Vanhempi jankuttaa valemuistojen syntymisestä heti, kun sanot jotakin lapsuudestasi

Huhuu?

Eikö kenelläkään muulla ole tällaista perheessä?

Kuka jaksaa sun sekopäistä jankkaustasi?

Vierailija kirjoitti:

Kuka jaksaa sun sekopäistä jankkaustasi?

Sinua vaikuttaa keskustelu kiinnostavan.

Kuulostaa tutulta. Jos siis jostakin vähän ikävämmästä asiasta on kyse niin siitä ei haluta puhua. Valemuisto on tosin uusi sana itselleni mutta luulen että tiedän mitä tarkoitat.

Millaisista asioista sinulla on tässä kyse jos saa kysyä?

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa tutulta. Jos siis jostakin vähän ikävämmästä asiasta on kyse niin siitä ei haluta puhua. Valemuisto on tosin uusi sana itselleni mutta luulen että tiedän mitä tarkoitat.

Millaisista asioista sinulla on tässä kyse jos saa kysyä?

Lapsuusmuistoista, joihin liittyy väkivaltaa.

Ikävää, voisin kuvitella että meillä kävisi samoin. Tai lievempi versio "en muista tuollaista". Ehkä noista jutuista kannattaa puhua ennemmin vaikka terapeutille tai puolisolle? Voi olla että vanhemmat eivät koskaan kykene käsittelemään menneisyyttä rehellisesti.

Vanhempi on aiemminkin todennut, että hän ei ole tilanteita nähnyt, muut kuin minä en ole niistä hänelle puhunut yms. vaikka myöntää myös, että väkivaltaa perheessä oikeasti oli. Vanhempi ilmeisesti häpeää sitä, että hän ei siihen yrittänyt puuttua.

Olen puhunut asioista terapiassa, mutta minua hämmentää se miten lukossa koko muu perhe oikein on. En tunne millään tavalla kuuluvani perheeseen, jossa esitetään jotakin kummallista näytelmää, missä menneisyyttä ei ole olemassa.

Itse vastaavanlaisessa tilanteessa olen laittanut minimiin vanhempien tapaamisen. Jos eivät myönnä niin eivät myönnä, se ei kuitenkaan tee kokemuksiani olemattomaksi. Vaikka myöntäisivät asian, ei se minua auttaisi, vauriot ovat niin syvällä. Terapialla koitan parantua edes pintapuolisesti.

Vierailija kirjoitti:

Ikävää, voisin kuvitella että meillä kävisi samoin. Tai lievempi versio "en muista tuollaista". Ehkä noista jutuista kannattaa puhua ennemmin vaikka terapeutille tai puolisolle? Voi olla että vanhemmat eivät koskaan kykene käsittelemään menneisyyttä rehellisesti.

Suostuuko sinun perheessäsi kukaan puhumaan menneistä tapahtumista?

Vierailija kirjoitti:

Olen puhunut asioista terapiassa, mutta minua hämmentää se miten lukossa koko muu perhe oikein on. En tunne millään tavalla kuuluvani perheeseen, jossa esitetään jotakin kummallista näytelmää, missä menneisyyttä ei ole olemassa.

Hyvä, että olet saanut terapiaa. Minusta tuossa tilanteessa täytyy käsitellä ja surra se asia, että ei saanut sellaisia vanhempia, jotka olisi tarvinnut ja ansainnut.

Vierailija kirjoitti:

Itse vastaavanlaisessa tilanteessa olen laittanut minimiin vanhempien tapaamisen. Jos eivät myönnä niin eivät myönnä, se ei kuitenkaan tee kokemuksiani olemattomaksi. Vaikka myöntäisivät asian, ei se minua auttaisi, vauriot ovat niin syvällä. Terapialla koitan parantua edes pintapuolisesti.

En minäkään juuri ole tekemisissä. Silti tuo valemuistoista selittäminen loukkaa. Tuntuu todella mitätöivältä.

Meidän perheessä sama juttu, aina jos yrittää puhua jostakin vakavammasta aiheesta koskien lapsuutta, äitini alkaa marttyyriksi ja syyttää valehtelusta ja ”aina sä vääristelet mun sanomisia.”

Vierailija kirjoitti:

Meidän perheessä sama juttu, aina jos yrittää puhua jostakin vakavammasta aiheesta koskien lapsuutta, äitini alkaa marttyyriksi ja syyttää valehtelusta ja ”aina sä vääristelet mun sanomisia.”

