Lue keskustelun säännöt.
Jos lähipiirissäsi on ollut alkoholisteja lapsuudessa. Onko tämä haitannut elämääsi aikuisena?
12.02.2019 |
Haluaisin kysyä koska itse joskus painin asioiden kanssa. Oikeastaan olen hyväksynyt asian - tai sitten vain puutunut tilanteen kanssa.
Omat vanhemmat ovat alkoholisteja. Koko lapsuuteni ajan tähän päivään saakka on jatkunut ja enpä oikein luota, että tilanne miksikään muuttuisi.
Äiti juo joka toinen päivä suunnilleen. Sekoilee, haastaa riitaa, laittaa outoja viestejä ties keille kaikille. Jopa töihinsä. Törsää rahaa peleihin ja selittää joskus ihan päästä vedettyjä sairaita juttuja. On ihan eri ihminen kun taas selvinpäin fiksun oloinen ja tarmokas, vaikkakin vähän etäinen.
Menee kyllä töihin ja hoitaa asiansa aina.
On aina pahempienkin sekoilujen jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut eikä asioista sovi keskustella. Siksipä sitä itsekin on halunnut vain sulkea silmänsä asian vakavuudelta vaikka ärsyttää, että saattaa olla tosi loukkaava ja ahdistava käytökseltään.
En ole asunut vuosiin hänen luonaan, olenhan jo aikuinen nuori nainen. Muutin alaikäisenä asumaan yksin kun tilanne kärjistyi.
Kuitenkin olen käynyt hänen luonaan melko usein ja katsellut tilannetta. Joskus ollut juoppo kavereita ja todella sekavaa porukkaa. Jopa väkivaltaa, joskus huumeita, muitakin rikoksia siinä seurassa. Kerran jopa jouduin todistajaksi yhdessä pahoinpitelyssä oikeuteen.
Onneksi se aika ei kestänyt kuin muutaman vuoden ja äidin kaverin vankilareissun jälkeen tilanteet rauhottuivat kyllä mutta juominen ei tietenkään loppunut.
Toisinaan tulee ahdistusta ja yksinäisyys, turhautuneisuus ja viha miten ei ole koskaan hakenut apua tilanteeseen ja siitä on kärsinyt älyttömän moni ihminen.
Varsinkin lapset vaikka onkin perustarpeet suht kunnossa ollut aina lapsuudessa. Siis vaatetus, ruoat, asunto siis yms.
En halua katkaista välejä vanhempiini. Tilanne olisi silloin uskoakseni toivoton heille ja olisin enemmän huolissani.
Nykyään olemme hyvissä väleissä kuitenkin.
No isä sitten on asunut eri paikkakunnalla aina eläessäni ja on myöskin ollut aina viinaan menevä.
Itseasiassa olen aina nähnyt hänet kalja tai viinapaukku kädessä ja toisessa jatkuva tupakan tupruttelu joka on edennyt vaikeaan astmaan ja mahdollisesti keuhkoahtaumaksi.
Ne yskäkohtaukset saavat vielä aikuisenakin hälytyskellot soimaan ja kehon jähmettyneeksi, toivoen kohtauksen menevän vain pian ohi.
Käy töissä myöskin mutta juo lähes joka päivä. Oikeastaan aamu lähtee kahvilla ja sen jälkeen tissuttelua jos ei ole työpäivä. Muuten sitten illalla.
Ei kuitenkaan koskaan muutu eri persoonaksi tai ole sillälailla käyttäytymisessä mitään ongelmaa. Hyvin rauhallinen.
Itsestään ei jaksa sen kummemmin pitää huolta saatika asunnostaan. Työmoraali on kuitenkin hyvä ja se on hänen elämässään kyllä se kantava arkea pyörittävä asia.
Muuten ei ole arjessa oikeasti juuri sisältöä. Satunnaisia suhteita joskus, baarissa käymistä, töitä ja yksin kotona tissuttelua.
Aina jatkunut tämäkin tilanne melko samantyyppisenä ja huomaa kyllä, ettei ajattelu ole kovin selkeää ja on muistin kanssa ongelmia. Kuitenkin aina seurassani yrittää olla pirteä ja hyvä isä juomisesta huolimatta.
