Vanhempi jankuttaa valemuistojen syntymisestä heti, kun sanot jotakin lapsuudestasi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä samaa, vaikka ei käytetä sanaa valemuisto. Jos minulla on ikäviä muistoja lapsuudesta ja negatiivisia tunteita niiden takia niin vanhempieni mielestä se on vaan osoitus minun hulluudestani. Ongelma on kuulemma minussa. Ikävistä asioista ei saa puhua, pitäisi vaan teeskennellä että on kivaa. Olen miettinyt että pääsisikö sillä vaan helpommalla että teeskentelee mukana ja eikä puhu hankalista asioista, mutta mitä vanhemmaksi tulen sen uuvuttavammaksi koen sen psykologisesti. Ne asiat tapahtuivat, oikeasti. Minulla on oikeus muistaa ne ja oikeus niiden herättämiin tunteisiin. Minulla on oikeus käsitellä niitä että voin jatkaa eteenpäin enkä esim siirrä tätä kuviota eteenpäin.

Niin onkin, mutta muiden ei tarvitse kuunnella sataa kertaa samaa jankkausta siitä miten silloin ja silloin oli niin kurjaa ja kamalaa.

Anna menneiden olla menneitä, ei niihin voi enää vaikuttaa.

Menneisyydestä pääsee yli käsittelemällä sitä ja ymmärtämällä miten sen vaikutukset näkyvät toiminnassa tällä hetkellä. Silloin omaa toimintaa on mahdollista muuttaa, jos ymmärtää mistä tarve käyttäytyä tietyllä tavalla on aiemmin johtunut.

Vierailija kirjoitti:

Ihan sama meillä! Heti alkaa voivoittelu, että "kai minä sitten olin niin huono kaikin tavoin". Vanhempi haluaa ohjata täysin keskustelua.

Tunnistan tämän. "Teillähän on niin rankkaa kun mä olen vaan niin hirveä." Keskustelu jää siihen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä samaa, vaikka ei käytetä sanaa valemuisto. Jos minulla on ikäviä muistoja lapsuudesta ja negatiivisia tunteita niiden takia niin vanhempieni mielestä se on vaan osoitus minun hulluudestani. Ongelma on kuulemma minussa. Ikävistä asioista ei saa puhua, pitäisi vaan teeskennellä että on kivaa. Olen miettinyt että pääsisikö sillä vaan helpommalla että teeskentelee mukana ja eikä puhu hankalista asioista, mutta mitä vanhemmaksi tulen sen uuvuttavammaksi koen sen psykologisesti. Ne asiat tapahtuivat, oikeasti. Minulla on oikeus muistaa ne ja oikeus niiden herättämiin tunteisiin. Minulla on oikeus käsitellä niitä että voin jatkaa eteenpäin enkä esim siirrä tätä kuviota eteenpäin.

Niin onkin, mutta muiden ei tarvitse kuunnella sataa kertaa samaa jankkausta siitä miten silloin ja silloin oli niin kurjaa ja kamalaa.

Anna menneiden olla menneitä, ei niihin voi enää vaikuttaa.

Menneisyys vaikuttaa nykyisyyteen. Minusta esim perheväkivaltaa ei voi vain unohtaa. Se vaikuttaa erittäin tuhoavasti lasten psyykkiseen kasvuun ja turvallisuuden tunteeseen. 17

Vierailija kirjoitti:

Itse vastaavanlaisessa tilanteessa olen laittanut minimiin vanhempien tapaamisen. Jos eivät myönnä niin eivät myönnä, se ei kuitenkaan tee kokemuksiani olemattomaksi. Vaikka myöntäisivät asian, ei se minua auttaisi, vauriot ovat niin syvällä. Terapialla koitan parantua edes pintapuolisesti.

