Onko täällä äitejä, joilla ei ollut ikinä vauvakuumetta?

Mä en oo koskaan ymmärtänyt mikä on vauvakuume. Neljän äiti.

Täällä ainakin yksi, parhaillaan äitiyslomalla. Ei ole ollut vauvakuumetta koskaan, mutta toisaalta tiesin aina, että jossain vaiheessa haluan lapsen. Mutta en koskaan odottanutkaan kokevani mitään vauvakuumetta, koska olen persoonaltani sellainen, että en "kuumeile" mistään asioista koskaan (olen ylianalyyttinen, ylijärkevä, ylirauhallinen enkä koskaan hurahda mihinkään hommaan). Silti äitiys tuntuu nyt omalta jutulta kyllä, enkä kadu vauvaa ollenkaan, ihan oikein tein kun päätin uskaltaa yrittää raskautta.

Juu ei kyllä mikään kuume iskenyt tai kello tikittänyt, mutta tuossa tuo 6kk vieressä koisaa.

Vierailija kirjoitti:

Mä en oo koskaan ymmärtänyt mikä on vauvakuume. Neljän äiti.

Ystäväni aina sanoo, että silloin tuli vain se ylitsepääsemätön halu saada niitä lapsia. Että ne pelot ja huolet on ihan ykshailee, kun niitä lapsia on sen kumppanin kanssa saatava. Itse en ole koskaan kokenut tällaista fiilistä ja siksi mietinkin, olenko edes sovelias ikinä äidiksi. En millään muotoa koe, että lasten hankkiminen olisi niin intohimon asia, kuten ystävälläni?

- ap

En ole koskaan vauvakuumeillut, ensimmäinen lapsi "tehtiin" kun ajankohta alkoi olla otollinen. Toinen saatiin pari vuotta myöhemmin ilman vauvakuumetta. Mieluummin ajattelisin lasten saamisen järkisyin, kun kauheassa vauvakuumeen tuskassa. Todennäköisempää ainakin itselle, ettei tarvitse nyt jälkikäteen tuskailla sitä, että piti alkaa vauvakuumeissaan johonkin mikä ei ehkä ollutkaan paras ratkaisu.

Jep. Meillä on 18-v "järkilapsi", vaihtoehtojen ollessa lapsi nuorena tai ei lasta lainkaan. Ihan hyvin meni, mutta ei äitiys mikään elämäni täyttymys ole koskaan ollut, ihan normaalia elämää vaan.

Vierailija kirjoitti:

Täällä ainakin yksi, parhaillaan äitiyslomalla. Ei ole ollut vauvakuumetta koskaan, mutta toisaalta tiesin aina, että jossain vaiheessa haluan lapsen. Mutta en koskaan odottanutkaan kokevani mitään vauvakuumetta, koska olen persoonaltani sellainen, että en "kuumeile" mistään asioista koskaan (olen ylianalyyttinen, ylijärkevä, ylirauhallinen enkä koskaan hurahda mihinkään hommaan). Silti äitiys tuntuu nyt omalta jutulta kyllä, enkä kadu vauvaa ollenkaan, ihan oikein tein kun päätin uskaltaa yrittää raskautta.

Huojentavaa kuulla, että sitä kuumetta ei välttämättä tarvita siihen äitiyden kokemiseen ym. Olen itse myös tarkoin harkitseva ihminen, päässäni on aina suunnitelma A, B ja C jos elämässäni on jotain vähänkin riskialttiimpaa tapahtumaa.

- ap

Milla on kaksi lasta, kumpaakaan en suunnitellut, enkä suoraan sanottuna erityisemmin halunnut. Tietty raskauden aikana ns rakastuin siihen vatsassa kasvavaan vauvaan ja syntymän jälkeen olen heti tuntenut vauvat omakseni ja erityisiksi. En koskaan haluaisi luopua heistä, mutta silti kyllä pyrin nyt tekemään kaikkeni ettei sentään kolmatta tule. Nuo kaksi saivat alkunsa siis kondomiehkäisyn pettäessä. Hormonit eivät sovi mulle. Nyt harkinnassa kuparikierukka ja ehkä jopa steri. Mies vain ei puolla tuota steriä, kun ilmeisesti haluaisi vielä lisää lapsia.

