voi paska että on vaikeeta kaikki
Voi että voi olla pää sekaisin.
Mitenköhän saisin lyhyesti selitettyä mitä meidän arkeen on kuulunut?
Olen kirjoitellut tänne vuosien ajan. Ennen nimimerkillä 011003. Sikälimikäli että joku sen muistaa.
Suurimpina ongelmina on ollut miehen juoksentelu ulkona, petetyksi tuleminen äitiysloman alkaessa, luottamuksen meno ja erinäiset erimielisyydet siitä, miten yhdessä eletään.
Kaksi viimeistä vuotta on ollut vaikeimmat.
2006 kesäkuussa mieheni hyppäs sänkyyn jonkun tuntemattoman tytön/naisen kanssa, jonka baarista oli mukaansa saanut.
Kertoi siitä seuraavana aamuna ja menin täysin sekaisin. No, vanha juttu. Sitä seurasi äärettömän paha olo. Itkua. Tapahtuma muutti minua niin, että oli kyllä tosi syväluotaus muhun itseeni. Minä yritin kovasti alkaa luottamaan taas. Että meidän perhe säilyisi yhdessä.
Koska päätöshän oli sitten minun.
Ei enää miehen.
Ainoastaan minun, jonka niskaan paska kaadettiin ja jätettiin selviämään.
Ensimmäiset vaikeudet alkoi sen vuoden joulukuussa, kun huomasin kännykän olevan piilossa. Yleensä petauspatjan alla yöt, äänettömänä. Kännykkä vietiin suihkuun. Tämä omituinen käytös kesti kaksi päivää, sitten katsoin puheluerittelyt, soitin siihen numeroon ja nainen vastasi. Ensimmäinen reaktio mieheltä oli, että ei ole soitellu kenellekään eikä tiedä kuka se on.
Tiedän kyllä, että meni niin panikkiiin, että halusi kaiken vain kieltää. Lopulta sain tietää, että se oli työkaveri, joka harrasti samoja asioita kuin hän.
Pyysin, että soittelut ja tekstiviestit loppuvat, näkeväthän he päivittäin töissä ja iltaisin harrastuksissa. Siinä oli jo tarpeeksi.
Soitot ei kuitenkaan loppunu. Mies alkoi juoda joka vkloppu ja soitteli sille naiselle useasti niinä iltoina.
Oli aikoja, jolloin hän oli uhmakas, että hän tekee mitä tahtoo, enkä voi häntä mitenkään kieltää. Tuo nainenhan on vain kaveri.
Pyysin useasti, että haluan nähdä myös tämän kaverin, että tulee käymään meillä kahvilla sitten.
Ei tullut koskaan.
Pariin kuukauteen en katsonu puhelinta lainkaan, koska mulle sanottiin, että yhteydenpito on loppunut.
Sitten erään kerran maaliskuussa katsoin ja huomasin, että tekstarit oli päivittäisiä ja puhelut pitkiä, tunnin pituisia.
Sain hirveät raivarit.
Olin niin halunnut kuvitella, että he eivät pidä yhteyttä. Niin kuin minulle oli luvattu.
Tuohon kevääseen mahtui paljon erouhkauksia miehen puolelta.
Toki erouhkaukset tuli ulos suusta kännissä tai krapulassa aamuisin, mutta tuli kuitenkin.
Jopa tänäkin päivänä hän väittää, ettei koskaan tarkoittanut niitä. Että ainoastaan suutuspäissään sanoi ne.
Niin kovin syvät jäljet ne jätti kuitenkin...
No, kesä 2007 jatkui samaan malliin. Juoksi ulkona, ei tullut kotiin yöksi. Milloin oli sammunut, milloin puhelin hukkunut.
Meni monia öitä, etten nukkunut ollenkaan.
No joo, sama paska jatkui ja minä vain yritin.
Mutta yritin jo niin kovasti, että alkoi omat tunteet miestä kohtaan hiipua.
Että eihän se voi olla niin vaikeaa.
Mulla on ollut ihan kamalat paineet jaksaa kaikkea näitä asioita.
Koska loppujen lopuksi minun harteilleni on jäänyt meidän perheen koossa pysyminen.
Mitä enemmän nalkutin juomisesta ja ulkona juoksusta, sitä enemmän hän sitä teki.
Ja se hirvittävä kauna, joka on jäänyt noista illoista, kun kotiin ei olla tultu...
Jos joku tietää, miltä tuntuu jatkuvasti epäillä jonkun sanoja, tietää, mitä se on...
Viime syksynä tapasin yhden vanhan ystävän.
Pelästyin kovasti omia tunteitani häntä kohtaan.
Enhän ollut kuuteen vuoteen kenestäkään mitään sellaista edes ajatellut.
Poistin hänen numeron, enkä pitänyt mitään yhteyttä häneen.
Samalla kuitenkin tajusin, että lopun alkua tässä suhteessa eletään.
Olin surullinen siitä, että olin antanut luvan itselleni pitää jostakin toisesta ihmisestä. Edes ajatella mitään sellaista.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Pelkkä ajatus sai minut perääntymään.
Kommentit (25)
Kyyniseksi, tunteettomaksi ihmiseksi, joka yrittää suoriutua päivän kerrallaan elämässä eteenpäin.
Jolle jokainen päivä on suoritus. Ilman, että elämää suunnittelee etukäteen. Ei voi suunnitella, koska ei näe elämää eteenpäin. Tietää jo kyynisesti, miten asiat menevät. Että loppujen lopuksi sitä vain pettyy karvaasti.
Tiedän, että olen paska koska tunnen jotain tuota vanhaa ystävää kohtaan. Ja mitä tunnen? Perhosia vatsan pohjassa. On hyvä olla siinä.