Monien kokemukset se tekee. Ja varsinkin se, kun on vanhempia, jotka koittavat kieltää sinun kokemuksesi ja ovat tehneet sitä jo vauvasta alkaen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ikävää, voisin kuvitella että meillä kävisi samoin. Tai lievempi versio "en muista tuollaista". Ehkä noista jutuista kannattaa puhua ennemmin vaikka terapeutille tai puolisolle? Voi olla että vanhemmat eivät koskaan kykene käsittelemään menneisyyttä rehellisesti.

Suostuuko sinun perheessäsi kukaan puhumaan menneistä tapahtumista?

Mä en ole juuri yrittänyt vanhempieni kanssa. Isäni kanssa ei kerta kaikkiaan pysty rehelliseen keskusteluun edes säästä (tai hän muuttaa sen monologiksi itsestään), joten hänen kanssa en edes yritä, olen hyväksynyt ettei meillä ole kuin pinnallinen suhde. Äitini (eronneet, suurin osa traumoista liittyy isäpuoleen jonka kanssa äiti vieläkin yhdessä) varmaan suostuisi jollain tasolla keskustelemaan, mutta itse ainakin tällä hetkellä pysyttelen mieluummin näissä kohteliaissa, hieman etäisissä väleissä. Mulla on äidistä kuitenkin hyvät ja lämpimät muistot ajalta ennen isäpuolta, ne kantaa meidän suhdetta jossain määrin vieläkin. Ja mulla on se hyvä onni, että mun siskoilla on samat muistot ja heidän kanssa puhun asioista avoimesti. Miten sinun sisaruksesi, jos heitä on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse vastaavanlaisessa tilanteessa olen laittanut minimiin vanhempien tapaamisen. Jos eivät myönnä niin eivät myönnä, se ei kuitenkaan tee kokemuksiani olemattomaksi. Vaikka myöntäisivät asian, ei se minua auttaisi, vauriot ovat niin syvällä. Terapialla koitan parantua edes pintapuolisesti.

Monien kokemukset se tekee. Ja varsinkin se, kun on vanhempia, jotka koittavat kieltää sinun kokemuksesi ja ovat tehneet sitä jo vauvasta alkaen.

Totta. Jotenkin lapsesta asti on tuntunut siltä, että minussa on jotain pielessä, koska väkivalta on jättänyt jälkeensä paljon ahdistusta, vaikka oireilu on yritettykin jättää huomiotta " X:n temppuiluna".

Minä ja mieheni saimme omissa lapsuuden perheissämme selkään, jos emme totelleet. Minun vanhempani pyysivät suoraan anteeksi kun otin asian esille ollessani yläasteella, mieheni isä taas kiistää ikinä antaneensa lapsilleen selkään, vaikka lapset ja lasten isovanhemmat muistavat selkeästi näin tapahtuneen. Luulen, että kyse on persoonasta. Omat vanhempani myöntävät suoraan virheensä ja pyytävät anteeksi, koska tekevät inhimillisiä virheitä. Mieheni isä taasen ei ikinä myönnä virheitään tai heikkouksiaan, ja pitää itseään muiden yläpuolella. Onneksi mieheni kuitenkin suhtautuu asiaan vähemmän vakavasti kuin minä, ja hän naureskeleekin sisarustensa kanssa, miksei isä voi myöntää virheitään. Asiat unohtuvat helpommin, kun niitä pyytää ja antaa anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ikävää, voisin kuvitella että meillä kävisi samoin. Tai lievempi versio "en muista tuollaista". Ehkä noista jutuista kannattaa puhua ennemmin vaikka terapeutille tai puolisolle? Voi olla että vanhemmat eivät koskaan kykene käsittelemään menneisyyttä rehellisesti.

Suostuuko sinun perheessäsi kukaan puhumaan menneistä tapahtumista?

