Lue keskustelun säännöt.
En tajua kuinka ihmiset onnistuvat elämässä?
meri123
07.02.2019 |
Taas yksi määräaikainen työsuhde päättyi, missä en sopeutunut lainkaan työporukkaan, vaan jäin ulkopuoliseksi ja omituiseksi. Tusinasta työyhteisöjä mitä elämän varrella on ollut, olen viihtynyt vain yhdessä. Sosiaaliset taidot lähes aina koettu ongelmaksi. Olen kokeillut montaa hommaa, mutten vieläkään yli 30-vuotiaana keksinyt mitä haluaisin tehdä. Pääkoppa ei enää kestä vaativia yliopisto-opintoja.
Kumppanimielessä kiinnostavan ihmisen tapasin viimeksi vuosikausia sitten (varattu tietysti). Ylipäätään 25 ikävuoden jälkeen kaikki miellyttävät ihmiset vaikuttavat olevan varattuja, enkä tapaa sinkkuja missään. Kavereidenkin löytäminen ollut aina vaikeaa. Perheenperustamisikä lipuu ohitse. Vaikka kumppanin löytäisin, en ymmärrä mistä löytyisi rohkeus vanhemmuuteen ja lapsen kasvattamiseen. Enhän huonoitsetuntoisena tule toimeen edes omien tunteiden kanssa, entä sitten kun pitäisi vastata ja tukea lapsen tunteita?
Uudet harrastukset tuntuvat keinotekoisilta ja petyn aina kun en tapaa kaveri/kumppani-ehdokkaita. Loppujen lopuksi palaan aina saman vanhan pariin, joka sisältää liikaa näpertelyä yksin ruudun äärellä, eikä mikään elämässä muutu. Matkustellutkin olen, mutta yksin se on ankeaa.
Olen tässä viimeisten vuosien aikana yrittänyt olla hyvinkin aktiivinen ja laittaa itseäni likoon, mutta mikään elämässäni ei konkreettisesti muutu. Ei auttanut vaikka sain tsempattua itseni paljon positiivisemmaksi. Tiedän että monet ihmiset eivät ole edes 10% yhtä aktiivisia kuin mitä itse olen nyt ollut. Ymmärrän kyllä että ihmisillä joilla on aina mennyt hyvin menee niin aikuisenakin, mutta en kirjaimellisesti voi käsittää miten niin monet vaikeuksien kanssa kamppailleet saavat elämänsä palikat kohdalleen.
Kommentit (24)
meri123 kirjoitti:
Kumppanimielessä kiinnostavan ihmisen tapasin viimeksi vuosikausia sitten (varattu tietysti). Ylipäätään 25 ikävuoden jälkeen kaikki miellyttävät ihmiset vaikuttavat olevan varattuja, enkä tapaa sinkkuja missään.
Sama juttu näin miehenä. Silloin harvoin kun sattuu tapaamaan jonkun kiinnostavan naisen, niin eiköhän vain ole varmasti varattu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä sitten se onnistuminen elämässä on? Itselläni ei ole yhtään kaveria tai ystävää, parisuhde on ollut viimeksi 11 vuotta sitten, työ on sitä samaa tasaista arkiduunia. Mutta olen onnellinen näin, ja koen siksi onnistuneeni elämässäni varsin hyvin.
Aina ei ole kyllä ollut näin, nuorempana minäkin tempoilin ja yritin tulla ihmisten hyväksymäksi, ja aina petyin uudestaan. Lopulta ymmärsin, että olen outolintu, ja että se on täysin OK, ei minun tarvitsekaan kellekään kelvata. Voin alkaa elää omaa elämääni riippumatta muista. En koe enää edes itseäni mitenkään negatiivisella tavalla yksinäiseksi.
Onnittelen sinua!
Olen myös outo tapaus, jolla ei ystäviä ja parisuhteet kariutuvat alkuunsa.
Myönnän, että nuorempana kumminkin hain lähes epätoivon vimmalla juuri kumppania/kumppaneita. Mikään ei ditten kestänyt. Olin kai liian kaukana normista ja kelpaavasta.
Aika hyvin olen silti pärjännyt itsellisenä ja itsenäisenä, mitä nyt työelämä jäi väliin masennuksen takia.
Nyt vanhana elämä tuntuu aika merkityksettömältä. Olen täysin tympääntynyt ainaiseen yksinoloon ja siihen, etten voi olla kellekään tärkeä. Minua ei tavallaan ole olemassa. Pidän itseni hengissä ja yritän pitää kotini kunnossa. Mitään muuta ei ole.
En kelpaa edes sellaiseen vapaaehtoistyöhön, mitä ehkä jaksaisin.
Vierailija kirjoitti:
Onnittelen sinua!
Olen myös outo tapaus, jolla ei ystäviä ja parisuhteet kariutuvat alkuunsa.
Myönnän, että nuorempana kumminkin hain lähes epätoivon vimmalla juuri kumppania/kumppaneita. Mikään ei ditten kestänyt. Olin kai liian kaukana normista ja kelpaavasta.
Aika hyvin olen silti pärjännyt itsellisenä ja itsenäisenä, mitä nyt työelämä jäi väliin masennuksen takia.
Nyt vanhana elämä tuntuu aika merkityksettömältä. Olen täysin tympääntynyt ainaiseen yksinoloon ja siihen, etten voi olla kellekään tärkeä. Minua ei tavallaan ole olemassa. Pidän itseni hengissä ja yritän pitää kotini kunnossa. Mitään muuta ei ole.
En kelpaa edes sellaiseen vapaaehtoistyöhön, mitä ehkä jaksaisin.
Itselläkin elämä nyt vanhana tuntuu täysin tyhjältä ja merkityksettömältä. Jollain tavalla "ihailen" näitä ihmisiä jotka ovat yksinäisyydestä ja muista vaikeuksista huolimatta onnistuneet pysymään jollain lailla tyytyväisinä elämäänsä.
Nää on hauskoja tällaiset ketjut. Aloittaja sanoo, että on tyytymätön ja onneton. Ja vastaajat kilvan vakuuttelevat, että et sinä ole tyytymätön etkä onneton. Ja ap:n pitäisi ilmeisesti sitten todeta, että hän onkin ihan onnellinen. Tuli kai jotenkin epähuomiossa aloituksessa sanottua muuta.
Loppu hyvin, kaikki hyvin.