulet ehkä olevasi korvaamaton. Et ole. Olet lapsellesi ja tulevalle lapsellesi korvaamaton. Mikset halua olla heidän kanssaan? Kuolinvuoteellasi ei parveile työkavereita tai entisiä asiakkaita, vaan lähiomaisesi. Oletko väleissä heidän kanssaan silloin? Oletko antanut heille aikaasi? Kertonut, että välität? Vai menet tukka putkella tienaamaan rahaa ja lepäät, kun on liian myöhäistä?
Pysähdypä hetkeksi ajattelemaan, mikä elämässä on tärkeää. Raha ei ole. Olet ainut äiti lapsillesi. Mieti sitä.
Vierailija kirjoitti:
En ylipäätään ymmärrä mikä pakkomielle AP:lla ja muilla äideillä on kilpailla siitä, kenen äitiys on ollut hirveintä ja rankinta. Olen itsekin ajautunut keskelle tällaisia keskusteluja eikä ole todellakaan voinut vähempää kiinnostaa osallistua. Itseasiassa, kun olen sanonut, ettei oma äitiyteni ole ollut edes rankkaa, koska meillä isä oli kotona vauvan kanssa ja itse palasin töihin lapsen ollessa 6kk (tienaan kolme kertaa enemmän kuin mieheni), saa tällä aikaan jo tuohtumusta ja suuttumusta muissa äideissä. Joidenkin mielestä en ole ollut äiti ollenkaan lapselleni. Ihan kuin se äitiyden kultakruunu pitäisi ansaita kärsimällä mahdollisimman paljon ja miehestä ei ole mihinkään. Olen ehkä onnekas, kun oma mieheni on niin luontainen ja taitava lapsen kanssa sekä kodin asioissa. Helppouden ja ennenkaikkea hyvinvoivan parisuhteen vuoksi lapsille tulee ikäeroa 5 vuotta (olen raskaana), mieheni jää taas kotiin pariksi vuodeksi. Mies hoitaa lapsen, tekee kotitöitä, minä hoidan ruokatalouden ja kerran viikossa käy siivooja. Miksi en lapsiajan pitää olla aina niin hirveää? Ei siitä tule koskaan saamaan keneltäkään palkintoa tai kiitosta.
Lapsiperheen arjen ei tule olla hirveää, mutta missä välissä sinä olet sellaista edes elänyt? Ei kai se nyt voi olla hirveää (eikä tosin mitään muutakaan) kun et itse hoida lastasi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ylipäätään ymmärrä mikä pakkomielle AP:lla ja muilla äideillä on kilpailla siitä, kenen äitiys on ollut hirveintä ja rankinta. Olen itsekin ajautunut keskelle tällaisia keskusteluja eikä ole todellakaan voinut vähempää kiinnostaa osallistua. Itseasiassa, kun olen sanonut, ettei oma äitiyteni ole ollut edes rankkaa, koska meillä isä oli kotona vauvan kanssa ja itse palasin töihin lapsen ollessa 6kk (tienaan kolme kertaa enemmän kuin mieheni), saa tällä aikaan jo tuohtumusta ja suuttumusta muissa äideissä. Joidenkin mielestä en ole ollut äiti ollenkaan lapselleni. Ihan kuin se äitiyden kultakruunu pitäisi ansaita kärsimällä mahdollisimman paljon ja miehestä ei ole mihinkään. Olen ehkä onnekas, kun oma mieheni on niin luontainen ja taitava lapsen kanssa sekä kodin asioissa. Helppouden ja ennenkaikkea hyvinvoivan parisuhteen vuoksi lapsille tulee ikäeroa 5 vuotta (olen raskaana), mieheni jää taas kotiin pariksi vuodeksi. Mies hoitaa lapsen, tekee kotitöitä, minä hoidan ruokatalouden ja kerran viikossa käy siivooja. Miksi en lapsiajan pitää olla aina niin hirveää? Ei siitä tule koskaan saamaan keneltäkään palkintoa tai kiitosta.
No missä välissä se olisi voinut olla rankkaa, kun jaksoit jopa puoli vuotta olla äiti?