Mä en ole juuri yrittänyt vanhempieni kanssa. Isäni kanssa ei kerta kaikkiaan pysty rehelliseen keskusteluun edes säästä (tai hän muuttaa sen monologiksi itsestään), joten hänen kanssa en edes yritä, olen hyväksynyt ettei meillä ole kuin pinnallinen suhde. Äitini (eronneet, suurin osa traumoista liittyy isäpuoleen jonka kanssa äiti vieläkin yhdessä) varmaan suostuisi jollain tasolla keskustelemaan, mutta itse ainakin tällä hetkellä pysyttelen mieluummin näissä kohteliaissa, hieman etäisissä väleissä. Mulla on äidistä kuitenkin hyvät ja lämpimät muistot ajalta ennen isäpuolta, ne kantaa meidän suhdetta jossain määrin vieläkin. Ja mulla on se hyvä onni, että mun siskoilla on samat muistot ja heidän kanssa puhun asioista avoimesti. Miten sinun sisaruksesi, jos heitä on?

Sisarukseni ovat täysin lukossa, joten en voi käydä kokemuksiani läpi heidän kanssaan. Todisteita väkivallasta lapsuusajaltani on myös heitetty pois, koska siitä tiennyt perheen ulkopuolinen taho pelkäsi vanhempaani.

Ohhoh, moni kommentti on kuin itseni kirjoittama. Kyllä, vanhempani kieltävät kaiken negatiivisen, niin lapsuudesta mutta jopa nuoruudesta ja aikuisuudesta. Kun yrittää puhua jostakin, mennään täysin lukkoon, jankutetaan samaa asiaa uudelleen ja uudelleen. Ja itse olen paha, viallinen ja jopa hullu sekä käytän huumeita kun puhun sellaisia.

Aina tekisi mieli kommentoida takaisin että jos olen hullu, niin mistäköhän se johtuu, jos käyttäisin huumeita niin mistäköhän se johtuu. Voi voi.

Mulla oli ns. onnellinen lapsuus. Vain hyviä muistoja siis. Useasti kun muistelen näitä tapahtumia ja tilanteita, positiivisia asioita elämässäni, äitini kieltää niiden tapahtuneen. Itse muistan selkeästi henkilöitä, taloja, ruokia ja tuoksuja sekä leluja niin selkeästi että näen ne mielessäni kuin elokuvan.

Meillä ongelma on stressi ja työnarkomania. Äitini on aina ollut velvollisuudentuntoinen ja ahkera burn outin tasolle. Tästä johtuen muistinsa on reikäinen kuin kiekko emmentaalia.

Vierailija kirjoitti:

Minä ja mieheni saimme omissa lapsuuden perheissämme selkään, jos emme totelleet. Minun vanhempani pyysivät suoraan anteeksi kun otin asian esille ollessani yläasteella, mieheni isä taas kiistää ikinä antaneensa lapsilleen selkään, vaikka lapset ja lasten isovanhemmat muistavat selkeästi näin tapahtuneen. Luulen, että kyse on persoonasta. Omat vanhempani myöntävät suoraan virheensä ja pyytävät anteeksi, koska tekevät inhimillisiä virheitä. Mieheni isä taasen ei ikinä myönnä virheitään tai heikkouksiaan, ja pitää itseään muiden yläpuolella. Onneksi mieheni kuitenkin suhtautuu asiaan vähemmän vakavasti kuin minä, ja hän naureskeleekin sisarustensa kanssa, miksei isä voi myöntää virheitään. Asiat unohtuvat helpommin, kun niitä pyytää ja antaa anteeksi.

Tuo on hienoa, että vanhempasi ovat kyenneet pyytämään tekojaan anteeksi. Ja hyvä juttu, että miehelläsi on tilaisuus keskustella sisarustensa kanssa tapahtumista, vaikka vanhempi ei niistä pysty puhumaan.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli ns. onnellinen lapsuus. Vain hyviä muistoja siis. Useasti kun muistelen näitä tapahtumia ja tilanteita, positiivisia asioita elämässäni, äitini kieltää niiden tapahtuneen. Itse muistan selkeästi henkilöitä, taloja, ruokia ja tuoksuja sekä leluja niin selkeästi että näen ne mielessäni kuin elokuvan.

