Tuntuuko että elämä on ihan turhaa ilman jos ei ole ketään rinnalla?

Juu. Varsinkin vkl ja lomat on kamalia kun ei ole kavereitakaan josta sais (reissu)seuraa. Kotona viihdyn arkena yksinkin

Ei tunnu. Ymmärtääkseni moinen tuntemus liittyy vaikeaan läheisriippuvuuteen ja masennukseen.

Elämä on ihan turhaa oli parisuhteessa tai ei. 

Sehän riippuu siitä mihin on tottunut.

Ei, mutta nuorempana kyllä tuntui. Oikeastaan nykyään arvostan hirveästi ihmisiä, jotka pärjäävät elämässä ilman parisuhdetta. Siinä on jotain rohkeaa. 

Ei aina, mutta elämän täyttäminen on vaikeampaa yksin kuin yhdessä. Tai siis yksin ollessani tarvitsen enemmän sisältöä elämääni kuin yhdessä olessa tunteakseni elämäni merkitykselliseksi.

Voi kai se elämä tuntua turhalta ja tyhjältä vaikka olisi suhteessa ja perheellinenkin. Ratkaisu tuohon tunteeseen on jossain sisällä ihmisessä.

Ei. En halua ketään rinnalleni, tykkään elää erakkomaisesti.

Vierailija kirjoitti:

Ei aina, mutta elämän täyttäminen on vaikeampaa yksin kuin yhdessä. Tai siis yksin ollessani tarvitsen enemmän sisältöä elämääni kuin yhdessä olessa tunteakseni elämäni merkitykselliseksi.

Tämä. Yksinollessa pitää keksiä erilaisia tekemisiä, ettei olo tuntuisi surkealta: olen yksinäinen hylkiö, josta kukaan ei välitä. Kumppanin kanssa eläen voi vain olla möllöttää ja elämä tuntuu silti kvalta. Toki voi jotain puuhatakin, yksin tai yhdessä, mutta jo se kumppanin olemassaoloantaa omalle elämälle merkityksen: joku välittää, olen osa jonkun toisen elämää.

Elämä on ok. Eli sitten parisuhteessa tai yksin.

Minusta on outoa jos ihminen luulee että vain parisuhde tuo onnen.

En mä elä muita varten vaan itseäni. 

Tuntuu. Ei mitään mielenkiintoa mihinkään ja ystävilläkin omat perheet ja meno joten tottakai tuntuu turhalta ja yksinäiseltä.

Ei ole kiva vanheta yksin.

Tuntuu. Ulospäin ilmeisesti kaikki ok, menen miten haluan ja harrastan jänniä juttuja joita kaikki ihailee tai kadehtii että oooh silläpä on jännä elämä.

Mutta tyhjyys vallitsee vaikka sitä yrittää kuinka peittää muulla tekemisellä. Vaihtaisin kaiken normaaliin tylsään parisuhteeseen hetinyt, mutta kun en vaan osaa.

45 vuotta yksin. Ei parisuhdetta, ei seksiä, ei molemminpuolisia ihastumisia, ei teiniromansseja, ei kahdenkeskisiä hetkiä, ei muistoja, eikä mitään muutakaan. En tiedä onko elämäni turhaa, mutta ei kai tämmöinen nyt järkevää tai onnellistakaan voi olla? Erakot valitsevat yksinäisyyden, munkit ja nunnat valitsevat jumalan, minä en valinnut tätä - se vain tapahtui ja nyt on liian myöhäistä muuttaa asiantilaa. Olen liian rikki, olen liian omiin tapoihini pinttynyt ja olen liian erilainen kelvatakseni. 

Siksi pitääkin pohtia onko tämä elämä elämisen arvoista. Jaksanko vielä edetä eteenpäin vailla kumppania.

Pitkään elin yksin ja turhaltahan se tuntui, tosin olin kai kuitenkin jotenkin tyytyväinen. Muutama hyvä ystävä kuitenkin. Oli tosin outoa seurata ystävien jatkuvaa uuden kumppanin löytämistä, aina löytyi uusi rinnalle ja edellinen sai mennä. Ei minulle vaan löytynyt ketään.

Paitsi että nyt näyttää löytyneen. Juttu on niin alkuvaiheessa, että hyvä kun uskallan hengittää, ja toisaalta tuntuu kivalta. Huomenna treffit.

Älkää luopuko toivosta, yrittäkää olla onnellsia siitä mitä teillä on, niin sitten kun yksikin potentiaalinen tulee eteen, ettette ainakaan murjottamalla karkota häntä, eikä oma aktiivisuus haittaa. Ei kannata tietenkään odottaa, että ihminen jonka kohtaatte on suuri rakkaus, joka voittaa kaikki esteet, vaan uskaltakaa avautua ja ottaa vastaan aluksi toinen ihminen kaverina, mahdollisena tulevana ystävänä. 

Enkä voi väittää, että toi on varma keino, mutta noin mulle kävi, vaikka neljäkymmentä vuotta sähläsin eri ihmisten kanssa aina jääden yksin. 

Vierailija kirjoitti:

Minusta on outoa jos ihminen luulee että vain parisuhde tuo onnen.

Ja Jumala näki, ettei ihmisen ollut hyvä yksin. Niin Hän loi hänelle kumppanin ja avun, vaimon.

On ihanaa olla vapaa. Lapsen kanssa riittää tekemistä. Ja on mulla ystäviä. En halua enää miestä riippakiveksi.

Vierailija kirjoitti:

Ei, mutta nuorempana kyllä tuntui. Oikeastaan nykyään arvostan hirveästi ihmisiä, jotka pärjäävät elämässä ilman parisuhdetta. Siinä on jotain rohkeaa. 

Jos ei ole löytynyt sopivaa niin ei kai siinä mitään rohkeaa ole, että elää silti toivottavasti kivaa elämää. Et voi päälle tietää ketkä elää sillä tavalla omasta halusta ja ketkä ei. Toki, jos palavasti haluaa parisuhteen, niin kyllä sellaisen useimmat jotenkin löytää itselleen jos vaan yritystä riittää.