G: kaameat koululiikuntamuistosi?

Eli inhosin hiihtoa vieläkin enemmän! Ärsytti kun viikossa oli 3 tuntia liikuntaa. Yhtenä päivänä 2 tuntia ja toisena 1 tunti ja aina tuo kaksi tuntia oli hiihtoa ja tunti luistelua. Minä olisin paljon mielummin luistellut aina pidempään. No hiihtänyt en ole kertaakaan ala-asteen jälkeen. Siis oikeasti saivat oikean hiihto kammon aikaiseksi siellä!

lisäksi tuli mieleen, kun ala-asteella oli aina pakko käydä suihkussa liikkatunnin jälkeen. minulla alkoi vaan menkat jo viidennellä luokalla ja suihkureissuista tuli aika painajaisia :( jos olisi opelle kertonut niin olisi päässyt opettajien suihkuun mutta se oli tosi nöyryyttävää kun ope kailotti isolla äänellä että Maija menee sitten minun suihkuuni ja kaikki arvasivat heti mistä oli kyse. mieluummin kävin muitten kanssa yhdessä suihkussa ja yritin epätoivoisesti salailla menkkojani.

toi tamburiini on kiyllä jo aivan legenda!!! itelläni kans kultaiset muistot 80-luvulta. = )



Mulle on jäänyt kyllä ainaiseks mysteeriks että mitä sillä ajettiin takaa! Ei ainakaan sitä liikkumisen iloa... =P

Jopa ala-asteen viimeisinä vuosina. Se oli nöyryttävää kun iso tyttö ei osannut uida kuin alkeisselkää. Enkä osaa muuta kyllä vieläkään.

Toinen juttu on jäänyt myös pysyvästi mieleen. Ihan ekaluokalla jumppapuku oli jäänyt kotiin ja opettaja pakotti olemaan alushoususillaan koko jumppatunnin. Ja pojat nauroivat miten hassut alushousut olivat.

Tamburiinijumpan muistan minäkin. Harjoittaakohan joku opettaja sitä vielä nykypäivänäkin?

Itse olen lyhyt ja hän oli isokokoinen ja rinnat valtavat eikä koskaan käyttänyt liivejä. Niitä ryntäitä joutui sitten väistelemään kun hyökkäsi päälle korispelissä.

Muuten olen aina tykännyt liikuntatunneista. Nuo rinnat vaan muistan vieläkin :)

psykiatri myönsi sen jälkeen kun sanoin aina liikkatunnin päätteksi tuijottavani pukuhuoneen suurta peiliä miettien miltä tuntuisi jos heittäytyisin täysillä sitä päin ja suuret peilinsirpaleet tippuis mun läpi.



mä VIHASIN liikuntatunteja ihan alusta asti. mulla on liikuntavammainen äiti ja työnarkomaani-isä, eikä meillä ole kotona ulkoiltu yhdessä saati pelattu mitään. ihan ummikkona menin liikuntatunneille ja itku silmässä yritin sopertaa etten oikeesti tunne pelien sääntöjä (joku pesis ym), että en mä tahallaan laiskottele. muistan kuinka mä ekalla seisoin jossain kentällä (sitä pesiksen helpompaa versiota varmaan pelattiin, marjapussi vai mikälie) ja kaikki huusi mulle vihaisena että JUOKSE! ja minä että MINNE? MITÄ? olin oikeesti niin pihalla kun olla voi. talviliikuntakausi meillä alkoi suoraan hiihtokilpailulla, enkä mä ollut ikinä eläissäni hiihtänyt. jne.



aika nopeesti opin verhoamaan sen pelon ja nolouden sellaiseen ylimielisyyteen ja välinpitämättömyyteen vaikka oikeasti oli itku monesti herkässä. luojan kiitos sain sen vapautuksen, olin siinä kohtaa jo ihan romahduksen partaalla.



mua ahdisti pitkään kaikki liikuntaan viittaava niin paljon että ihan itsellenikin yllättäen purskahdin itkuun kun mieheni ohimennen ehdotti hiihtolenkkiä.