Heidän luonteissaan ei ole mitään samaa. Ei yhtään mitään.
Mutta annanko taas hänen olla? Pitääkö minun edelleen yrittää mieheni kanssa? Vaikka tiedän sydämessäni, ettei asiat tule koskaan muuttumaan. Että asioita on tapahtunut jo aivan liikaa, jotta ne voisivat koskaan olla hyvin.
En ole vaihtamassa yhdestä ihmisestä toiseen. En tietenkään. Mutta on jotenkin sellainen olo, että jos en edes yritä tuon toisen kanssa, se mahdollisuus toisenlaisesta elämästä, MINUN onnellisuudesta, menee ohi.
Onko minulla oikeus haluta olla onnellinen? Vai meneekö lasten onnellisuus ohi minun onnellisuudestani? Ja voiko lapset olla onnellisia, jos äiti ja isi eivät ole?
Jos nyt annan olla, kadunko jälkeenpäin? Olen mielestäni niin kovasti yrittänyt tässä kahden vuoden aikana ja joutunut karvaasti pettymään monissa asioissa. Toki on ollut hyvää, mutta olen muuttunut itseni. Enkä pidä omasta muutoksestani.
"Tilaisuus kasvaa ihmisenä" kun puoliso pettää.
Mieshän ei missään nimessä halua erota.
Ei vaikka erolla on uhkaillut jo monta vuotta. On niin täydellisen tyytyväinen minuun, eikä ikinä lähtisi kenenkään kanssa mistään baarista.
Pitäähän minun se uskoa, pitäähän?
En toivo mitään vastauksia tähän, eihän tämä ole sellainen paikka.
Olisi vain pakko saada jotain ajatuksia tähän tilanteeseen.
Oma äitini ehdotti, että hankkisin jotain mielekästä tekemistä itselleni, että saisin jotain muuta ajateltavaa...
Vaikka että alkaisin taas maalaamaan.
Suutuin niin kovasti hänelle, ei kyse ole ollut koskaan MINUN tyytymättömyydestä omaan elämään.
Minä tein valintani, kun miehen kanssa hynttyyt yhteen laitoin enkä uskonut koskaan, että mitään pahaa voi meille käydä.
Nyt olen jossain tienhaarassa, jossa pitäisi valita MUUTOS tai VANHA.
Ja se on niin kovin vaikeaa. Pystynhän minä yrittämään tässä vanhassa, mutta eikö kaikki ole jo nähty ja koettu?
En minä halua tälläistä elämää.
En halua olla katkera vanha ämmä lopunikääni.
Eikä se katkeruus häviä mihinkään, koska mieheni vain on tuollainen. Ei hän voi itselleensä mitään. Enkä osaa enää olla vihainen hänelle. Miten voisi olla vihainen asioista, mitä ei kertakaikkisesti pysty muuttamaan?
tämä kun herjasi että on liian pitkä. laitoin sen nyt kuitenkin kun kerran kaiken sain kirjoitettua...
mikäli nyt joku edes jaksaa koko viestiä lukea :)
enkä odota mitään "tee näin ja näin".
edes jotain,
mikäli jollain jotain sanottavaa on.
on niin kamala olo.
jos olisin sinä, niin muituttaisin itseäni siitä, että TÄMÄ elämä ei ole kenraaliharjoitus, vaan me elämme nyt sitä yhtä ja ainutta. Uhraatko elämäsi suhteelle, jossa toinen on mikä on ja sinä kärsit vai annatko ITSELLESI uuden mahdolllisuuden tuntea iloa, onnea ja mahdolliesti tuntea itsesi rakastetuksi. Olen taivaltasi pitkään seurannut ja minusta sinä olet yrittänyt, ihan oikeasti.
Minusta elämä on liian kallisarvoinen tuhlattavaksi toisen ihmisen kynnysmattona olemiseen, minusta meidän jokaisen elämä on arvokas, jokaisella meistä on oikeus tavoitella onnea ja tulla rakastetuksi ja tuntea rakkautta ja onnea. Ja mielestäni sinun mahdollinen päätös lopettaa nykyinen sude ei ole hätoiköity eikä nopea. Olet koettanut ja jos ei toinen ymmärrä oikeasti, että hänenkin tarvitsee yrittää ja pyrkiä luottamuksen voittamiseen yms, niin minä kyllä tekisin vielä sen yhden päätöksen siinä suhteessa (ja olisin eli siis sinä olisit) se vastuunkantaja.
Ja ne perhoset mahassa on yksi osa sitä ilon-onnen-rakkauden kokemusta :) ;)
Voimia ratkaisuihin!
Ihmiselle tulee aika tehdä päätös. Hän ajattelee, että sitten kun on tapahtunut niin tai näin, sitten kun minulla on enemmän rahaa, sitten kun olen selvittänyt asiat mielessäni, sitten kun...
Ihmiselle tulee aika tehdä päätös. Kaikki sitten kun -ehdot ovat jo täyttyneet moneen kertaan. Mutta kun... Mutta kun pitäisi ajatella lapsiakin, mutta kun isoäitikin saattaa saada sydänkohtauksen, mutta kun asuntokin on yhteinen, mutta kun äitikin käskee vielä yrittää, mutta kun...
Ihmisellä oli aika tehdä päätös, mutta aina oli sitten kun tai mutta kun -ajatuksia. Lopulta ihminen keräilee omia elämänsä rippeitä ja sirpaleita ajatellen, voi että kun... Voi että kun olisin silloin aikanani osannut tehdä päätöksen, voi että kun minulla olisi voinut olla kuitenkin ihan toisenlainen elämä, voi että kun vierelläni olisi nyt joku ihana ihminen vanhenemassa, voi että kun...