Meillä ongelma on stressi ja työnarkomania. Äitini on aina ollut velvollisuudentuntoinen ja ahkera burn outin tasolle. Tästä johtuen muistinsa on reikäinen kuin kiekko emmentaalia.

Varmasti hämmentävää. Onko testattu ettei kyse ole alkaneesta muistisairaudesta?

Voi luoja, ihan kuin mun lapsuuden perheestä. Nyt vanhempana yrittänyt saada selvyyttä asioihin, niin varsinkin isällä on tosi mielenkiintoinen tapa. Mua esimerkiksi ei ole koskaan lyöty (mä muistan toisin), mutta silti olisin ansainnut useammin selkäsaunan. Ja mä olen ollut ihan aina se, joka on ollut hankala. Kaikella haukkumisella, hakkaamisella ja mitätöinnillä on vain haluttu mun parasta. Millähän tavalla on ollut mun paras, kun ekaluokkalaisena olisin kaverin kanssa halunnut aloittaa telinevoimistelun. Isä siihen että oot kuule siihen lajiin ihan liian romuluinen ja lihava, räkänauru päälle.

Mä oon nyt 40, enkä vieläkään tajua, miksi äitini hyväksyi sen, että isäni hakkasi lapsiaan, varsinkin minua. Kun otan tämän puheeksi, niin äiti suuttuu ja aloittaa mykkäkoulun. Hetken päästä keksii jotain muuta puheenaihetta, tyyliin pitäisi kohta alkaa pesemään ikkunoita tms. Lakaistaan kaikki vaikeat asiat maton alle. Tikulla silmään sitä joka vanhoja muistelee, vai miten se menikään?

Lapsena toivoin, että vanhempani eroaisivat tai että isäni kuolisi. Edellä mainittu "olen adoptoitu" -fantasia mullakin oli, ja jostain olisi tulleet mun omat vanhemmat hakemaan mua. Täysin lapsipuolen asemassa olin, veljeni pääsi paljon helpommalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä samaa, vaikka ei käytetä sanaa valemuisto. Jos minulla on ikäviä muistoja lapsuudesta ja negatiivisia tunteita niiden takia niin vanhempieni mielestä se on vaan osoitus minun hulluudestani. Ongelma on kuulemma minussa. Ikävistä asioista ei saa puhua, pitäisi vaan teeskennellä että on kivaa. Olen miettinyt että pääsisikö sillä vaan helpommalla että teeskentelee mukana ja eikä puhu hankalista asioista, mutta mitä vanhemmaksi tulen sen uuvuttavammaksi koen sen psykologisesti. Ne asiat tapahtuivat, oikeasti. Minulla on oikeus muistaa ne ja oikeus niiden herättämiin tunteisiin. Minulla on oikeus käsitellä niitä että voin jatkaa eteenpäin enkä esim siirrä tätä kuviota eteenpäin.

Niin onkin, mutta muiden ei tarvitse kuunnella sataa kertaa samaa jankkausta siitä miten silloin ja silloin oli niin kurjaa ja kamalaa.

Anna menneiden olla menneitä, ei niihin voi enää vaikuttaa.

Menneisyys vaikuttaa nykyisyyteen. Minusta esim perheväkivaltaa ei voi vain unohtaa. Se vaikuttaa erittäin tuhoavasti lasten psyykkiseen kasvuun ja turvallisuuden tunteeseen. 17