Maksa-arvot ovat todella korkealla mutta haluaa olla ajattelematta asiaa vaikkakin reagoi tietoon alkuun järkytyksellä.
Jatkuu hieman..
Kommentit (33)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsuudesta saadut kokemukset vaikuttavat että otti päähän kuunnella ettei krapulaa voi päästää valloilleen vaan lääkittävä ryypyllä.
Ensimmäiselle alkkikselle kai on kärsivällinen koska kukaan ei kerro ettei hän tahdokaan lopettaa.
Kannattaisin pakkohoitoa jos kysyttäisiin.
Koska ei ole oikein muut elävät toisen ehdoilla.
Ensinnäkin voimia sinulle. Isäni oli alkoholisti ja kyllä vaikuttaa elämääni vieläkin. Olen 40v ja isä on kuollut jo monta vuotta sitten ja vasta hänen kuolemansa jälkeen olen pystynyt asiosta puhumaan ja niitä läpikäymään. Terapiassa en ole käynyt mutta ystävien, veljen ym samassa tilanteessa olleiden kanssa puhuttu. Minulla myös todella huono itsetunto ja sitä olen tietoisesti yrittänyt kohottaa ajattelemalla positiivisemmin. Lapsen syntymän jälkeen katkaisin välit, kun päätin ettei lapsen tarvitse nähdä sitä samaa mitä näin. Itse en juo juuri ollenkaan enkä halua että meille tulee kukaan juomaan. Tavallaan olen antanut anteeksi, sillä olen ymmärtänyt että riitatilanteissa "alkoholi puhui" ei isäni, joka selvänä oli herkkä rakastava taiteilijasielu. Onneks i on myös hyviä muistoja, ne auttavat jaksamaan eteenpäin
On vaikuttanut. Suosittelen sinulle sellaista, sinulla on oikeus elää omaa elämääsi. Et ole VASTUUSSA vanhemmistasi. Heidän olisi pitänyt olla vastuussa sinusta. Perheessänne on ollut sairas kuvio. Siitä yleensä sairastuu läheisriippuvuuteen. Huolehdi itsestäsi, et ole mitään velkaa vanhemmillesi. Elä omaa elämääsi, sano painokkaasti mikä sinulle sopii ja mikä ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos tähän mennessä vastanneille!
Voimia myös teille.
Pakko sanoa, että voin pääosin ihan hyvin.
Joskus on vain hetkiä kun tulee kätketty viha sisältä ulospäin joka johtaa kipuun koko kehossa ja tuskaisaan ahdistusitkuun.
Sen aikana ehtii ajattelemaan vaikka mitä synkkiä ajatuksia mutta kun nukahtaa ja herää aamulla, on olo ehdottomasti rauhallisempi ja selkeämpi, jopa iloksi toisinaan muuttuu tuo syvän tuskainen tunteellinen hetki.
Olen kyllä ehdottomasti mielestäni oikealla polulla. Olen oman tien kulkija ja olen rohkeasti ottanut vastuun itsestäni ja suunnannut uusiin ympäristöihin. Miettinyt ja kokenut jonkinlaista henkistä heräämistä.
Olen suurimmaksi osaksi kääntänyt menneisyyden haasteet voitokseni ja yhä harvemmin joudun käymään vaikeita asioita. Tosin en tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Voi olla, että tulee vieläkin kivuliaita romahduksia, jotka hallitsevat liikaa.
Joka kerta se kuitenkin järkyttää ja tuntuu yhtä hirveältä kun mieli alkaa ahdistumaan ja käsittelemään.
Yleensä nämä tunteet tulee kun omassa elämässä jokin kriisivaihe eikä tiedä mihin tulisi tukeutua. Kelle voi puhua. Koska loppuen lopuksi en kehtaa kuitenkaan ns vaivata ketään. Tuntuu, että minulla ei ole siihen jonkinlaista oikeutta ja se on jopa häpeällistä. Siksi yleensä kirjoitan jos tuska on liian hallitseva ja se täytyy purkaa sanoiksi.