Ei ole olemassa toista elämää, vain pieni vaatimaton tähdenlento tää!!!!
ihana viesti!
tuli vain tuosta mieleen, että kun kuulin tämän alla olevan soivan k-raudassa viime viikolla, meinasin alkaa itkemään :)
Tuuli hiuksillaan
hiekkaa varpaissaan
silmin hehkuvin
tyttö naapurin, öihin valkeisiin
kanssas kauniit niin
kesät kuljettiin
Enkä milloinkaan
tullut kertomaan
salaa iltaisin, meistä haaveilin
Siitä kuinka jäät, mun syliin kiihkeään
kun aamu hämärtää
Joskus vieläkin, talviaamuisin
mietin missä meet
onko vastanneet
vuodet unelmiis
Minkäläinen tie, sulle annettiin
Niin kaikki ohikiitävää
Ikävä ja riemu joka hetken värähtää
Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet
ja jäljet häviää
Kuuman heinäkuun, yössä hehkuen
sanoit pakahtuu, mun sydän janoinen
pelätä ei saa, jos tahtoo milloinkaan
onnen saavuttaa.
Tyttö naapurin, silmin palavin, suuren maailmaan,
Käytkö vieläkin?
Kaikki aikanaan, kun turha riisutaan
Saitko rakastaa?
Ohikiitävää
Ikävä ja riemu joka hetken värähtää
Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet
ja jäljet häviää.
Niin ohikiitävää
ikävä ja riemu joka hetken värähtää
Mitä toivot että jää
kun pihan poikki kuljet, ja jäljet häviää.
Ohikiitävää
Mitä toivot että jää
Eilen keskusteltiin kolme tuntia kotona.
Kerroin kaiken mitä mieleen tuli. Kaikki siis pyörii vanhojen asioiden merkeissä.
Kun sinä silloin teit sitä ja tätä.
Vituttaa, että muistelen kahden vuoden ajan takaisia tapahtumia. Mutta kun se
vaan muutti niin paljon.
Jos hän ei olisi ikinä mennyt toisen kanssa sänkyyn, osaisin ehkä käsitellä
asioita jotenkin paremmin. Sen jälkeen pelkkä naisen nimi on punainen vaate
mun silmille. Pääsenkö mä ikinä niistä ajatuksista eroon muka?
Miestä pelottaa. Eihän hän ole koskaan kuullut minun suustani, että haluan erota. Hän tivaa vastausta, mitä nyt, mitä tehdään, ei halua erota, pitäisi taas
antaa mahdollisuus korjata kaikki.
Mutta eikö niitä mahdollisuuksia tässä ole ollut? Enkö minä ole antanut jo ajat
sitten mahdollisuuden korjata kaiken? Miten se voi olla niin vaikeaa hänen käsittää, etten enää tunne samoin kuin kaksi vuotta sitten.
Kaksi vuotta ihmisen elämässä on todella pitkä aika. Suurimman osan tästä ajasta olen käyttänyt asioiden murehtimiseen. Murehtinut niin paljon, etteivät
edes kaikki ystävänikään enää jaksa minua kuunnella. Siksipä tiedän, että jos jään hänen kanssaan, jään yksin. En ole enää oikeutettu valittamaan, koska olen
tehnyt valintani.
Mies laittoi aamulla tekstarin perään, ettei pysty kuvittelemaan että olisin pelkkä ystävä jne... Minusta taas tuntuu niin paljon helpommalta, jos voisin olla vain
ystävä.
Eikä tällä ole mitään tekemistä sen minun vanhan tutun kanssa. Tai on sillä lailla, että se avasi mun silmät niin, että tajusin maailmassa olevan muitakin
ihmisiä. Erilaisia. Onhan niitä.
En tiedä mitä sanoa miehelle. Toisaalta tietenkin olisi JÄRKEVINTÄ lasten takia taas yrittää. Mutta entäpä minun pääni kannalta? Onko HYVÄKSI minulle, että yritän antaa itselleni luvan luottaa ja rakastaa? Ja entäs KUN petyn taas.
Vaikka puolen vuoden kuluttua. Tai vuoden. Mitäs sitten?
Olen vain niin täysin VARMA siitä, että ei tämä mihinkään muutu.
Saanko minä jo luovuttaa? Ja miksei mies halua luopua minusta?
Kaikki mitä hän on tehnyt... Miksi sellaisia asioita tekee, jos ei halua toisesta eroon?
Eihän kaiken tarvitse olla näin vaikeaa, eihän.
ja jos nyt päätät antaa itsellesi mahdollisuuden onneen, ei sinun varmasti ainakaan koskaan tarvitse epäröidä, ettetkö yrittänyt tarpeeksi. Olet todellakin yrittänyt ja yrittänyt, mutta sinun pitäisi ymmärtää, ettet voi toista ihmistä muuttaa. Olet oikeastaan lukemani perusteella tehnyt eroamisen surutyönkin valmiiksi.
Voin kokemuksesta kertoa, etteivät lapset aina kärsi erosta. Mun tapauksessani, lapset olivat vilpittömän helpottuneita ja onnellisia äitinsä, eli minun puolestani. Se tuntui mahtavalta ! En ollut ymmärtänytkään, että lapset surivat ja elivät kauttani...
Ehkä minäkin olisin ymmärtänyt aiemmin tehdä eropäätökseni, jos olisin tiennyt lastenikin kärsivän epävakaasta suhteestamme...rakkautta ja läheisyyttä he eivät ainakaan meidän avioliittomme viimeisinä vuosina nähneet...vain surullisen äidin, joka hoiti tunnollisesti lapset ja kodin.
Sanot, että olisi järkevintä lasten vuoksi vielä yrittää..olen toista mieltä..
