voi paska että on vaikeeta kaikki
Voi että voi olla pää sekaisin.
Mitenköhän saisin lyhyesti selitettyä mitä meidän arkeen on kuulunut?
Olen kirjoitellut tänne vuosien ajan. Ennen nimimerkillä 011003. Sikälimikäli että joku sen muistaa.
Suurimpina ongelmina on ollut miehen juoksentelu ulkona, petetyksi tuleminen äitiysloman alkaessa, luottamuksen meno ja erinäiset erimielisyydet siitä, miten yhdessä eletään.
Kaksi viimeistä vuotta on ollut vaikeimmat.
2006 kesäkuussa mieheni hyppäs sänkyyn jonkun tuntemattoman tytön/naisen kanssa, jonka baarista oli mukaansa saanut.
Kertoi siitä seuraavana aamuna ja menin täysin sekaisin. No, vanha juttu. Sitä seurasi äärettömän paha olo. Itkua. Tapahtuma muutti minua niin, että oli kyllä tosi syväluotaus muhun itseeni. Minä yritin kovasti alkaa luottamaan taas. Että meidän perhe säilyisi yhdessä.
Koska päätöshän oli sitten minun.
Ei enää miehen.
Ainoastaan minun, jonka niskaan paska kaadettiin ja jätettiin selviämään.
Ensimmäiset vaikeudet alkoi sen vuoden joulukuussa, kun huomasin kännykän olevan piilossa. Yleensä petauspatjan alla yöt, äänettömänä. Kännykkä vietiin suihkuun. Tämä omituinen käytös kesti kaksi päivää, sitten katsoin puheluerittelyt, soitin siihen numeroon ja nainen vastasi. Ensimmäinen reaktio mieheltä oli, että ei ole soitellu kenellekään eikä tiedä kuka se on.
Tiedän kyllä, että meni niin panikkiiin, että halusi kaiken vain kieltää. Lopulta sain tietää, että se oli työkaveri, joka harrasti samoja asioita kuin hän.
Pyysin, että soittelut ja tekstiviestit loppuvat, näkeväthän he päivittäin töissä ja iltaisin harrastuksissa. Siinä oli jo tarpeeksi.
Soitot ei kuitenkaan loppunu. Mies alkoi juoda joka vkloppu ja soitteli sille naiselle useasti niinä iltoina.
Oli aikoja, jolloin hän oli uhmakas, että hän tekee mitä tahtoo, enkä voi häntä mitenkään kieltää. Tuo nainenhan on vain kaveri.
Pyysin useasti, että haluan nähdä myös tämän kaverin, että tulee käymään meillä kahvilla sitten.
Ei tullut koskaan.
Pariin kuukauteen en katsonu puhelinta lainkaan, koska mulle sanottiin, että yhteydenpito on loppunut.
Sitten erään kerran maaliskuussa katsoin ja huomasin, että tekstarit oli päivittäisiä ja puhelut pitkiä, tunnin pituisia.
Sain hirveät raivarit.
Olin niin halunnut kuvitella, että he eivät pidä yhteyttä. Niin kuin minulle oli luvattu.
Tuohon kevääseen mahtui paljon erouhkauksia miehen puolelta.
Toki erouhkaukset tuli ulos suusta kännissä tai krapulassa aamuisin, mutta tuli kuitenkin.
Jopa tänäkin päivänä hän väittää, ettei koskaan tarkoittanut niitä. Että ainoastaan suutuspäissään sanoi ne.
Niin kovin syvät jäljet ne jätti kuitenkin...
No, kesä 2007 jatkui samaan malliin. Juoksi ulkona, ei tullut kotiin yöksi. Milloin oli sammunut, milloin puhelin hukkunut.
Meni monia öitä, etten nukkunut ollenkaan.
No joo, sama paska jatkui ja minä vain yritin.
Mutta yritin jo niin kovasti, että alkoi omat tunteet miestä kohtaan hiipua.
Että eihän se voi olla niin vaikeaa.
Mulla on ollut ihan kamalat paineet jaksaa kaikkea näitä asioita.
Koska loppujen lopuksi minun harteilleni on jäänyt meidän perheen koossa pysyminen.