Vauvakuumeesta sen verran kommentoisin, että se lapsi on vauva vain pienen hetken ajan (oikeastaan alle vuoden vain), ja sekin aika menee yövalvomisten ja sellaisten vuoksi aika sumussa, että monikaan ei ehdi siitä vauva-ajasta kunnolla nauttia eikä muista siitä jälkikäteen paljoakaan. Sitten se lapsi kasvaa, eikä ole enää vauva, joten pelkän vauvakuumeen takia ei niitä lapsia kannata tehdä, se vauva-aika menee ohi niin hujauksessa. Tosin teinikuumeesta en ole koskaan kuullut keneltäkään :D :D .

Vierailija kirjoitti:

Jep. Meillä on 18-v "järkilapsi", vaihtoehtojen ollessa lapsi nuorena tai ei lasta lainkaan. Ihan hyvin meni, mutta ei äitiys mikään elämäni täyttymys ole koskaan ollut, ihan normaalia elämää vaan.

Tämäpä oli hyvä pointti! Ystävissäni on monta juuri sellaista pienen lapsen äitiä, joiden koko elämän tarkoitus tuntuu olla se äiti. Ollaan superaktiivisia ja "meillähän ei ranskiksia ja nakkeja syödä" -vanhempia, osallistutaan perhejuttuihin jne.

Hyvä muistaa, että ei se äitiys kaikille ole mikään autuaaksi tekevä ihmesampo, vaan joillekin se on ihan normaali osa elämää, ei itsetarkoitus.

- ap

Minun ei ollut tarkoitus tehdä yhtään lasta. En ole koskaan tykännyt niistä. Mies painosti, ympäristö painosti, oli työpaikka joka ahdisti ja josta halusin pois. Ajattelin, että en yritä lasta mutta en vastustakaan. Lopulta lapsi syntyi ja äkkiä sitä mieli muovautui.

Yhteen se jäi eikä äitiys ole elämässäni muuta kuin yksi osio. Lapsi on ihana 6v., mutta en nauttinut ensimmäisistä 2 vuodesta ollenkaan. Vasta kun tuo alkoi puhua ja olla enemmän mukana kaikessa, elämä alkoi olla mukavaa.

Nyt kun lapsi on, en voisi kuvitella elämää ilman häntä. Jos kuitenkin voisin palata ajassa taaksepäin, valitsisin ehkä toisin. Kuuntele omaa sydäntäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vauvakuumeesta sen verran kommentoisin, että se lapsi on vauva vain pienen hetken ajan (oikeastaan alle vuoden vain), ja sekin aika menee yövalvomisten ja sellaisten vuoksi aika sumussa, että monikaan ei ehdi siitä vauva-ajasta kunnolla nauttia eikä muista siitä jälkikäteen paljoakaan. Sitten se lapsi kasvaa, eikä ole enää vauva, joten pelkän vauvakuumeen takia ei niitä lapsia kannata tehdä, se vauva-aika menee ohi niin hujauksessa. Tosin teinikuumeesta en ole koskaan kuullut keneltäkään :D :D .

Näinpä näin. Me haluttiin lapsia sen takia, että saadaan nähdä heidän kasvavan aikuisiksi, kaikkine ikävaiheineen ja mahdollisine lapsenlapsineen. Todennäköisempää on, että ympärillä on perhettä, myös sitten, kun ollaan vanhempia, jos lapsia on joskus saanut.

No ei minullakaan koskaan ollut vauvakuumetta (kuten ei esim. myöskään haaveita prinsessahäistä tai kosinnasta kuumailmapallossa tai vastaavassa). Tiesin kuitenkin, että jossain vaiheessa haluamme mieheni kanssa lapsen. Se oli sellainen järkipäätös, ei mikään "kuumeilu". En myöskään hurahtanut mihinkään yltiöpäisiin raskausjuttuihin, ts. en tehnyt lisääntymisestä elämäntehtävääni. Lapsen saaminen oli kyllä ihan toivottua, mutta en mitenkään kipuillut asian kanssa. Se oli enemmänkin sellainen tunne, että lapsi voi nyt tulla jos on tullakseen. Jos lapsen joskus haluaa, niin ei kannata mitään "kuumetta" odotella. Yleensä looginen ihmistyyppi ei muutenkaan hurahda mihinkään "kuumeiluihin". Ja lasta rakastaa ihan mahdottomasti silti, vaikka ei raskautumisen takia ole sekopäiseksi mennytkään. 