Olen käynyt aal-ryhmässä (oli hyvä kokemus mutta se jäi vain pariin kertaan) sekä olen tutustunut Tommy Hellstenin tuotantoon hieman.
Jostain syystä haluaisin pitää sitä kuitenkin etäällä, tuota alkoholistin lapsen leimaa. Siksi en kai ole käynyt ryhmissä sen enempää saatika mennyt terapiaan.
Vaikka se jotenkin pysyy alitajunnassa joka sekunnilla.
Oikeasti se seuraa minua lopun ikääni jossain määrin. Yritän irtautua siitä ja unohtaa tai vähintään vain keskittyä omaan tulevaisuuteen.
Tietyt persoonan ominaisuudet nyt tietysti seuraa joka päiväisessä elämässä, kuten ne niin sanotut tuntosarvet ja varautuneisuus mutta yritän kehittää ja kasvaa omaksi itsekseni.
Mielellään lukisin lisää teidän ajatuksia.
Ap
Itse olen päättänyt etten aio häpeän viittaa olkapäillä kantaa, koska ei ole minun vikani, että isä joi. Oletko ap minkä ikäinen. Itsellä vasta yli kolmekymppisenä tullut jonkunlainen varmuus omasta itsestä ja siitä että minulla on oma elämä. Kun uskaltaa sanoa äänern että on alkoholistin lapsi, niin se helpottaa ja yllättävän paljon löytyy kohtalotovereita kun asioista alkaa puhumaan. Suosittelen sitä jos terapiaan meno ei tunnu hyvältä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa tutulta. Isäni oli alkoholisti, nyt jo kuollut. Minä olen pärjäävä, hyvässä työssä, addikti olen itsekin, läheisriippuvainen, vahva ulospäin mutta todella herkkä ja omaan huonon itsetunnon. Pidän kulisseja pystyssä, olen kroonisesti masentunut ja usein tuntuu että olen ulkopuolinen omassa elämässäni. Olen yksinäinen vaikka olen sosiaalinen töissä jne. Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö johon lääkitys.
En minä tiedä onko se vaikuttanut? Kuka sen osaa sanoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen päättänyt etten aio häpeän viittaa olkapäillä kantaa, koska ei ole minun vikani, että isä joi. Oletko ap minkä ikäinen. Itsellä vasta yli kolmekymppisenä tullut jonkunlainen varmuus omasta itsestä ja siitä että minulla on oma elämä. Kun uskaltaa sanoa äänern että on alkoholistin lapsi, niin se helpottaa ja yllättävän paljon löytyy kohtalotovereita kun asioista alkaa puhumaan. Suosittelen sitä jos terapiaan meno ei tunnu hyvältä
Toivottavasti minullakin tuo varmuus kasvaa iän myötä. Riittämättömyys ja häpeä väistyisi ainakin niin, ettei vaikuttaisi omiin tavoitteisiin. Sekin on kyllä jatkuvasti parempaan päin mennyt.
Kiitos vastauksestasi.
Olen vähän reilu parikymppinen iältäni.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa tutulta. Isäni oli alkoholisti, nyt jo kuollut. Minä olen pärjäävä, hyvässä työssä, addikti olen itsekin, läheisriippuvainen, vahva ulospäin mutta todella herkkä ja omaan huonon itsetunnon. Pidän kulisseja pystyssä, olen kroonisesti masentunut ja usein tuntuu että olen ulkopuolinen omassa elämässäni. Olen yksinäinen vaikka olen sosiaalinen töissä jne. Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö johon lääkitys.
Hei! Sinun tekstisi kyllä tosiaan kuulosti tutulta.
Joskus saan pidemmäksi ajaksi otteen elämästäni ja ihan todella tunnen eläväni.
Kunnes jokin laukaisee sen tunteen, että tunnen todella olevani ulkopuolinen ja etten kuulu maailmaan. Olen liian herkkä ja jollain tavalla syytän itseäni siitä.
Aikani kärsineenä otan pärjäämisen kovan tahdon vaihteen päälle, teen töitä, otan vastuuta, pyrin täydellisyyteen ja kulissien ylläpitoon vaikkakin sisältä saatan olla tyhjä. Ainakin kotiin mennessä ja yksin ollessa.