Mitä enemmän nalkutin juomisesta ja ulkona juoksusta, sitä enemmän hän sitä teki.
Ja se hirvittävä kauna, joka on jäänyt noista illoista, kun kotiin ei olla tultu...
Jos joku tietää, miltä tuntuu jatkuvasti epäillä jonkun sanoja, tietää, mitä se on...
Viime syksynä tapasin yhden vanhan ystävän.
Pelästyin kovasti omia tunteitani häntä kohtaan.
Enhän ollut kuuteen vuoteen kenestäkään mitään sellaista edes ajatellut.
Poistin hänen numeron, enkä pitänyt mitään yhteyttä häneen.
Samalla kuitenkin tajusin, että lopun alkua tässä suhteessa eletään.
Olin surullinen siitä, että olin antanut luvan itselleni pitää jostakin toisesta ihmisestä. Edes ajatella mitään sellaista.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Pelkkä ajatus sai minut perääntymään.
Kommentit (25)
Onnen asunto on sisällämme. Se asuu meissä, kunhan saamme kokea olevamme vapaita ja pelottomia. Se näkyy itsehillintänä ja kykynä tuntea rauhaa paitsi tasaisessa elämänjuoksussa, myös vaikeuksien keskellä. Onnellinen ihminen on kuin kukka, joka kääntyy aina aurinkoon päin. Silloinkin, kun aurinkoa ei ole, pilvisimmälläkin säällä, yölläkin.
Mitä on se elämä, jossa ei ole mielenrauhaa? Se on jatkuva kaaos levottomine öineen, mustine päivineen, ainaisine ahdinkoineen. Näitä kylvää ympärilleen ja kyntää loputonta suota, kunnes pappi sanoo arkulla: rauha tälle sielulle.
Uhrautuvaiset ihmiset seuraavat suljetuin silmin pimeyttä eivätkä näe valoa. On parempi tietää, mitä tekee, kuin uhrata elämänsä luomatta katseeta taakseen. Paras saavutus elämässä on se, että tietää mitä tekee ja oppii valitsemaan ne asiat, joille voi elämänsä omistaa.
Tämän kun kirjoitin, niin meni varmaankin viikko kun mies jäi kiinni tekstailusta ja soittelusta yhdelle "ystävättärelle". Joulu 2006 oli oikein ikimuistoinen.
Mies sanoi, että joulupyhät vietettäisiin rauhassa, jonka jälkeen alettaisiin järjestellä eroasioita.
Tietenkin erovaroituksen hän veti myöhemmin takasin.
Viestiketju Näytä viestit peräkkäin | Näytä viestipuu
FatAndFurious - 10.12.2006 13:13 (ID 1009046085)
1/4
Tuuliviirinä pyörivät tunteet. Löpinää...
Välistä tuntuu että sitä tulee oikeasti ihan hulluksi.
Tämä puoli vuotta on ollut ihan hirveetä aikaa mun pään sisällä, vaikkakin
siihen on kuulunut monia kauniitakin asioita, mm. toisen lapsen syntyminen.
Kaikki sai alkunsa kun mies petti kesällä, olin juuri jäämässä äitiyslomalle töistä silloin. No, kaipa se asia on silleen puitu, että tajuan, ettei sitä
tekemättömäksi saa ja yritän olla sitä ajattelematta.
Mutta mitäs sitten kun se asia tulee edelleen mieleen, varsinkin kun olen väsynyt... Öisin huomaan itkeväni sitä kun syötän vauvaa ja on todella vaikeaa saada se pois mielestä. Välillä pyörin sängyssä yli tunnin kun ajatuksia en saa millään pois siitä.
Kaikki pienetkin asiat, " virheet" , mitä mies tekee, otan heti vihjeenä siitä, etten ole haluttu ja rakastettu. Vaikka hän on ollut todella ihana minulle, tunnen taas itseni nätiksi hänen silmissään ja muutenkin, niin ei tarvi kuin
pieni asia hänen tehdä / jättää tekemättä, niin olen vaipua epätoivoon.
Ja epäuskoon.