Helpotuksen tunne on valtava, kun huomaa, että ratkaisu oli oikea. Kuinka mahtavaa on vetää ilmaa keuhkoihinsa ilman mitään möykkyjä. Helpotus tuntuu ihan fyysisenä, kun sitä on noin kauan halunnut.
Tiedätkö, aika uskomatonta, mutta kun luin nuo pari ensimmäistä viestiäsi, joissa kerroit elämästäsi, niin mulle tuli mieleen juuri tuo Juha Tapion laulu, jossa on niin koskettavat sanat. Olen kokenut sen läheiseksi itselleni ja olen vuodattanut monet kyyneleet sitä kuunnellessani. Oikein hymähdin ääneen kun näin, että olit laittanut sen laulun sanat tuohon...
Toivon sinulle voimia tehdä päätös. Mielestäni olet odottanut sitä jo niin monta vuotta, että on sinun vuorosi elää...
Voimia.
Minä en jaksa uskoa että on järkevää antaa parisuhteelle loputtomiin tekohengitystä edes lasten takia. Ihan helposti ei tietenkään kannata erota, mutta ei sitä voi väkisinkään hampaat irvessä elämäänsä elää väärän ihmisen kanssa. Ja kertomasi perusteella olet todellakin yrittänyt ja yrittänyt. Lapset kyllä aistivat kireän ilmapiirin ja kärsivät jos vanhemmat ovat yhdessä onnettomia.
Anna itsellesi mahdollisuus tulla onnelliseksi! Jos todellakin olet varma ettei suhteellanne ole onnellista tulevaisuutta, niin ota askel eteenpäin. Helppoa se ei tietenkään ole, mutta ei elämäsi muutu ellet itse sitä ala muuttaa. Voimia sinulle!
Lainaus Stellan kappaleesta Piste :
Kun puhalletaan tulta tähän
sammuvaan hiileen,
se savullansa meitä tukehduttaa.
Ja jos vain muistellaan,
jäädään kiinni ikuisuuteen.
Eikä eletä ollenkaan,
kaikki tämä vähäkin vain tuhotaan,
rohkeempaa on luovuttaa.
Kyllä sinä muistat, kuinka katse viiltelee.
Kyllä sinä tiedät, miten lehdet putoilee.
Kaikki on jo nähty, siksi pisteen nyt teen.
Anna jo olla.
Anna mun olla ja unohtaa.
Kun nyt jutellaan,
voidaan hyvin katsoa silmiin,
on nähty nämä seinät ennenkin.
Mut ei saa koskettaa,
ne aamut meidät imee vain kuiviin.
Ei tästä tule näin valmiimpaa,
ehkä on jo aika irroittaa,
kai saa nyt luovuttaa.
Kyllä sinä muistat, kuinka katse viiltelee.
Kyllä sinä tiedät, miten lehdet putoilee.
Kaikki on jo nähty, siksi pisteen nyt teen.
Anna jo olla.
Anna mun olla ja unohtaa.
Anna jo olla.
Anna mun olla ja unohtaa.
Kyllä minä tiedän, kuinka kehomme kietoutuu.
Kyllä minä muistan, kelle ihosi tuoksuu.
Jos tulevatkin vuodet käsiimme
vain rikkoutuu.
En jaksaisi olla, anna mun olla ja unohtaa...
Toveruus on helppoa. Se ei vaadi uskollisuutta, ei lojaalisuutta. Se on kuin esine, jonka voi ottaa hyllystä sillon kun sitä tarvitsee. Ja jos ei tarvitse, sen voi pitää hyllyssä esillä, katsella kun haluttaa. Toveruus ei sido, ei tunne seksuaalista vetovoimaa, ei tarvitse kunnioitusta.
Ystävyys on ihmisten välistä yhteistyötä ja palvelevaa käyttäytymistä, mihin liittyy oleellisen asana uskollisuus. Ystävysten välillä on molemminpuolista luottamusta ja kiintymystä. Ystävyyden periaatteena on luottamus siihen, että kumpikaan osapuoli ei tuota toiselle minkäänlaista henkistä, fyysistä tai taloudellista vahinkoa.
Rakkaus on syvä kiintymys toiseen henkilöön. Parisuhteessa rakkauden elementtejä ovat kunnioitus, läheisyys, intohimo ja omistautuminen. Mikäli jokin näistä elementeistä puuttuu, rakkaus on vaillinaista.
Lopuksi lainaus Maria Jotuni aforismeista:
Uskollinen ystäväsi petti sinut! No, eihän hän ollut uskollinen, kosa petti, eikä hän ollut ystäväsi, koska hän ei ollut uskollinen. Mitä siis menetit? Vieras käänsi sinulle selkänsä ja meni matkoihinsa. Hän teki melkein ystävän työn, koska hän jätti sinut rauhaasi ja lahjoitti sinulle selvyyden.
Aika kurjaa elämää olet viettänyt. En ihmettele, jos et enää osaa ajatella järjellä tai tunteellakaan. Nimitätin järkeväähän ei tuollainen elo ole lasten kannalta.
Muista, että lapset huomaa paljon enemmän kuin näyttävät.
Eniten miettisin lasten kannalta asiaa niin, että onko tuollainen elämä todellakin se esimerkki minkä haluat lapsille opettaa parisuhteesta? Te kuitenkin näytätte mallia siitä miten parisuhteessa toimitaan.
Siihen, että suhde toimii, tarvitaan kaksi ihmistä. Teillä sinä olet ainoa joka yrittää. Mies ei ollenkaan.
Mies elää liian helppoa elämää, miksi siitä haluaisi luopua. Tekee mitä tahtoo, sinusta välittämättä.
En ole kokenut mitään vastaavaa, joten helppo tässä on tietty sanoa.