Muiden seurassa saatan olla ihan kaikkea muuta, naurattaja, tukija, kaverillinen, äidillinen, hyvin vastuuntuntoinen tms.
Osaan nauttia elämästä mutta toisaalta myös jokin ajatuksissa myös latistaa, joskus voimakkaammin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ei oikeastaan.. ehkä vähän semmonen negatiivinen asenne bilettäjiin ja alkoholia usein juoviin ihmisiin, mutta eipähän ainakaan itse tee mieli koskea ja keskityn sitten muihin asioihin paremmin.
Kunpa voisit jättää sen häpeän taaksesi mahdollisimman pian, ei ole sinun syysi, että vanhemapasi ovat sairaita. Sun ei pidä hävetä, salata, kaunistella tms. Rehellisyys ja avoimuus ovat alkoholistin läheisille tärkeimmät, paljon helpompaa hengittää, kun luovuttaa salatun maailman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sympatiat täältä. Paljon on meillä samaa. Olen kärsinyt ikäni äitini alkoholismista ja vanhempieni riippuvuudesta ainoaan lapseensa. Toinen on kuollut. Oma ahdistukseni ja sairasteluni pahentuneet 30-40-vuotiaana. Helpota, ei ainakaan, ennenkuin molemmat ovat "tuolla puolen". Koen erittäin suurena elämän mittaisena taakkana, suruna. Koen epäonnistuneeni elämässä.
Mikäli mitenkään mahdollista, pysyttele etäällä! Elä vahvasti omaa elämääsi, toisin kuin minä.
On vaikuttanut minuun ja sisareeni. Siskooni varsinkin voimakkaammin, koska hän on todella herkkä sielu ollut aina. Itelläni on tietynlaisia elämänhallinnan ongelmia (talouden hallinta ym) ja ongelmia solmia ehyitä parisuhteita ns. normaalien miesten kanssa. Olen aika kiltti tyttö ja annan kohdella itseäni huonosti. Huomaan sen jo itsekin kuinka toistan vanhempieni mallia parisuhteesta uudelleen ja uudelleen. Tein lapsen alkoholistin kanssa ja heräsin tilanteeseen vasta kun lapsi oli syntynyt ja ymmärsin, että mies ei tule koskaan lopettamaan juomista. Olin ruusunpunaiset linssit silmillä, enkä ymmärtänyt (halunnut ymmärtää) asioiden oikeaa laitaa piiiitkään aikaan. Olen itse työelämässä ja kaikki asiat tavallaan hyvin, tavallaan ei. Tuntuu että kaikki on jatkuvaa räpiköintiä ja selviytymistä mitä tulee talouden hoitoon ym perusasioihin. Olen aina ollut sosiaalinen ja omaan laajan ystäväpiirin, mutta tietynlainen miellyttämisenhalu seuraa varmaan lopun ikääni ja kuormitun sosiaalisissa tilanteissa. Minun on vaikea näyttää todellista minääni.
En itse käytä alkoholia oikeastaan, en ole koskaan käyttänyt. Sisareni taas on täysin alkoholisoitunut. On surullista kuinka paljon vanhempien alkoholinkäyttö vaikuttaa lasten tulevaisuuteen. Kun itse olin lapsi, ei juomiseen ja perheen asioihin kukaan uskaltanut puuttua. Nykyään onneksi (tai sanoisinko toivottavasti) puututaan herkemmin jos huomataan naapureilla, sukulaisilla, oppilaan vanhemmilla tms. päihteiden väärinkäyttöä.
Vanhemmat alkoholisteja ja minuun vaikuttanut siten, että elän elämääni paremmin ja en kuuntele kännisten kälätyksiä enään ollenkaan kun ei ole pakko. Olen aina seurannut omaa alkoholinkäyttöä tarkasti jos olisi perinnöllistä, nyt 50 v. voin kai todeta etten ole. Lapseni ei koskaan ole joutunut katselemaan tai kuuntelemaan kotona juoppoja, se on minulle tärkeää, että on turvallista ja saa nukkua rauhassa. Katkera en ole ja minulla on hyvä elämä vaikka huonoista lähtökohdista. Tee itsellesi hyvä elämä siihen voit vaikuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa tutulta. Isäni oli alkoholisti, nyt jo kuollut. Minä olen pärjäävä, hyvässä työssä, addikti olen itsekin, läheisriippuvainen, vahva ulospäin mutta todella herkkä ja omaan huonon itsetunnon. Pidän kulisseja pystyssä, olen kroonisesti masentunut ja usein tuntuu että olen ulkopuolinen omassa elämässäni. Olen yksinäinen vaikka olen sosiaalinen töissä jne. Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö johon lääkitys.