Oon täällä kirjotellu noihin pettäjä-viesteihin, että hyvä kun sain tietää siitä. Juu siis hyvä niin, että miehellä oli siitä niin huono omatunto että kertoi sen, mutta... ehkä olisin kuitenkin valinnut sen entisen, iloisen oman itseni... Tarkoitan, etten ole koskaan ollut niin surullinen ja voimaton. Ja on äärettömän vaikea olla silloin, kun ne tunteet tulee näin puolen vuoden jälkeenkin.
Olen varmasti nykyään 70% vainoharhaisempi kuin ennen.
Välillä inhoan koko miestä, hän tuntuu vastenmieliseltä. Tekis mieli lyödä sitä, potkia. Ja välillä taas hän on niin turvallisen tuntuinen, etten parempaa paikkaa tiedä...
Tietääkö joku, miltä tämmönen tuntuu?
Mua vituttaa se, että en enää pysty käsittelemään sitäkään, että jos miehellä on paha päivä ja se on pahalla tuulella, niin otan sen heti itseeni. Mietin, että mitä nyt oon tehnyt. Ja seuraavaksi ajattelen, että kui se kehtaa täällä kotona mulle vittuilla jostain tyhmistä asioista, eikö se tajua, mitä on saanu aikaan, että ei mulle tolleen sanota...
Saakohan tästä kukaan mitään selvää...
Tarkoitan vain, että musta tuntuu, että ainoa mulle hyväksyttävä mies on iloinen, reipas ja haliva mies. Yksikin paha päivä tarkoittaa nykyään minulle sitä, että kohta taas paskat kaatuu niskaan.
Minä taas kiukuttelen ja itkenkin tyhjänpäiväsistä asioista ja oletan, että miehen täytyy jaksaa niitä kuunnella...
Voi, milloin sitä voi antaa menneiden olla ja keskittyä tähän päivään? Vai voiko sitä tälläsessä tapauksessa edes tehdä?
En uskalla rakastaa, ellen tiedä varmasti, että minuakin rakastetaan. Ja jos en uskalla näyttää, että tykkään, en uskalla siis tykätä, niin olen vain hiljaa istuja, mumisija, hälläväliämeemihinmeetihansama-ihminen.
Enhän voi kaikista asioista syyttää kesän tapahtumia, ymmärränhän minä sen. Ja välistä tuntuu, että oikein haluan rypeä itsesäälissä.
Ei päivät kuitenkaan surusta täyty, ne on parit pienet hetket öiseen aikaan väsyneenä tai miehen sanoista väännettynä. Haluaisin vain olla kuitenkin aina se entinen minäni, jolla itsetunto sopivasti kohdillaan ja hyvä olo pohjimmiltaan. Enkä mä ennen ole mustasukkanen ollut. Nyt en kestä edes, että mies katsoo jotain Anna Eriksonia telkkarista. Tajuatteko miten tyhmää? Teeveestä!!! No, toivottavasti se oli vain niitä menkkojen sivuvaikutuksia...
No mitä tähän nyt sitten oletan että vastataan tai kirjoitetaan takasin?
Enpä tiedä. Ehkä jotain kokemuksia. Ja ehkä jos joku tietää jotain lääkkeitä millä sais nämä tunteet menemään vaakasuoraa viivaa eikä ylös, alas ja oikein ylös ja tooosi alas :)
Viestiketju Näytä viestit peräkkäin | Näytä viestipuu
FatAndFurious - 23.8.2007 08:51 (ID 1011093176)
1/7
raha-asioista ja muustakin
olen pyörittänyt eroa mielessä jo yli vuoden eikä asiat näytä parantuvan.
onkohan kellään muulla miestä, joka on autuaan tietämätön esimerkiksi perheen raha-asioista? että tienaa kyllä hyvin, mutta ei jotenkin tajua, että suurimmat osat rahoista menee lainoihin.
meillä mies on tehnyt velkaa omiin moottoripyöriin ja autoihin, joihin hältä menee 400¿ kuussa. tän lisäksi perheessämme lähtee asuntolainat 450¿ kuussa. lisäksi on visat, yhteensä 100¿.
rahaa tulee kuussa n.2300¿ tilillemme.