Vauvakuumeilijat on vähän oma rotunsa, väittäisin. Ei monikaan mitään vauvakuumetta koskaan koe, ja silti haluaa lapsia ja saa niitä. Siispä hommiin vaan ap, jos yhtään tuntuu siltä, että perhe olisi hyvä juttu. Itse kadun, kun aloitin niin vanhana, että toista lasta en varmaan enää jaksa tähän ekan lisäksi enää.

Vauvakuume tarkoittaa käsittääkseni sitä, että ajatus vanhemmuudesta muodostuu "fiksaationomaiseksi" - kyseessä ei ole sen kummempi neuroosi kuin ihastuminen. Joku voi tuntea lähes fyysisen kipuun verrattavaa tuskaa siitä, että ikää on yli 40 ja munasolut kuolee toinen toisensa perään, kun puuttuu sellainen henkilö jonka kanssa haluaa perimänsä yhdistää. Olisi niin paljon annettavaa, mutta tuntuu että aika käy vähiin. Tai teini voi hurmaantua ajatuksesta, että hän olisi äitinä erityisen arvokas. Kolmas voi haluta töistä vaihteeksi pois, ja vauvan saamisesta löytyy sopiva syy. Neljännen on saatava yritykselleen perijä, ja ellei hedelmöitymistä tapahdu yrityksistä huolimatta, lapsen saaminen voi merkitä entistä enemmän. Kyse on siis mielestäni psykologisista mielikuvista, jotka liittyvät omaan egoon; lapsen saamisen kannalta vauvakuume ei ole välttämätön. Onhan se tietysti hyvä asia, jos koet voimakkaasti, että haluat lapsen juuri kumppanisi kanssa: se tarkoittaa että ihailet häntä suuresti, ja tahdot lujittaa sidettänne yhteisellä lapsella. Näin kirjoitan koska en usko, että kukaan todella ymmärtää mitä rakkaus omaan lapseen tarkoittaa (voidakseen sitä kuumeilla), ennen kuin tulee vanhemmaksi ja rakastuu pikku hiljaa. Sitä ennen ihminen on rakastunut unelmiinsa. Tietysti on mahdollista, että esim. taaperon äiti kokee vauvakuumeen: hän haluaa tunteä itsensä jälleen korvaamattomaksi, kun edellinen lapsi alkaa jo itsenäistyä.

Saatiin lapsi (tai tehtiin, vuosi piti yrittää raskaaksi tuloa ennen kuin onnistui) vaikka en koskaan kokenut vauvakuumetta. Kuitenkin siis halusin lapsen ja halusin perustaa perheen. En ole koskaan hullaantunut muiden vauvoista, en selannut mitään vauvalehtiä tai käynyt hypistelemässä pieniä töppösiä kaupoissa, en itkenyt sitä että taaskaan ei plussannut, en koskaan edes haaveillut ennakkoon vauva-ajasta tai miettinyt vauva-aikaa etukäteen niin kauheasti. Raskausaikana en hössöttänyt mitään vauvajuttuja, en halunnut jutella raskaudesta tai vauvoista muiden kanssa, en ostellut isoa kasaa vauvojen vaatteita tms. Toki sitten loppuraskauden aikana ostin välttämättömät vauvatarvikkeet kuten sängyn, vaunut, hoitoalustan ja muutamat vaatteet (äitiyspakkauksen vaatteet kelpasi hyvin minulle), mutta nekin ostimme ihmeemmin hössöttämättä eli menimme kauppaan eräänä päivänä ja valitsimme sopivat ja ostimme sitten ne. Vauva on nyt 5 kk, mutta kun tapaan ystäviä niin en halua puhua vauvajuttuja vaan ns. aikuisten asioita ja kuulla ihmisten työkuulumisia ja sellaisia. Mistään perhekerhoista en ole innostunut. 

Silti olen hyvä äiti, vauvani on minulle maailman tärkein asia ja olen joka hetki hänelle läsnä ja haluan olla sitä ja teemme yhdessä kaikkea mistä vauva nauttii. Se, että en kuumeile enkä hössötä niin se ei tee minusta yhtään huonompaa äitiä.