Vierailija kirjoitti:
En ylipäätään ymmärrä mikä pakkomielle AP:lla ja muilla äideillä on kilpailla siitä, kenen äitiys on ollut hirveintä ja rankinta. Olen itsekin ajautunut keskelle tällaisia keskusteluja eikä ole todellakaan voinut vähempää kiinnostaa osallistua. Itseasiassa, kun olen sanonut, ettei oma äitiyteni ole ollut edes rankkaa, koska meillä isä oli kotona vauvan kanssa ja itse palasin töihin lapsen ollessa 6kk (tienaan kolme kertaa enemmän kuin mieheni), saa tällä aikaan jo tuohtumusta ja suuttumusta muissa äideissä. Joidenkin mielestä en ole ollut äiti ollenkaan lapselleni. Ihan kuin se äitiyden kultakruunu pitäisi ansaita kärsimällä mahdollisimman paljon ja miehestä ei ole mihinkään. Olen ehkä onnekas, kun oma mieheni on niin luontainen ja taitava lapsen kanssa sekä kodin asioissa. Helppouden ja ennenkaikkea hyvinvoivan parisuhteen vuoksi lapsille tulee ikäeroa 5 vuotta (olen raskaana), mieheni jää taas kotiin pariksi vuodeksi. Mies hoitaa lapsen, tekee kotitöitä, minä hoidan ruokatalouden ja kerran viikossa käy siivooja. Miksi en lapsiajan pitää olla aina niin hirveää? Ei siitä tule koskaan saamaan keneltäkään palkintoa tai kiitosta.
Toivottavasti miehesi on aidosti onnellinen teidän perheessä. Toivottavasti hän osaa olla läsnä teidän lapsillenne, kun itse et välitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ylipäätään ymmärrä mikä pakkomielle AP:lla ja muilla äideillä on kilpailla siitä, kenen äitiys on ollut hirveintä ja rankinta. Olen itsekin ajautunut keskelle tällaisia keskusteluja eikä ole todellakaan voinut vähempää kiinnostaa osallistua. Itseasiassa, kun olen sanonut, ettei oma äitiyteni ole ollut edes rankkaa, koska meillä isä oli kotona vauvan kanssa ja itse palasin töihin lapsen ollessa 6kk (tienaan kolme kertaa enemmän kuin mieheni), saa tällä aikaan jo tuohtumusta ja suuttumusta muissa äideissä. Joidenkin mielestä en ole ollut äiti ollenkaan lapselleni. Ihan kuin se äitiyden kultakruunu pitäisi ansaita kärsimällä mahdollisimman paljon ja miehestä ei ole mihinkään. Olen ehkä onnekas, kun oma mieheni on niin luontainen ja taitava lapsen kanssa sekä kodin asioissa. Helppouden ja ennenkaikkea hyvinvoivan parisuhteen vuoksi lapsille tulee ikäeroa 5 vuotta (olen raskaana), mieheni jää taas kotiin pariksi vuodeksi. Mies hoitaa lapsen, tekee kotitöitä, minä hoidan ruokatalouden ja kerran viikossa käy siivooja. Miksi en lapsiajan pitää olla aina niin hirveää? Ei siitä tule koskaan saamaan keneltäkään palkintoa tai kiitosta.
No missä välissä se olisi voinut olla rankkaa, kun jaksoit jopa puoli vuotta olla äiti?
Äitiyshän loppuukin töihin menoon. Mutta niin, tämän palstan mukaan ainut oikea tapa elää on se kuinka itse on elänyt.
Mulle tuli kyllä vaikutelma, että sinä itse ap teet äitiyden suorittamisesta kilpailun. Kauheaa, että äitiydestä puhuttaessa käytetään sanaa suorittaminen. En tykkää. Ymmärtäisin kaikki reaktiot, jos lapsesi olisivat vielä pieniä. Mutta kun lapsesi ovat jo teini-ikäisiä, niin haittaako se, jos joku kokee, että hänellä on rankempaa kuin mitä sinulla on ollut. Rankkuuteen vaikuttaa muutkin asiat kuin lasten ikäero. Terveisin kaksosten äiti.
Vierailija kirjoitti:
Ja, kun eräs kaksosten äiti julkisesti sanoi, että kävi hyvä tuuri ja kaksosten kanssa on oli erittäin seesteinen vauvavuosi, meni siitä ihmisillä hirveästi hermot.
