Miksi elämä ulkomailla on parempaa?

Mä olen kaksi kertaa lähtenyt aloittamaan "uutta elämää" ulkomaille, juuri päästäkseni yksinäisyydestä, merkityksettömyyden tunteesta ja tylsäntuntuisesta elämästä. Molemmilla kerroilla lähdin optimistisesti etsimään ihan uutta elämää. Haaveilin löytäväni lopulta miehen, kavereita (olihan ihmiset "ulkomailla" kuulemma sosiaalisempia), sosiaalista elämää yleensä ja sitä kautta itsekin muuttuvani apaattisesta kotihiirestä ihan uudeksi, energiseksi minäksi. 

Maat joissa olen asunut ovat Italia (2 vuotta) ja Iso-Britannia (4 vuotta). Kokemukseni oli, että maisemanvaihdos auttoi mielialoihin niin kauan, kuin päivittäinen selviäminen oli vielä jännää, ehkä puoli vuotta. Kun kieli oli vieras, tavat, työpaikan käytännöt. Niin kauan kaikki energia meni pärjäämiseen ja tottumiseen keskittymiseen, joten ei sitä ehtinyt miettiä että olenko nyt yksinäinen ja onko tylsää. Ja siksi oli parempi olo, koko ajan tiesi että on tarkoitus päällä, se että oppii hommansa uudessa ympäristössä.

Mutta aika äkkiä se arki iski vastaan sitten. Kun kaikki taas sujui uudessa ympäristössä rutiinilla, niin sitä totesi olevansa ihan yhtä yksinäinen, yhtä pitkästynyt jne kuin Suomessakin. Ja yhtä lailla ihmiset vieroksuivat minua ulkomailla kuin Suomessakin, sitä paitsi se paljon mainostettu sosiaalisuus on pääosin hyvin pinnallista ja Italiassa varsinkin myös sukukeskeistä: ei ulkomaalainen vieras ihminen helposti oikeita kavereita löydä sieltä, vaikka tosiaan arjessa enemmän tervehditäänkin jne. Italiassa asuin Firenzessä, mikä tietysti on valtavan kaunis paikka, ja joskus tuntui että se ahdisti enemmän vaan, kun siellä olin keskellä kauneutta ja elämää, mutta edelleen se ahdistunut, levoton minä. Tajusin että se on sama itkeekö palmun vai kuusen alla, tai kauniissa vai vähemmän kauniissa kaupungissa - oma olo on sisällä eikä siihen juuri vaikuta pitkän päälle ulkoinen ympäristö.