Sama seuraus mulla.
Vierailija kirjoitti:
On vaikuttanut minuun ja sisareeni. Siskooni varsinkin voimakkaammin, koska hän on todella herkkä sielu ollut aina. Itelläni on tietynlaisia elämänhallinnan ongelmia (talouden hallinta ym) ja ongelmia solmia ehyitä parisuhteita ns. normaalien miesten kanssa. Olen aika kiltti tyttö ja annan kohdella itseäni huonosti. Huomaan sen jo itsekin kuinka toistan vanhempieni mallia parisuhteesta uudelleen ja uudelleen. Tein lapsen alkoholistin kanssa ja heräsin tilanteeseen vasta kun lapsi oli syntynyt ja ymmärsin, että mies ei tule koskaan lopettamaan juomista. Olin ruusunpunaiset linssit silmillä, enkä ymmärtänyt (halunnut ymmärtää) asioiden oikeaa laitaa piiiitkään aikaan. Olen itse työelämässä ja kaikki asiat tavallaan hyvin, tavallaan ei. Tuntuu että kaikki on jatkuvaa räpiköintiä ja selviytymistä mitä tulee talouden hoitoon ym perusasioihin. Olen aina ollut sosiaalinen ja omaan laajan ystäväpiirin, mutta tietynlainen miellyttämisenhalu seuraa varmaan lopun ikääni ja kuormitun sosiaalisissa tilanteissa. Minun on vaikea näyttää todellista minääni.
En itse käytä alkoholia oikeastaan, en ole koskaan käyttänyt. Sisareni taas on täysin alkoholisoitunut. On surullista kuinka paljon vanhempien alkoholinkäyttö vaikuttaa lasten tulevaisuuteen. Kun itse olin lapsi, ei juomiseen ja perheen asioihin kukaan uskaltanut puuttua. Nykyään onneksi (tai sanoisinko toivottavasti) puututaan herkemmin jos huomataan naapureilla, sukulaisilla, oppilaan vanhemmilla tms. päihteiden väärinkäyttöä.
Sinun tekstisi ja huolesi jotenkin välittyi niin, että voin samaistua ja tunnen jonkinlaista alakuloa, surua puolestasi.
Se on kamalaa kuinka paljon rikottu lapsuus voi vaikuttaa.
Minulla on myös kokemuksia siitä, etten pysty normaaleihin parisuhteisiin. Tai tähän mennessä ole ainakaan pystynyt. Ensimmäinen miesystäväni oli minua reilusti vanhempi, henkisesti väkivaltainen alkoholisti, joka tietysti ilmeni minulle pikkuhiljaa. Käytin kyllä itsekin silloin alkoholia liikaa ja olin helposti vietävissä.
Olen eksynyt myös toisiin miehiin jotka käyttivät hyväkseen. Minusta tuntui, että otsassani luki jokin vihje helposta vedätyksestä kun sattui sellaisia miehiä tulemaan elämään.
Tai itse sitten kai vain jotenkin päädyin antamaan periksi miesten kanssa joiden kanssa ei olisi pitänyt tai viehätyin heihin.
Ehkä muutenkin viehätyn miehistä joita en kuitenkaan voi saada. Eli ovat minua vanhempia, pelureita tms.
No kipeiden kokemuksien jälkeen olen hyvin varvovainen miestenkin kanssa.
Lisäksi luottotiedot meni itselläni, ulosotto oli päällä ja alkoholiakin on virranut liikaa.
Kunnes vain pääsin pois kuvioista, tai vain lähdin ja aloin tekemään töitä kovasti myöskin psyykkeen kanssa. Minulla oli myös vakavia masennuskausia ja vakavaa oireilua.