Jatkanpa vielä, että sitten vielä sellaista toimintaa, joka jatkuu nykyäänkin. Esim äitini ei tunnu koskaan pitäneen minua oikeana ihmisena tunteineen, vaan kaikki tapahtuu aina äidin tahdon mukaan ja jos kerron omista tunteistani ja ajatuksistani, sen yli kävellään heti. Äiti mitätöi kaiken välittömästi ja kääntää puheen muualle, joko itseensä tai sitten ottaa esimerkin jostain toisesta ihmisestä, minkä takia kuulemma en voi tuntea niin tai näin eikä asia ole noin. Vertailua on tehty myös sisarusten välillä, että sisareni tai veljeni on tuollainen niin minunkin pitää olla, ja sitäkin on tapahtunut, että vanhempani kertovat jonkin asian sisaruksilleni ja jättävät minut välistä, koska "kerroimme jo X:lle ja Y:lle".  Olen aikuisena oppinut, että huono itsetuntoni ja tunne, etteivät tunteeni ole oikeita ja oikeutettuja, johtavat pohjimmiltaan omaan perheeseeni. Koulukiusaamisestakin olisin voinut selvitä paremmin, jos minua olisi kotona tuettu jollain tavalla, mutta sielläkin persoonani, tunteeni ja ajatukseni mitätöitiin ja tehtiin naurettaviksi ja arvottomiksi enkä ollut kokonainen ihminen vaan muiden arvoton jatke ja varjo. Aikuisena yksi ihmeellisimpiä kokemuksia minulle on ollut pääseminen sellaisiin porukoihin, joissa ihmiset oikeasti kuuntelevat minua ja näkevät minut yksilönä.

Isä hyväksikäytti, äiti näki omin silmin.

Nuo hirviöt eivät koskaan käsitä pahuuttaan.

Voimme vain vältellä heitä ja hakea apua muualta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä samaa, vaikka ei käytetä sanaa valemuisto. Jos minulla on ikäviä muistoja lapsuudesta ja negatiivisia tunteita niiden takia niin vanhempieni mielestä se on vaan osoitus minun hulluudestani. Ongelma on kuulemma minussa. Ikävistä asioista ei saa puhua, pitäisi vaan teeskennellä että on kivaa. Olen miettinyt että pääsisikö sillä vaan helpommalla että teeskentelee mukana ja eikä puhu hankalista asioista, mutta mitä vanhemmaksi tulen sen uuvuttavammaksi koen sen psykologisesti. Ne asiat tapahtuivat, oikeasti. Minulla on oikeus muistaa ne ja oikeus niiden herättämiin tunteisiin. Minulla on oikeus käsitellä niitä että voin jatkaa eteenpäin enkä esim siirrä tätä kuviota eteenpäin.

Niin onkin, mutta muiden ei tarvitse kuunnella sataa kertaa samaa jankkausta siitä miten silloin ja silloin oli niin kurjaa ja kamalaa.

Anna menneiden olla menneitä, ei niihin voi enää vaikuttaa.

Menneisyys vaikuttaa nykyisyyteen. Minusta esim perheväkivaltaa ei voi vain unohtaa. Se vaikuttaa erittäin tuhoavasti lasten psyykkiseen kasvuun ja turvallisuuden tunteeseen. 17

Jatkanpa vielä, että sitten vielä sellaista toimintaa, joka jatkuu nykyäänkin. Esim äitini ei tunnu koskaan pitäneen minua oikeana ihmisena tunteineen, vaan kaikki tapahtuu aina äidin tahdon mukaan ja jos kerron omista tunteistani ja ajatuksistani, sen yli kävellään heti. Äiti mitätöi kaiken välittömästi ja kääntää puheen muualle, joko itseensä tai sitten ottaa esimerkin jostain toisesta ihmisestä, minkä takia kuulemma en voi tuntea niin tai näin eikä asia ole noin. Vertailua on tehty myös sisarusten välillä, että sisareni tai veljeni on tuollainen niin minunkin pitää olla, ja sitäkin on tapahtunut, että vanhempani kertovat jonkin asian sisaruksilleni ja jättävät minut välistä, koska "kerroimme jo X:lle ja Y:lle".  Olen aikuisena oppinut, että huono itsetuntoni ja tunne, etteivät tunteeni ole oikeita ja oikeutettuja, johtavat pohjimmiltaan omaan perheeseeni. Koulukiusaamisestakin olisin voinut selvitä paremmin, jos minua olisi kotona tuettu jollain tavalla, mutta sielläkin persoonani, tunteeni ja ajatukseni mitätöitiin ja tehtiin naurettaviksi ja arvottomiksi enkä ollut kokonainen ihminen vaan muiden arvoton jatke ja varjo. Aikuisena yksi ihmeellisimpiä kokemuksia minulle on ollut pääseminen sellaisiin porukoihin, joissa ihmiset oikeasti kuuntelevat minua ja näkevät minut yksilönä.