Ihan sama meillä! Heti alkaa voivoittelu, että "kai minä sitten olin niin huono kaikin tavoin". Vanhempi haluaa ohjata täysin keskustelua.

Eikö valemuisto tarkoita sitä, että ”muistat” miten kävit mummolassa ruokkimassa lampaita vaikka olit niin pieni että se ei ole mahdollista - mutta muistosi on syntynyt toisten kertomasta / valokuvista tms?

Meillä samaa, vaikka ei käytetä sanaa valemuisto. Jos minulla on ikäviä muistoja lapsuudesta ja negatiivisia tunteita niiden takia niin vanhempieni mielestä se on vaan osoitus minun hulluudestani. Ongelma on kuulemma minussa. Ikävistä asioista ei saa puhua, pitäisi vaan teeskennellä että on kivaa. Olen miettinyt että pääsisikö sillä vaan helpommalla että teeskentelee mukana ja eikä puhu hankalista asioista, mutta mitä vanhemmaksi tulen sen uuvuttavammaksi koen sen psykologisesti. Ne asiat tapahtuivat, oikeasti. Minulla on oikeus muistaa ne ja oikeus niiden herättämiin tunteisiin. Minulla on oikeus käsitellä niitä että voin jatkaa eteenpäin enkä esim siirrä tätä kuviota eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Meillä samaa, vaikka ei käytetä sanaa valemuisto. Jos minulla on ikäviä muistoja lapsuudesta ja negatiivisia tunteita niiden takia niin vanhempieni mielestä se on vaan osoitus minun hulluudestani. Ongelma on kuulemma minussa. Ikävistä asioista ei saa puhua, pitäisi vaan teeskennellä että on kivaa. Olen miettinyt että pääsisikö sillä vaan helpommalla että teeskentelee mukana ja eikä puhu hankalista asioista, mutta mitä vanhemmaksi tulen sen uuvuttavammaksi koen sen psykologisesti. Ne asiat tapahtuivat, oikeasti. Minulla on oikeus muistaa ne ja oikeus niiden herättämiin tunteisiin. Minulla on oikeus käsitellä niitä että voin jatkaa eteenpäin enkä esim siirrä tätä kuviota eteenpäin.

Olen täysin samaa mieltä kanssasi tästä asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Meillä samaa, vaikka ei käytetä sanaa valemuisto. Jos minulla on ikäviä muistoja lapsuudesta ja negatiivisia tunteita niiden takia niin vanhempieni mielestä se on vaan osoitus minun hulluudestani. Ongelma on kuulemma minussa. Ikävistä asioista ei saa puhua, pitäisi vaan teeskennellä että on kivaa. Olen miettinyt että pääsisikö sillä vaan helpommalla että teeskentelee mukana ja eikä puhu hankalista asioista, mutta mitä vanhemmaksi tulen sen uuvuttavammaksi koen sen psykologisesti. Ne asiat tapahtuivat, oikeasti. Minulla on oikeus muistaa ne ja oikeus niiden herättämiin tunteisiin. Minulla on oikeus käsitellä niitä että voin jatkaa eteenpäin enkä esim siirrä tätä kuviota eteenpäin.

Niin onkin, mutta muiden ei tarvitse kuunnella sataa kertaa samaa jankkausta siitä miten silloin ja silloin oli niin kurjaa ja kamalaa.

Anna menneiden olla menneitä, ei niihin voi enää vaikuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen puhunut asioista terapiassa, mutta minua hämmentää se miten lukossa koko muu perhe oikein on. En tunne millään tavalla kuuluvani perheeseen, jossa esitetään jotakin kummallista näytelmää, missä menneisyyttä ei ole olemassa.

Kuvailit asian hyvin. Olen aina tuntenut olevani ulkopuolinen perheessäni, jossa minut on leimattu lapsesta lähtien häiriköksi, koska olen reagoinut tilanteisiin ja muistuttanut niistä, sen sijaan että olisin ollut vain hiljaa. Lapsena se tuntui niin raskaalta, että fantasioin olevani adoptoitu, koska olin niin syrjitty. Näkemäni todellisuus ei vastannut sitä mitä sen kerrotiin ja kerrotaan olevan ja se on pahasti häirinnyt todellisuudentajuani ja itseluottamustani monissa muissa tilanteissa.  Toisaalta muualla yhteisöissä minua tunnutaan pitävän tasapainoisena, luotettavana, järkevänä ja rehellisenä. Kai se jostain kertoo. 17