Älä ihmeessä jatka! Ihan oikeasti! Ansaitset niin paljon parempaa, samoin lapset ansaitsee!
Tsemppiä ja VOIMIA!
T: Ynis
Olet jo yrittänyt aikamoisen kauan. Odotatko, että lapset ovat täysi-ikäisiä, että uskallat lopettaa yrittämisen? Uskotko, että lapset ovat onnellisempia, kun onneton äiti yrittää vuosikausien ajan ymmärtää holtitonta isää, kuin jos vanhemmat asuisivat eri osoitteissa ja äiti voisi olla onnellinen? Minä en usko.
Voimia - luulen, että teet miehellesikin palveluksen kun vihdoin lopetat hänen kasvattamisensa ja ymmärtämisensä ja lasket hänet vapauteen.
voi olen miettinyt niin paljon mitä HALUAISIN tehdä. pääsen mielessäni aina siihen kohtaan, jossa sanon miehelle, että en halua enää jatkaa, erotaan.
sitten ajatus kulkee talon myymiseen. ja siihen, että muutan kerrostaloon.
pieneen kaksioon. samalla päätä sekottaa mm.
... entäs lasten rakas leikkimökki pihalla, joka juuri laitettiin? minne mä sen vien?
... miten lasten, ainakin isomman (5v), pää kestää sen, että juuri viime syksynä myytiin vanha koti pois ja muutettiin uuteen? kun hän nimenomaan varmisti, että
EIHÄN me muuteta enää koskaan pois.
... kun naimisiin mentiin, mukana oli koko suku. koskeeko se myös avioeroa?
kuinka monelle minun pitää selitellä?
... miten lapsia tavataan? yritin eilen yölläkin miettiä, että jos ne olis aina kolme päivää toisella, sitten neljä päivää toisella, tai että joka toinen vkloppu ja keskiviikko päälle... ENKÄ SAA SELVÄÄ AJATUSTA PÄÄHÄNI OLLENKAAN.
viikko-viikko on ihan liikaa kun ovat niin pieniä.
... mihin koira menee? ei se kerrostalossa tule kuin hulluksi. sitä paitsi se inhoaa vieraita ihmisiä ja haukkuu kaikkea ohi ajavaa.
kaikista eniten mua vituttaa nyt se, että mies taas lupailee kuuta taivaalta ja YRITTÄÄ. mutta kun olen niin monta kertaa nähnyt, mihin tämä hieno yritys lopahtaa. tuntuu typerältä, että hän tekee täällä ruokaa ja siivoaa. ei hän ole tehnyt sitä koskaan, paitsi kun olen sanonut pahasti ja hän on alkanut suutuspäissään paiskomaan tavaroita paikoilleen.
ruokaa hän on yleensä tehnyt vain itselleen. siis OIKEASTI. hän voi kokkailla iltaisin herkkusapuskoja, hänelle itselle töihin mukaan.
kerranki käytti 400g kanaa vain omaan annokseen... ihan tuosta noin vain. muita ajattelematta...
ja nyt on sen suusta päässyt kaikkea "mennään lasten kanssa risteilyllle", "mennään tohon tapahtumaan syksyllä", "kuis eskari ja koulu sit parin vuoden päästä" ja muuta asian tynkää, mistä se ei ole ikinä ollut kiinnostunut.
ja lapset on kestävämpiä kuin kuvitteleekaan. Kyllä ne kestää eron leikkimökistä ja uuden muuton ja uudet elämäntilanteet, paljon paremmin kuin sen että saavat pitää mökkinsä ja talonsa eivätkä joudu muuttamaan, mutta niiden mutsi on iloton ja koko ajan huolissaan ja masentunut. Varsinkin siinä kohtaa kun ne tajuaa, että se että mutsi jatkoi masentuneena ja huolissaan parisuhdetta niiden isän kanssa johtui siitä, että se pelkäs että ne ei sopeudu eroon leikkimökistä tai elämään kaksiossa..
Kerrostalokaksiot eivät ole niin pahoja kuin kuvitellaan, ja hyvällä mäihällä saat jostain vaikka rivarikaksion jossa on pieni piha koiralle, jossa se voi rauhassa haukkua ohikulkijoita (ja johon tsägällä saat sen leikkimökinkin).
Ja erilaisia tapaamissysteemejä löytyy kyllä, olen samaa mieltä siitä että viikko-viikko on pienille tosi raskas. Kaverit (lapset 2 ja 4 eron aikaan) teki jokseenkin matemaattisesti monimutkaisen, mutta arjessa toimivan, ratkaisun, jossa lapset oli aina toisessa paikassa 5 päivää, sitten toisessa 3, sitten toisessa 3 ja toisessa 5. (Viikonloppujen kannalta tää oli hyvä, toinen ei saanut aina kaikkia viikonloppuja ja viikonpäivätkin rotatoi - ei tule sellaisia "arkiasioita" joita vain toinen vanhempi olisi tekemässä.) Jos periaatteellinen yhteisymmärrys on siitä, että lapset asuvat jokseenkin 50/50, joku systeemi kyllä löytyy.
Tsemppiä! Ja voimia! Ja uskoa siihen, että kaikki kyllä järjestyy sittenkin, jos ja kun päätät sanoa ne haluamasi ja kaipaamasi sanat "minä olen nyt vapaa, kiitos".
kun itse mietin vuositolkulla eroa..kuinka monet asuntohakemuspaperit revinkään, kun en uskaltanut niitä lähettää. Kuinka monet kerrat elin ajatuksissani läpi muuttoa ja kaikkea mikä tulee muuttumaan. Lasten koulut, kaveripiiri..kaikki. Kuinka kertoisin sen kaikille ystäville, työkavereille, asiakkaille..ja kun noita asioita olin tarpeeksi kauan vatvonut mielessäni päätin kestää sitä elämää joka mulla oli..ihan vaan ettei tarvitsisi kestää muutosta.