mutta mies ei näytä tajuavan, että vakuutusmaksut syövät joka kuukausi ison osan tuloista. ja sähkö (vanha sähkölämmitteinen talo) sekä tietysti ruoka. lisäksi tietysti puhelimet, vesi ja nettimaksut.
jäin itse äitiysloman jälkeen kotiin sillä ehdolla, että eletään säästeliäästi sen aikaa että tyttö kasvaa ja palaan töihin.
mutta hänen harrastus, en kehtaa edes kirjoittaa tässä, mihin hän käyttää rahansa... kaiken ns. extran.
tekee viikolla pitkää päivää, että voi " rahoittaa" harrastuksensa.
aikoo nytkin käyttää 600¿ oman ittensä pönkittämiseen.
kaikki asiat uskollisuudesta lähtien on ollu päin persettä meidän suhteessa ja nyt alan oikeasti AHDISTUA siitä, että minulle jää rahan murehtiminen kun hän käyttää " omat" rahansa johonkin paskaan.
en voi tähän sitä kirjoittaa. en voi edes kenellekään kertoa sitä.
ja sekin ahdistaa. en vaan kehtaa.
mummo jätti aikoinaan miehensä koska se joi perheen rahat.
minäkin olen tehnyt useamman tuhannen velkaa tämän kotona vietetyn vuoden aikana jotta " talous" on pysynyt kunnossa.
mies ihmettelee, että miksi. jos ei ole rahaa, niin maksaa sitten kun on rahaa. hän on täysin kykenemätön ymmärtämään, että sitä rahaa ei yksinkertaisesti riitä. ja ei varsinkaan silloin, kun hän käyttää siitä itseensä niin ison osan, ettei senttiäkään jää.
minulle on irvailtu kirppiskierroksista ja kahvilla istumisesta.
nämä kotiäidin hurvittelut vievät lompakostani n.20¿ viikossa!
melko itsekästä, juu...
laitamme taloa tässä juuri myyntiin ja olen pyörittänyt päässäni ajatusta, että on täysin idioottimaista enää kasata kamppeita ja muuttaa saman katon alle. meillä on ollut miehen puolelta " erovaroituksia" tänä vuonna noin 10 kertaa. mies viihtyy kuppiloissa, välillä vähän liiankin tiuhaan eikä aina ole tullut yöksi kotiin. minä olen odottanut kotona herraa eteisessä ja antanu nyrkistä naamaan kun se sisään on astunut. joka kerta on ollut pahoillaan, mutta kun asiat vain tapahtuu hänelle aina kännissä.
musta tuntuu että mun oma asenne sitä kohtaan on tässä kesän aikana muuttunut. en enää kykene ymmärtämään, mikä siinä ihmisessä on sellaista, mistä olen kynsin hampain pitänyt kiinni.
jokaisena kertana, kun hän on eroa suunnitellut, olen saanut hänet jäämään. nyt jos sanois sen, en varmasti pyytäis. viime tapauksesta on vasta kuukausi. ja oikeastaan odotan tässä vain, että hän tekee yhden virheen, niin tämä on tässä.
mun syvä halu olla sen kanssa on muuttunut jotenkin välinpitämättömyydeksi ja inhoksi.
en ole onnellinen, en ole ollut pitkään aikaan. tähän vuoteen on sattunut ihan liikaa itkuja kohdalleni. kaikki ne ovat sellaisia asioita, mitkä olisi ollut vältettävissä, jos mies olisi muistanut myös minua.
eikä kyse ole nyt siitä, että vauvavuosi olisi ollut erityisen rankka. on meillä 4v jo ennestäänkin.
on niin paljon asioita tapahtunut meillä, mistä en ole oikein voinut kenellekään kertoa. huomaan salailevani paljon mieheni asioita, yritän pitää kulissia yllä ihanasta aviomiehestä.
lasten takia olen yrittänyt olla. en voi näet kuvitella, millaista olisi päivät ilman niitä. mutta en usko, että mies haluaisi edes niitä viikoksi itselleen. hänen harrastukset syö arkisin kaikki illat ja päivät se on töissä. ja ite hän on sanonut, ettei aina oikein jaksa edes lapsia. että ne tuli tehtyä liian aikaisin, hän on KOLMEKYMMENTÄ vuotiaaksi vielä nuori ja haluaisi tehdä asioita... voi plääh.
olisi miettinyt sitä silloin kun lapsista alkoi puhumaan.
vaikkakin vituttaa huomata, miten vuodet vierii samalla lailla ohi...