Kun se oli sitten kaikkien aliarvioimista heidän mielestään.
Minulla oli ja on edelleen ns. helpot kaksoset, mutta jos menen sanomaan asian ääneen, kuulen heti yhden lapsen äitien kuoron ulvonnan siitä, miten en ikinä voi verrata omaa elämäntilannettani heidän kamaluuteensa. Lisäksi saan toistuvasti kuulla, että valehtelen, kun väitän lasten nukkuvan 6 tunnin keskeytymättömiä yöunia. Se ei kuulemma ole mahdollista, laiminlyön lapsiani enkä vain kuule, kun itkevät hädissään.
Kaksosten äiti ei saa olla väsynyt eikä toisaalta levänyt, koska yhden tai kolmen lapsen äidit ovat sitä mieltä, että heillä vasta rankkaa onkin ja kaksosten äiti on hyljeksittävä reppana, joka ei vain tajua elämänsä kamaluutta, mitä lie lapsiperhekulissia pitää väkisin pystyssä.
Mikä juttu se on, että sitä rankkuutta pitää vertailla?
Mistä siihen syntyy tarve.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ylipäätään ymmärrä mikä pakkomielle AP:lla ja muilla äideillä on kilpailla siitä, kenen äitiys on ollut hirveintä ja rankinta. Olen itsekin ajautunut keskelle tällaisia keskusteluja eikä ole todellakaan voinut vähempää kiinnostaa osallistua. Itseasiassa, kun olen sanonut, ettei oma äitiyteni ole ollut edes rankkaa, koska meillä isä oli kotona vauvan kanssa ja itse palasin töihin lapsen ollessa 6kk (tienaan kolme kertaa enemmän kuin mieheni), saa tällä aikaan jo tuohtumusta ja suuttumusta muissa äideissä. Joidenkin mielestä en ole ollut äiti ollenkaan lapselleni. Ihan kuin se äitiyden kultakruunu pitäisi ansaita kärsimällä mahdollisimman paljon ja miehestä ei ole mihinkään. Olen ehkä onnekas, kun oma mieheni on niin luontainen ja taitava lapsen kanssa sekä kodin asioissa. Helppouden ja ennenkaikkea hyvinvoivan parisuhteen vuoksi lapsille tulee ikäeroa 5 vuotta (olen raskaana), mieheni jää taas kotiin pariksi vuodeksi. Mies hoitaa lapsen, tekee kotitöitä, minä hoidan ruokatalouden ja kerran viikossa käy siivooja. Miksi en lapsiajan pitää olla aina niin hirveää? Ei siitä tule koskaan saamaan keneltäkään palkintoa tai kiitosta.
Miksi hankit lapsia, kun et halua olla niiden kanssa? Kuinka sydämetön äiti voi olla, jos menee töihin, kun vauva on vasta 6kk??
Huoh, millainen ISÄ hankkii lapsia, joka ei ole kotona kuin KUUKAUDEN? Millainen nainen tekee sellaisen ihmisen kanssa lapsen?
En tiedä oletko ikinä kuullut mahdollisuudesta, jossa perheen äiti elättää perheen. Meillä se on näin. Mieheni tuloilla saamme maksettua asumisen ja osan laskuista, ruoka jäisi hankkimatta. Minun tuloillani meidän ei tarvitse laskea euroja tai miettiä, mitä ostamme kaupasta. Asuinmaassamme ei myöskään tunneta vanhempainvapaita, 6kk äitiyslomaan on pitänyt pitää 2,5kk palkatonta.