Kun mieheni sitten vuosia noita ajatuksia pähkäiltyäni petti minua (hän ei siis näistä tiennyt) ja järjesti siis asiat niin, että mun oli pakko tehdä ratkaisu, niin huomasin, kuinka turhaan olin kaikkea pelännyt, siis niin turhaan !
Kaikki meni paremmin kuin ikinä olin uskaltanut toivoa. Saimme kivan kodin, johon lapset innolla sisustivat omaa huonettaan ja tavaroitaan (mulla siis neljä lasta), järjestelimme kukkia ja tavaroita paikoilleen ja parvekkeesta teimme viihtyisän niillä eväillä jotka oli käytettävissä. Koirakin meillä oli, joka sai luvan sopeutua kerrostalo asumiseen, hyvin sopeutui !
Olin niin onnellinen kun kaikki sujui. Sain asunnon alueelta, jossa käytiin samaa koulua kuin lapset olivat aiemminkin käyneet, joten sekin järjestyi. Menin pääpystyssä töihin ja ystävien luo ja rehellisesti kerroin kuinka asiat olivat. Helpotti hirvittävästi kun ei tarvinnut enää pyöritellä niitä asioita vain omassa päässään. Pikkuhiljaa arki alkoi tuntua omalta ja jopa tutulta. Kerrostalokotikin tuntui ihan meidän omalta kodilta. Iltaisin jaksoin lukea iltasadun lapsille ja kun olin heidät peitellyt nukkumaan keitin kupillisen teetä ja käperryin sohvannurkkaan ihmettelemään rauhallisuutta, voi sitä tunnetta kun ei tarvinnut enää riidellä eikä puolustautua eikä itkeä epäonnistumistaan. Nyt olin oman itseni herra ja tuo tyyneys joka valtasi sisimpäni oli ihan mieletön helpotuksen tunne. Olin onnellisempi kuin vuosiin.
Tuosta ajasta on nyt kulunut 9 vuotta. Minulla on uusi mies, joka kohtelee minua hyvin ja rakastaa minua ja minä häntä. Hän pitää lapsistanikin hyvää huolta. Tuo aika elämästäni on enää hämärä muisto jostain joka rikkoi sisintäni siten että muistan sen ikäni ja kertaakaan en ole katunut, että järjestin uuden mahdollisuuden sekä itselleni, että lapsilleni.
Miehesi yrittää kääntää päätäsi noilla "perhe yhdessä" jutuilla ja yrittää varmaan saada kaiken tuntumaan siltä että mitään hätää ei olekaan... Mutta hän ei itseään voi muuttaa. Tuskin koskaan tulet olemaan hänen kanssaan onnellinen . Älä turhaan elä etukäteen muutosta elämässäsi vaan tee se ja tulet huomaamaan kuinka vahva olet ja selviät varmasti. Älä häpeä epäonnistunutta avioliittoasi turhaan. Luulenpa että mitä kauemmin mietit sitä surullisemmaksi vain tulet..
VOIMIA. :|
julkisuudessahan puhutaan kaikenlaista, mutta olen kyllä kuullut niistä todella hyvää myös
jossain iltasanomatyyppisessäkin kesällä iso juttu perheestä jossa petettiin vuosikaudet ja tuollaisen leirin avulla avioliitto tuli ehjäksi
kestää kai viikonlopun verran, ehkä voisi kokeilla ? niissä on lapsille hoito
Lähetettiin 5-vuotiaana sotalapseksi Ruotsiin, missä ei ymmärtänyt sanaakaan, ei tuntenut ketään. Tuli 12-vuotiaana takaisin Suomeen kaksikielisenä, mutta oma äitinsä oli ehtinyt kuolla kranaatista saamaansa suureen reisivammaan. Eli sodassa ruhjoutuneen isänsä kanssa 6 vuotta, kunnes meni naimisiin.
Saivat 3 lasta, kunnes taas tuli sota. Mummo jäi lasten kanssa kotiin, aviomies joutui rintamalle. Mummo joutui tekemään kaikki ison maatalon työt yksin. Laittoi lapset köydellä kiinni eteiseen, jotta sai kynnettyä ja kylvettyä. Siellä ne kakarat roikkui liekassa monesti tunti tolkulla, mukana minun äitini veljineen.
Sota loppui ja mummo sai miehensä takaisin, mielenvikaisena. Pappa yritti selvitä ikävistä kokemuksista hukuttamalla ajatukset viinaan. Mummo hoiti edelleen koko taloa ja lisäksi passasi juoppoa ukkoa.
Mummo hermostui moiseen juomiseen ja alkoi sekoittaa papan sahtiin juustonvalmistuksesta jäänyttä heraa. Pappa oli totaalinen laktoosi-intolerantikko, joten hera veti mahan kuralle. Vuoden verran pappa yritti sahtiaan lipittää, aina ripulilla. Lopulta hän päätti, että juominen ei hänelle enää sovi ja lopetti siihen.