Ei voi käsittää miksi jotkut hankkivat lapsia, jos suhtautuminen heihin on tuollaista.

Vierailija kirjoitti:

Isä hyväksikäytti, äiti näki omin silmin.

Nuo hirviöt eivät koskaan käsitä pahuuttaan.

Voimme vain vältellä heitä ja hakea apua muualta.

Olet oikeassa. Kammottavaa. Olen pahoillani kokemasi takia.

Minäkin toivoin lapsuudessani usein, että olisin voinut muuttaa ystävällisiltä vaikuttaneiden naapureiden luokse asumaan, kun kotona oli niin rauhatonta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä samaa, vaikka ei käytetä sanaa valemuisto. Jos minulla on ikäviä muistoja lapsuudesta ja negatiivisia tunteita niiden takia niin vanhempieni mielestä se on vaan osoitus minun hulluudestani. Ongelma on kuulemma minussa. Ikävistä asioista ei saa puhua, pitäisi vaan teeskennellä että on kivaa. Olen miettinyt että pääsisikö sillä vaan helpommalla että teeskentelee mukana ja eikä puhu hankalista asioista, mutta mitä vanhemmaksi tulen sen uuvuttavammaksi koen sen psykologisesti. Ne asiat tapahtuivat, oikeasti. Minulla on oikeus muistaa ne ja oikeus niiden herättämiin tunteisiin. Minulla on oikeus käsitellä niitä että voin jatkaa eteenpäin enkä esim siirrä tätä kuviota eteenpäin.

Niin onkin, mutta muiden ei tarvitse kuunnella sataa kertaa samaa jankkausta siitä miten silloin ja silloin oli niin kurjaa ja kamalaa.

Anna menneiden olla menneitä, ei niihin voi enää vaikuttaa.

Menneisyys vaikuttaa nykyisyyteen. Minusta esim perheväkivaltaa ei voi vain unohtaa. Se vaikuttaa erittäin tuhoavasti lasten psyykkiseen kasvuun ja turvallisuuden tunteeseen. 17

Jatkanpa vielä, että sitten vielä sellaista toimintaa, joka jatkuu nykyäänkin. Esim äitini ei tunnu koskaan pitäneen minua oikeana ihmisena tunteineen, vaan kaikki tapahtuu aina äidin tahdon mukaan ja jos kerron omista tunteistani ja ajatuksistani, sen yli kävellään heti. Äiti mitätöi kaiken välittömästi ja kääntää puheen muualle, joko itseensä tai sitten ottaa esimerkin jostain toisesta ihmisestä, minkä takia kuulemma en voi tuntea niin tai näin eikä asia ole noin. Vertailua on tehty myös sisarusten välillä, että sisareni tai veljeni on tuollainen niin minunkin pitää olla, ja sitäkin on tapahtunut, että vanhempani kertovat jonkin asian sisaruksilleni ja jättävät minut välistä, koska "kerroimme jo X:lle ja Y:lle".  Olen aikuisena oppinut, että huono itsetuntoni ja tunne, etteivät tunteeni ole oikeita ja oikeutettuja, johtavat pohjimmiltaan omaan perheeseeni. Koulukiusaamisestakin olisin voinut selvitä paremmin, jos minua olisi kotona tuettu jollain tavalla, mutta sielläkin persoonani, tunteeni ja ajatukseni mitätöitiin ja tehtiin naurettaviksi ja arvottomiksi enkä ollut kokonainen ihminen vaan muiden arvoton jatke ja varjo. Aikuisena yksi ihmeellisimpiä kokemuksia minulle on ollut pääseminen sellaisiin porukoihin, joissa ihmiset oikeasti kuuntelevat minua ja näkevät minut yksilönä.

