Lue keskustelun säännöt.
Suurista vaikeuksista voittajiksi selvinneet: onko menestyminen oikeasti vain asennekysymys?
08.02.2019 |
Tämä on vaikea aihe, myönnän, ja joskus olin itsekin asiasta eri mieltä. Ymmärrän myös edelleen syrjäytymisen, köyhyyden, sairauden ym. monet aspektit enkä missään nimessä syyllistä ketään, kenellä on vaikeaa.
Mutta olen itse kasvanut ns. uhrin ja ongelmatapauksen asemaan ja kammennut elämäni kuntoon viimeisen vuoden aikana. Velat, mielenterveysongelmat, työttömyys - kaikki ovat nyt työn alla ja elämä on joka päivä parempaa.
Ja on pakko myöntää, että kaikki lähti omasta päätöksestäni laittaa asiat kuntoon. Niin falskilta ja kliseiseltä kuin se kuulostaakin, minun täytyi ottaa itseäni niskasta kiinni ja alkaa tehdä työtä pärjäämiseni eteen. Vanhojen, haitallisten tapojen ja uskomusten muuttaminen on vielä kesken, mutta niiden purkaminen on ollut avain koko elämän paranemiseen.
Mitä te muut olette mieltä?
Kommentit (10)
On ja ei, tarvitaan myös tuuria ja jotkut vaikeudet (kuten vaikka syöpä) voivat viedä hengen.
Mutta kel' onni on, se onnen kätkeköön. Tästä ei juuri puhuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiesin aina,että eräs lähipiirin ihminen on hyväksikäyttävä,rasittava ja väsyttävä. Hankkiuduin eroon tuosta ihmisestä,ja olen kuin uusi. Kuin vanha iho olisi kuoriutunut pois ja uusi minä olisi tullut esille.
Harmittaa etten tehnyt tätä jo 20 vuotta sitten,kun jo silloin tiesin ongelman.
Omiin vaistoihin pitää luottaa.
Toisaalta kävikö uusi noususi yksi yhteen yleisen nousukauden kanssa? Työllistymisen kuten myös työttömyytesi takana voi olla tällaisia globaaleja tekijöitä joihoin et kyllä voi todellakaan vaikuttaa, paitsi tietysti äänestämällä ja kansalaisaktivoitumisella.
Okei.
Talousasiat hallinnassa - kuten aina olleet, henkisesti pahoinakin aikoina
Mt-ongelmat selätetty - joo, vaikka edelleen olen sairaseläkkeellä, ei minua kukaan palkkaisi
Toimeentulo turvattu, eikä isoja ongelmia millään alueella
Mutta.
Edelleenkään ei yhtään ystävää
Ei puolisoa
Ei paljonkaan mielenkiintoa mihinkään pitkäjänteiseen toimintaan
Elämä tuntuu turhalta, kun kukaan ei välitä, kommunikoi.
Asenteesta ei ole kiinni, mutta tyhmäkhän se on, joka jatkaa-ja-jatkaa yrittämistä vaikka tuloksia ei tule. Nyt alkaa olla jo ikääkin niin paljon, ettei edes kehtaa olla haku päällä. Pitäiskö vielä naurettavaksikin ruveta?
Tavallaan - mitta mitä se sitten tarkoittaa?
Minun vaikeuteni on, että minulla on kolmella eri tavalla pitkäaikaissairas lapsi, joka ei siis koskaan parane, ja vaikeuksia on siis sekä fyysisellä että henkisellä puolella - siitä huolimatta, että hän näyttää fyysisesti ihan terveeltä ja on tutkitusti keskimääräistä älykkäämpikin, hän ei tule koskaan pystymään fyysiseen työhön tai keskittymistävaativaan opiskeluun. Hän on tarvinnut paljon tukea ja ylimääräistä (jos niin nyt lapsen kohdalla voi sanoa) rakkautta kipujen, kaverittomuuden murheiden jne kanssa ja alakouluikäisestä aikuiseksi minä tein kaikkeni, kuntouttaakseni häntä ja antaakseni hänelle mahdollisuuksia kehittyä.
Mutta se, mikä ehkä nyt, kun hän on aikuinen, tkee tarinasta menestyksen, ei ole mikään osa siitä loputtomasta, sitkeästä ja taistelevasta yrityksestä mille tuolloin annoin kaikkeni, vaan se, että OLEN VIHDOIN LUOVUTTANUT. En vaadi mitään, mihin hän ei pysty, enkä vaadi, että maailma muuttuu. Ehkä lapseni ei koskaan mene töihin, mutta minulla on varaa elättää häntä ja pääasia on, etttä hän on onnellinen ja tyytyväinen. Kun minä en vaadi muuta, hänellä on edellytykset tulla sellaiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei minusta. Ilman ammattiapua olisin tehnyt itsemurhan.
Vaikeuksista takaisin perustasolle pääseminen ei vielä ole menestymistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olin vielä 10 vuotta sitten omasta mielestäni täysin luuseri mt-ongelmainen, jonka elämä on täynnä epäonnistumisia. Ja olihan niitä, ihmissuhteet pätkittäisiä, kouluja jäänyt kesken, töistä saatu potkut useasti. Aluksi menin ammattikouluun ja opiskelin samalla kesken jääneen lukion loppuun. Työharjoitteluissa tapasin korkeakoulutettuja henkilöitä, ja päätin hakea lääkikseen. Sinne hain useamman kerran, ja lopulta pääsin sisään. Nykypäivänä elämä on hyvää, ja taloudellista vakautta on. Kaikista eniten elämääni rajoitti epäonnistumisen pelko, ja siksi alisuoriuduin kaikessa. Kun rupesin tekemään töitä onneni eteen, se muuttui koko ajan helpommaksi ja omakuvani positiivisemmaksi (hitaasti mutta varmasti). Nykypäivänä huono itsetunto ilmoittelee välillä itsestään, mutta yleisesti ottaen ajattelen olevani ihan hyvä tyyppi ja olen todella tyytyväinen alavalintaani.
itse olen menestyjä (yliopisto-opettaja 8600 eur/kk) ja olen sitä mieltä että menestyksessä tarvitaan päättäväisyyttä ja hyvät geenit
onneksi itsellä molempia (isovanhemmat oli myös menestyjiä)
rahalla saa ja hevosella pääsee
On osaksi noinkin. Mutta on myös tilanteita, jossa ihminen on niin uupunut, että ei pysty millään opilla nostamaan itseään ( ainakaan ilman apua) tilanteen herraksi/ rouvaksi ja ryhtymään tekemään asioita selviämisen eteen.
EIkä se tee kenestäkään parempaa tai huonompaa. Mielestäni myös jokaisella lähimmäisellä on velvollisuus katsoa vähän ihmistensä perään ja auttaa tarpeen tullen.