Jokatapauksessa, näin ajattelevat naiset, joiden lapsilla ei ole kykeneväistä ja oikeaa isää. Minulle tärkeintä on sen lapsen hyvinvointi ja psyykkinen terveys. Olemme yhdessä kotona ensimmäiset 6kk, jonka jälkeen palaan töihin ja mies hoitaa vauvan päivisin. Mitään traumoja ei tästä lapselle tule, lapsi ei todellakaan arvostele sitä vanhempaa genitaalialueen perusteella. Olisihan se ollut kiva olla kotona, mutta kaikkeen ei ole taloudellista mahdollisuutta ja kestän kyllä töihinpaluun, koska lapsi voi kuitenkin hyvin. Meillä mies on erittäin taitava, tietää lastenhoidosta enemmän kuin minä, osallistuva kaikinpuolin - ja sen näkee lapsestakin. Suhteeni lapseen on samanlainen kuin muillakin naisilla, jotka käyvät töissä. Tervetuloa sieltä 50-luvulta tänne vuoteen 2019, missä naisellakin voi olla ura isän sijaan. Isän rooli on yhtä tärkeä äidin roolin kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ylipäätään ymmärrä mikä pakkomielle AP:lla ja muilla äideillä on kilpailla siitä, kenen äitiys on ollut hirveintä ja rankinta. Olen itsekin ajautunut keskelle tällaisia keskusteluja eikä ole todellakaan voinut vähempää kiinnostaa osallistua. Itseasiassa, kun olen sanonut, ettei oma äitiyteni ole ollut edes rankkaa, koska meillä isä oli kotona vauvan kanssa ja itse palasin töihin lapsen ollessa 6kk (tienaan kolme kertaa enemmän kuin mieheni), saa tällä aikaan jo tuohtumusta ja suuttumusta muissa äideissä. Joidenkin mielestä en ole ollut äiti ollenkaan lapselleni. Ihan kuin se äitiyden kultakruunu pitäisi ansaita kärsimällä mahdollisimman paljon ja miehestä ei ole mihinkään. Olen ehkä onnekas, kun oma mieheni on niin luontainen ja taitava lapsen kanssa sekä kodin asioissa. Helppouden ja ennenkaikkea hyvinvoivan parisuhteen vuoksi lapsille tulee ikäeroa 5 vuotta (olen raskaana), mieheni jää taas kotiin pariksi vuodeksi. Mies hoitaa lapsen, tekee kotitöitä, minä hoidan ruokatalouden ja kerran viikossa käy siivooja. Miksi en lapsiajan pitää olla aina niin hirveää? Ei siitä tule koskaan saamaan keneltäkään palkintoa tai kiitosta.
Miksi hankit lapsia, kun et halua olla niiden kanssa? Kuinka sydämetön äiti voi olla, jos menee töihin, kun vauva on vasta 6kk??
Huoh, millainen ISÄ hankkii lapsia, joka ei ole kotona kuin KUUKAUDEN? Millainen nainen tekee sellaisen ihmisen kanssa lapsen?
En tiedä oletko ikinä kuullut mahdollisuudesta, jossa perheen äiti elättää perheen. Meillä se on näin. Mieheni tuloilla saamme maksettua asumisen ja osan laskuista, ruoka jäisi hankkimatta. Minun tuloillani meidän ei tarvitse laskea euroja tai miettiä, mitä ostamme kaupasta. Asuinmaassamme ei myöskään tunneta vanhempainvapaita, 6kk äitiyslomaan on pitänyt pitää 2,5kk palkatonta.
Jokatapauksessa, näin ajattelevat naiset, joiden lapsilla ei ole kykeneväistä ja oikeaa isää. Minulle tärkeintä on sen lapsen hyvinvointi ja psyykkinen terveys. Olemme yhdessä kotona ensimmäiset 6kk, jonka jälkeen palaan töihin ja mies hoitaa vauvan päivisin. Mitään traumoja ei tästä lapselle tule, lapsi ei todellakaan arvostele sitä vanhempaa genitaalialueen perusteella. Olisihan se ollut kiva olla kotona, mutta kaikkeen ei ole taloudellista mahdollisuutta ja kestän kyllä töihinpaluun, koska lapsi voi kuitenkin hyvin. Meillä mies on erittäin taitava, tietää lastenhoidosta enemmän kuin minä, osallistuva kaikinpuolin - ja sen näkee lapsestakin. Suhteeni lapseen on samanlainen kuin muillakin naisilla, jotka käyvät töissä. Tervetuloa sieltä 50-luvulta tänne vuoteen 2019, missä naisellakin voi olla ura isän sijaan. Isän rooli on yhtä tärkeä äidin roolin kanssa.
..I wonder why..
Alue: Aihe vapaa
Ja, kun eräs kaksosten äiti julkisesti sanoi, että kävi hyvä tuuri ja kaksosten kanssa on oli erittäin seesteinen vauvavuosi, meni siitä ihmisillä hirveästi hermot.
Kun se oli sitten kaikkien aliarvioimista heidän mielestään.