Eniten ärsytti kuitenkin se, että ala-asteella opettaja neuvoi luistelussa vain liikunnallisesti lahjakkaita tyttöjä. Kerran kun oli lähes 20 asteen pakkanen ja melkein kaikki tytöt olivat suurimman osan ajasta pukukopissa, niin minäkin sain neuvoja - sain siis murusia kun kiinnostavammat tapaukset oli lämmittelemässä, vaikka oikeasti opettajan pitäisi opastaa kaikkia. Luistelusta tykkäsin kovasti! Yläasteella opettaja oli tasapuolinen ja minä olin luokan parhaita luistelijoita maaseudulla.



Ala-asteella oli tärkeää olla hyvä yleisurheilussa ja joukkuepeleissä. Oli nöyryyttävää kun opettaja kysyi lukukauden lopussa kaikilta luokkahuonessaa, siis kaikkien kuullen, että minkä arvosanan kukin luulee saavansa. En edelleenkään halua edes keskustella tuon naikkosen kanssa ja olen erittäin viileä jos hänet tapaan. Yläasteella oli helpompaa kun aktiivisuus tunneilla oli yksi arvostelun osa-alue ja esim. se luistelukin vaikutti, ja vielä muut tekijät joita en enää muista.



Vieläkö muuten lapset valitsevat itse joukkueet niin että heikommat jäävät aina viimeisiksi?

Sen kyllä muistan, että niitä suksia piti raahata kouluun ja takas koko talvi. Sukset sojotti joka suuntaan ja sauvat putos kyydistä viimeistään ensimmäisessä risteyksessä. Onneksi kunta keksi rakentaa pururadan meidän naapuriin, ja mä sain hakea sukseni pihasta sinne mennessä.



Yksi ikävä muisto tulee mieleen, ja se liittyy suunnistukseen. Mä en ole koskaan tajunnut mitään kartoista enkä omaa minkäänlaista suuntavaistoa. Silläkin kertaa oltiin koulun takana harjulla suunnistamassa. Harju oli täynnä jos jonkinmoista kuoppaa, ja minä luulin olevani sillä lähimmällä, jonka pohjalta piti löytyä rasti, ei löytynyt, mutta ei meinannut löytyä reittiä koulullekaan. Olin vissiin jonkun puoli tuntia myöhässä takaisin koululla ja sitten odotin tunnin seuraavaa bussia kotiin. Tämä siis tapahtui vasta lukioaikana.

käytettiin sellaista kehärumpua, kuulen vieläkin korvissani sen rytmikkään " pam pam pam" rummutuksen. Tämä -70-luvulla.

Karmeampi muisto on kuitenkin pakkohiihtäminen, olin aina kilpailuissakin viimeinen ja meillä tehtiin kamalan pitkiä hiihtoretkiä joko jollekin retkeilymajalle tai matkailukeskukseen (lähes 10 km), suurinpiirtein räkä poskella hiihdettiin. Sen jälkeen en koskenut suksiin vuosikausiin, ennen kuin ihan viime vuosina lasten kanssa olen hiihtänyt. Kerran koulun kilpailuissa eksyin metsään, kauhea tunne kun ketään ei näkynyt ja latuja risteili sinne tänne, sitten joku aikuinen hiihti vastaan ja neuvoi oikean reitin.

Meidän koulussa oli kauhean kilpailuhenkinen rehtori, minkä vuoksi hiihtoa talvella oli lähes joka liikuntatunnilla.

Ja me tytöt juostiin kokouimapuvun näköisissä jumppapuvuissa ja tossuissa jalat paljaina ympäri jumppasalia.



Kerran muistan, kun eräs luokkatoveri pissasi kesken jumppatunnin lattialle. Seisoimme silloin juuri jossain asetelmassa hiljaa ja hiljaisuuden katkaisi pissan lirinä lattialle ja tytön jalkojen juureen tuli iso lätäkkö. Pieniä olimme, vasta ekaluokkalaisia, mutta mahtoi tyttöä nolottaa silti.



Tämä nyt ei ollut karsea muisto, vaan muisto vain.