Minun veljeni taas pystyy hallitsemaan elämäänsä, on aina pysynyt vaikka onkin vihainen vanhemmille mutta ei vain anna sen vaikuttaa elämäänsä. Hän on jotenkin osannut suojautua. En ymmärrä kuinka koska oli tavallaan perheen mies yhdessä vaiheessa ja piti huolta minusta kun olin surun murtama lapsi kun äiti lähti joka vkl baariin ja toi outoja miehiä kotiin.
Sisko sitten sai huonot lähtökohdat jo muutenkin oman mielenterveyden kanssa hiljalleen kun aikuistui ja lopulta nyt joutuu koko elämänsä luultavasti olemaan laitoksessa. Tämä on vaikuttanut perheeseemme myös syvästi jo ihan alusta lähtien.
On tässä kyllä ollut kaikenlaista....
Välillä ahdistaa.
Sitten kun muistaa kuinka vahva lopulta on niin tuntuu, että ehkä noista kokemuksista oli paljon hyötyäkin. Myöskin jotenkin välittää ihmisistä ja pystyy samaistumaan toisen tunnetiloihin. On viisastunut todella paljon lyhyessä ajassa, sillä on joutunut käymään läpi ehkä keskivertoa enemmän.
Olen myös ns kiltti tyttö. Meissä on paljon samaa tekstisi perusteella.
Tsemppiä ♥
Ap
Paljon tsemppiä sinulle. Samankaltaisten asioiden kanssa olen itse paininut koko aikuisikäni. Äitini oli alkoholisti ja lapsena pelkäsin viikonloppuja. Isä ei juonut ja huolehti meistä lapsista ja kodista, mutta riitoja oli silti viikonloppuisin, välillä heilui puukot yms.. Eikä isäni siinä kuviossa jaksanut olla läsnä meille lapsille. Äitini oli humalassa todella inhottava kaikille, suoranainen k*sipää. Työssä pystyi käymään, mutta oli etäinen selvänä.
Nuorena sairastuin syömishäiriöön. Aikuistuttuani luulin selvinneeni lapsuudesta ilman vaurioita, mutta eihän se niin ollut. Sairastuin masennukseen. Olin liian kiltti. Omien lasteni kanssa tein kaiken mielestäni paremmin kuin omat vanhempani, halusin olla täysin erilainen kuin äitini. Pyrin täydellisyyteen ja tein liikaa. Äitini raitistui lasteni syntymän aikoihin, vaikka olikin poikamme ristiäisissä ympäripäissään. Meillä oli ok välit, etäiset mutta kuitenkin. En silti ole pystynyt antamaan hänelle anteeksi, en vaikka hän on jo edesmennyt. Pitäis mennä ehkä terapiaan...
Nämä ovat kyllä vaikuttaneet omaan persoonaani. Olen itsekin taistellut ja taistelen edelleen riippuvuuksien kanssa. Koko ajan parempaan mennyt ihan elämässä kokonaisuudessaan ja työelämässä pärjään hyvin. Tällä hetkellä yritän päästä opiskelemaan.
Minulla on melko huono itsetunto ja viihdyn yksin nykyään mitä enemmän vuosia tulee.
Tai on ainakin hankala luoda syvempiä ihmissuhteita. Tunnen riittämättömyyttä ja jonkinlaista kroonista masennusta.
Joskus on parempia kausia ja silloin nautin kyllä elämästä. Oli kuitenkin mitä tahansa vaikeuksia elämässä niin ponnistan aina ja menen eteenpäin. Tiedän olevani vahva vaikka joskus tuntuu, etten jaksa ja tunnen syvää yksinäisyyttä.
Olen ajatellut joskus, että hakeutuisin psykoterapiaan ja sitä on usein suositeltu jos olen tarvinnut keskusteluapua. Se kuitenkin joka kerta jää, sillä minä sittenkin koen pärjääväni itsekseni kunhan vain yritän tehdä elämästäni itse parempaa.
Toisinaan kuitenkin tunnen murtuvani ja tunnen itseni turhaksi ihmiseksi, joka ei riitä teki sitten mitä vain.
Vertaistukea?