Mutta minun onnekseni, kuten jo aiemmin kirjoitinkin, olen jo ns. kuivilla siitä suhteesta, elän tätä nykyä onnellista elämää..
Kaikki tuo paska ei vaan koskaan haihdu pois, en todellakaan mieti niitä asioita enää kuin silloin tällöin, mutta sympatiani ovat juuri samaa kokevien puolella, kumpa voisin jotenkin auttaa...
Muista viiltävän helposti kuinka olin sairas, 40 kuumeessa, joka paikkaa kolotti ja paleli , en ollut nukkunut moneen yöhön. Nuorimmaisemme oli silloin alle vuoden vanha. Exä istui olohuoneessa katsomassa tv:tä tapansa mukaan yömyöhään, kaljapullo kädessä. Vauvan huone oli siinä olohuoneen vieressä. Meidän makuuhuone toisella puolen taloa, ei kaukana, mutta kuitenkin. En heti kuullut kun lapsi oli herännyt itkemään, nälkäänsä, söi nimittäin aika "isoksi" vielä öisinkin..sitten kuulin kuinka hän itki ja ajattelin että pitää mennä...ei jaksaisi millään. Kuuntelin hetken josko mies menisi koska oli valveilla. Ei mennytl. Kuten ei koskaan muulloinkaan. Raahauduin lapsen luo ja otin hänet syliini ja lohdutin..sanoin miehelleni väsymyksen kyyneleet silmissäni, etteikö hän olisi voinut...Hän katsoi minua ja sanoi "tyydy kohtaloosi, itseppähän olet sen halunnut.." Nuo sanat viilsivät sisintäni ja se oli se kerta jolloin vihdoin tajusin, etten rakasta häntä enää..
Tuosta on vuosi ja vuosia, mutta yhä se nostattaa tunteet pintaan sitä kertoessani. Kuinka toinen ihminen, jota olet rakastanut ja hän sinua, voi muuttua noin ilkeäksi.. Tuon tapauksen jälkeen elimme saman katon alla vielä yli vuoden. Raastavaa aikaa. Raskasta aikaa. Koskaan sen jälkeen en missään asiassa pyytänyt mieheni apua. Ymmärsin, että olen yksinhuoltaja, vaikka olinkin naimisissa. Kun olin ollut henkisesti erittäin väsynyt vielä tuon vuoden lisää sanoivat jo ystävänikin, kuinka kasvoiltani oli kadonnut hymy..niin kai, en jaksanut enää. Yhtään ystävällistä sanaa ei mieheltäni tullut, yhtään ystävällistä elettä, ei mitään. Sitten hän moitti minua kun seksielämämme ei luistanut...jaa-a, miksiköhän ? Tuntui jo riittävän vastenmieliseltä kun hän tuli viereen nukkumaan, saati, että olisi koskettanut..
Toivon, ap, sulle mielettömästi rohkeutta ja voimia kohdata totuus. Jotta ymmärrät, että tuhlaat elämääsi, joka on sinulle ainutkertainen. Minäkään en ollut kenellekkään kertonut mitään tilanteestani, tilanteestamme. Mutta kuten sanoin, ystäväni näkivät, että kaikki ei ollut hyvin. Sitten eräänä yönä tapahtui ratkaisu. Menin illalla myöhään vanhempieni luo, soitin ensin, että saanko tulla, rakas isäni oli puhelimessa ja sanoi että tottakai, tule vaan. Hän tuli minua pihalle vastaan, otti harteista kiinni ja oli vain siinä. Vei minut sisälle. Istuuduin ja kerroin ihan KAIKEN. Et voi uskoa kuinka helpotti, koko kertomukseni ajan itkin...
Siitä alkoi usko uuteen elämään....