Ei voi käsittää miksi jotkut hankkivat lapsia, jos suhtautuminen heihin on tuollaista.

No että ne lapset palvelisivat heitä ja hoitaisivat sitten vanhana kiitollisen ja velvollisen tunteisina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä samaa, vaikka ei käytetä sanaa valemuisto. Jos minulla on ikäviä muistoja lapsuudesta ja negatiivisia tunteita niiden takia niin vanhempieni mielestä se on vaan osoitus minun hulluudestani. Ongelma on kuulemma minussa. Ikävistä asioista ei saa puhua, pitäisi vaan teeskennellä että on kivaa. Olen miettinyt että pääsisikö sillä vaan helpommalla että teeskentelee mukana ja eikä puhu hankalista asioista, mutta mitä vanhemmaksi tulen sen uuvuttavammaksi koen sen psykologisesti. Ne asiat tapahtuivat, oikeasti. Minulla on oikeus muistaa ne ja oikeus niiden herättämiin tunteisiin. Minulla on oikeus käsitellä niitä että voin jatkaa eteenpäin enkä esim siirrä tätä kuviota eteenpäin.

Niin onkin, mutta muiden ei tarvitse kuunnella sataa kertaa samaa jankkausta siitä miten silloin ja silloin oli niin kurjaa ja kamalaa.

Anna menneiden olla menneitä, ei niihin voi enää vaikuttaa.

Menneisyys vaikuttaa nykyisyyteen. Minusta esim perheväkivaltaa ei voi vain unohtaa. Se vaikuttaa erittäin tuhoavasti lasten psyykkiseen kasvuun ja turvallisuuden tunteeseen. 17

Jatkanpa vielä, että sitten vielä sellaista toimintaa, joka jatkuu nykyäänkin. Esim äitini ei tunnu koskaan pitäneen minua oikeana ihmisena tunteineen, vaan kaikki tapahtuu aina äidin tahdon mukaan ja jos kerron omista tunteistani ja ajatuksistani, sen yli kävellään heti. Äiti mitätöi kaiken välittömästi ja kääntää puheen muualle, joko itseensä tai sitten ottaa esimerkin jostain toisesta ihmisestä, minkä takia kuulemma en voi tuntea niin tai näin eikä asia ole noin. Vertailua on tehty myös sisarusten välillä, että sisareni tai veljeni on tuollainen niin minunkin pitää olla, ja sitäkin on tapahtunut, että vanhempani kertovat jonkin asian sisaruksilleni ja jättävät minut välistä, koska "kerroimme jo X:lle ja Y:lle".  Olen aikuisena oppinut, että huono itsetuntoni ja tunne, etteivät tunteeni ole oikeita ja oikeutettuja, johtavat pohjimmiltaan omaan perheeseeni. Koulukiusaamisestakin olisin voinut selvitä paremmin, jos minua olisi kotona tuettu jollain tavalla, mutta sielläkin persoonani, tunteeni ja ajatukseni mitätöitiin ja tehtiin naurettaviksi ja arvottomiksi enkä ollut kokonainen ihminen vaan muiden arvoton jatke ja varjo. Aikuisena yksi ihmeellisimpiä kokemuksia minulle on ollut pääseminen sellaisiin porukoihin, joissa ihmiset oikeasti kuuntelevat minua ja näkevät minut yksilönä.

Ei voi käsittää miksi jotkut hankkivat lapsia, jos suhtautuminen heihin on tuollaista.

No että ne lapset palvelisivat heitä ja hoitaisivat sitten vanhana kiitollisen ja velvollisen tunteisina.

Toivottavasti enemmistö huonosti kohdelluista lapsista ymmärtää aikuisiällä ottaa etäisyyttä vanhempiinsa. Eivät nämä ihmiset muutu yhtään mukavammiksi iän myötä, usein käytös kärjistyy vielä entisestään.