Minulla lapsenlapsena oli todella ihana pappa, joka vuosien toikkarointiensa jälkeen hyvitti lopun elämänsä kokonaan perheelleen. Teki ahkerasti työtä ja välitti ihan aidosti perheestään ja perillisistään. Pappa kuoli kaikkien rakastamana 98-vuotiaana. Elämästään ehti viettää ns. hyvää elämää yli 60 vuotta.
julkisuudessahan puhutaan kaikenlaista, mutta olen kyllä kuullut niistä todella hyvää myös
jossain iltasanomatyyppisessäkin kesällä iso juttu perheestä jossa petettiin vuosikaudet ja tuollaisen leirin avulla avioliitto tuli ehjäksikestää kai viikonlopun verran, ehkä voisi kokeilla ? niissä on lapsille hoito
kuule.
minä olen istunut maha pystyssä perheasiainneuvottelukeskuksessa
silloin, kun rakas siippani petti minut menemällä toisen naisen kanssa
sänkyyn, silloin, kun olin ERITTÄIN raskaana,
JUURI jäämässä ÄITIYSLOMALLE.
siellä MINÄ istuin, koska tunsin tulevani HULLUKSI.
syytin omaa itseäni, sitä että olin lihonut tai että kun seksi ei maistu, tai... tai...
VAUVAA! SAANKO MINÄ SYYTTÄÄ VAUVAA KUN KASVATTAA MINUSTA NIIN
ISON JA ILJETTÄVÄN ETTÄ MIES JOUTUU PANNA TUIKI TUNTEMATTOMIA
NAISIA TIES MISSÄ?!
tämä riitti minun ITSETUTKISKELUMATKAAN parisuhteessa ja seuraava leiri,
missä ikinä aion käydä, on tyttöjen rippileiri kymmenen vuoden kuluttua,
sikäli mikäli, että niitä vielä silloin tarjotaan.
ja mitä tuohon toiseen viestiin, niin joo, tiedän millaista on olla sellaisen ihmisen kanssa joka juo muutenkin kuin vain "juhlimaan" lähtiessä.
olen asunut sellaisen ihmisen kanssa.
ei se tämä nykyinen ole, se oli mun suuren suuri rakkaus häntä ennen.
joka päivä otettiin vähän ja siihenhän minä väsyinkin ja muutin kissoineni pois.
häneen olisi VARMASTI tepsinyt moinen ripulia aiheuttava juominen.
ERONA näillä elämäni kahdella miehellä on ollut se, että
toinen on lauhkea lammas humalapäissään ja toinen aggressiivinen kusipää.
Mies siis yrittää. Siivoaa, vie tytöt saunaan, laittaa listoja seiniin, puhuu risteilystä, käy kaupassa. Ei hermostu.
Minua ärsyttää. Minä tiedän, mihin tämä yritys johtaa. Se johtaa yrityksen loppumiseen. Ei kukaan jaksa "yrittää" olla jotain, mitä ei ole.
En jaksa olla hiljaa kotona. Puhun arkisista asioista. Nauretaankin yhdessä.
En vain halua, että mies koskee minuun. En ole halunnut moneen kuukauteen.
Kavahdan, kun hän koskee minuun. Yhtenä yönä hän silitti hiuksiani ja makasin niin paikoillani, että pelkäsin katkeavani. Niin liikkumatta kun vain pystyin siinä olemaan. Silmiänikään en aukaissut.
Minun tekisi mieli kertoa kaikki mahdollinen tapahtunut äidille. Jotta saisin häneltä jonkinlaisen "siunauksen" päätökselleni. Hän ei tiedä mitään.
En ole halunnut vävypoikaa niin halventaa. Kuinka voisinkaan... Hävettää kertoa. Paljon asioita, mitä hän on tehnyt, jo vuosiakin sitten, ja aina vain olen tässä...
Mutta ymmärtäisikö hän sitten? Saisinko sittenkin "luvan" lopettaa tämän...
Vaikken häneltä lupaa kysykään, olisi jotenkin niin helpompaa... Mutta että
kertoa kaikki tapahtunut... En tiedä, voinko. Isälle ne asiat on vaikeampi varmasti ymmärtää.
Ei ei mitään niin kovin kamalaa. Muutaman kerran vain olen pelännyt. Ikkunan läpi tulevaa miestäni. Tupakalla poltettua kättä. Istumista päälläni.
Mutta nuohan ovat tapahtuneet humalassa. Viina ei vain sovi kaikille.
Niinhän se oli? Täytyy vain oikeasti pysyä poissa jos hulluuskohtaus iskee.
No joo. Nuo nyt ovat PIENIMPIÄ murheita meillä. Mutta kyllä tuollaistakin on
sattunut. Ei lasten nähden kuitenkaan.
Joka tapauksessa ON NIIN PALJON KAIKKEA, mitä en voi antaa anteeksi.
Enkä tiedä, pitääkö minun edes niin tehdä. Vai olenko antanut jo anteeksi,
olenko vain niin TOTTUNUT JA TURTUNUT KAIKKEEN, etten enää pidä mitään asioita minkään arvoisina???
Tuntuu, että kun näistäkin on aikaa, en voi niistä kantaa kaunaa. Eihän vanhat teot riitä eroon, eikös ne ole annettu anteeksi? Eikö silloin olisi pitänyt erota HETI, jos haluaa ottaa nämäkin asiat huomioon? Ja entäs kun hän talvella kotiin tullessaan vain uhkasi vetää mua turpaan, hänhän oli silloin humalassa, eihän sillä niin väliä, eihän??? Minähän en mennyt sillon alakertaan, kun hän niin sanoi. Pysyin yläkerrassa, sydän pamppaillen.
Minähän se olin alkanut vittuilemaan hänelle siitä, että koira haukkui ja herätti lapset. Kun herra ei löytänyt kotiavainta neljältä yöllä, niin sopiihan silloin hakata ulko-ovea niin, että koira ja lapset herää. Eikö niin? Kyllähän tuo rupee vituttamaan kun akka tommosta keskellä yötä valittaa.
Mitään ei kuitenkaan käynyt. Pelkkä uhkaus vain yököttää mua.
Voi, on ollut niin paljon hyvääkin. Minä vain olen avannut silmäni nyt.
En halua tälläistä elämää itselleni. Enkä halua haukkua häntä enää yhtään enempää. Me emme vain yksinkertaisesti sovi yhteen. Ystävänä hän on mitä ihanin, mutta muuten... ei musta ole siihen enää.
Viime syksy meni laput silmillä.
Vietimme yhden yhteisen illan miehen kanssa, joka päättyi kauheaan riitaan. Riitaan jostain naisesta, mistä kuulin hänen puhelimessa puhuneen. Minä hyökkäsin hänen kimppuun ja hän kampitti minut lattialle. Tuli sellainen Matti ja Mervi-olo.
Tästä asiasta ei puhuttu jälkeenpäin.
Pidin kyllä t-paitaa seuraavan päivän päällä, jotta hän näkisi mustelmat käsissä ja selässä.
Ei hän siis lyönyt, lattialla painiskeltiin vain.
Ja tiedän kyllä mistä se riita johtui, kaikesta selvittämättä jäänestä paskasta, joka kerääntyy meidän molempien sisään.
Tätä riitaa korjattiin hankkimalla koira kotiin.
Voi, kuulostaa niin tyhmältä, tiedän sen, mutta se oli asia, millä päästiin taas arjessa eteenpäin.
Jos joku ymmärtää, mitä tarkoitan, niin hienoa. Jos ei, niin enempää en osaa selittää.
No. Hiljaiseloa ollaan vietetty tässä neljän seinän sisällä tämä vuosi. Missään ei olla yhdessä käyty. Kaksi kertaa ehkä kaupassa. Ei muuta.
Kotona on ollut jokseenkin hyvä olla, mutta huomaan pyörittäväni ajatuksissa samoja asioita, kuin kaksi vuotta sitten. Olen tajunnut, etten voi koskaan antaa mitään anteeksi niin, että unohtaisin ja KUNNIOITTAISIN häntä enää.
Kuukausi sitten oltiin ulkona. Alkuilta oli ihan mukava. Baarissa tapasin oman kaverin ja vietin iltaa hänen kanssaan. Jossain vaiheessa tuli mies ja joku nainen vastaan. Nainen kyseli miehen ystävien perään, että kun hän on nuokkunut tuolla jossain ja tämä nainen on juottanut hänelle kahvia. Voi sitä naisressukkaa, kun kuuli, että se oli mun aviomies. Naama venähti ja astui askeleen taaksepäin.
Minä riemastuin, jotain oli käynyt! Ja olin vain niin ILOINEN siitä, että satuin olemaan paikalla! Kysyin häneltä asioita, taputin olkapäälle ja nauroin vain, että ei haittaa, olen kuullut kaiken aikaisemminkin. Siis ei mitään sen kauheampaa heillä ollut ehtinyt tapahtua. Siis kauheampaa kuin että mies oli kovasti yrittänyt saada naista lähtemään kanssaan pois sieltä ja yrittänyt suudella häntä.
Siis tämä nauratti minua.
Onko se normaalia, että se naurattaa minua???
Ei.
No, mieshän ei tapansa mukaan MUISTANUT koko asiaa ja omasta mielestään ei koskaan tekisi tuollaista.
En vain näe mitään syytä, miksi tuo nainen olisi kertonut minulle nuo asiat, jos hän olisi vain keksinyt ne. Olihan ne asioita, joita olin epäillyt monen vuoden ajan tapahtuvan.
Siksipä tulin siihen päätökseen, että tässä asiassa en miestä usko vaan sitä tuntematonta naista, joka ihan vilpittömästi oli pahoillaan, ettei tajunnut mieheni olevan varattu.
No, tuo nyt on se meidän huippukohta tässä suhteessa.
Olen aina epäillyt. Epäillyt omia silmiänikin, kun olen aamulla nähnyt miehen huulilla hileitä. Tarkistanut sen kymmenen kertaa krapulassa nukkuvan naaman, että ei helvetti, onko tuo jotain huulikiiltoa vai mitä vittua?
Ja tullut päätökseen, että se on huulikiiltoa.
Ja mies on ollut sitä mieltä, että ei ole pussaillut ketään.
Onhan minulla silmät päässä, mutta epäily omasta mielenterveydestä käy aina pään läpi, kun asiat kielletään, vaikka tietää, tietää ihan vain siksi, että TIETÄÄ...
No, tästä käytiin sitten keskustelua. Olin ensimmäiset kaksi viikkoa kyllä vain hiljaa, kun kokosin ajatuksiani.
Ja kun pääsin ajatuksissani loppuun, tulin siihen tulokseen, että me emme tule vanhenemaan yhdessä.
Kerroin tämän hänelle. Kerroin myös, etten enää rakasta häntä niin kuin ennen.
Enkä tarkoita sitä, kuinka rakkaus muuttuu alkuaikoina siksi tai täksi. Vaan sitä, etten halua rakastaa. En halua enää itkeä niin, että sormiin asti sattuu.
Ja mitä mies tähän sanoi... eipä mitään.
Muuta kuin että on aina ollut minuun todella tyytyväinen.
Ettei saisi koskaan mitään parempaa kuin minut. Että on yrittänyt parhaansa.
Olen täysin turta ja tunnoton ollut tässä viimeisen vuoden.
Oikeasti.
En ole ollut onnellinen.
Ja kaiken tämän jälkeen tapasin tuon vanhan ystävän viikonloppuna uudestaan. Voi tulihan siinä puhuttua suut puhtaaksi. Ja edelleen tiedän, että mulla on tunteita häntä kohtaan. Ja nyt on niin vaikea olla, koska TIEDÄN, että mies ei muutu. Että tämä kaikki jatkuu mun elämän ajan hänen kanssaan. Välillä voi tulla suvantovaiheita, sitten kaikki taas räjähtää. Ja miksi minä muutun?