Lue keskustelun säännöt.
Ystävä kuoli viime viikolla - nyt itsellä ahdistus ennenaikaisesta kuolemasta
this too shall pass
05.02.2019 |
Ystäväni (alle 40v nainen, pienten lasten äiti) kuoli viime viikolla lyhyen saattohoitoperiodin jälkeen levinneeseen syöpään (jota sairasti parin vuoden ajan). Syöpä löydettiin vahingossa, kun alettiin tutkia enemmän hänen väsymystä ja flunssakierrettä jotka pistettiin pitkään vauva-vuosien väsymyksen piikkiin. Ensin huomattiin anemia, sitten syöpö joka leikattiin, ja sitten huomattiikin pian että se on levinnyt keuhkoihin, aivoihin..
Ehdin käydä hyvästelemässä ystäväni. Oli jo todella, todella huonossa kunnossa. Erittäin kovia kipuja, yski koko ajan. Puhe sammalsi ja hän oli tietty myös aivan sekaisin todella vahvoista morfiineista ja muista lääkkeistä. Pelkäsi helvetillisesti kuolemaa, rutisti minua kädestä ja itki sitä että hänen pitää nyt jo lähteä, jättää lapset, tässäkö tämä nyt oli. Mietti jos ei löydäkään taivaaseen, mitä jos eksyy matkalla. Mikä oli hänen elämänsä tarkoitus? Tämmöisiä. Minä silitin selkää, puristin kättä, lupasin että suojelusenkeli istuu vierellä eikä jätä, hän ei eksy matkalla.
Seuraavana aamupäivänä hän (onneksi rauhallisesti nukkuen) kuoli. Se oli helpotus, tavallaan. Niin kauheaa oli hänet nähdä niin käsittämättömissä kivuissa.
Tuo sairaalareissu oli elämäni tähän asti rankin kokemus. Kuolemansa tietysti myös, mutta kahden vuoden sairastelun edetessä ystäväni hiipui pikkuhiljaa, ja se muisto siitä ihmisestä johon tutustuin yli 10 vuotta sitten, on täysin erilainen kuin se jona hän lopulta kuoli.
Nyt mietin itse koko ajan kuolemaa. Kuolemista nuorena kuten hän, pienten lasten äiti kun itsekin olen. Mulla on synttärit tänään, ja sekin tuntuu jotenkin pahalta. Yksi vuosi enemmän mittarissa, koko ajan vanheten - lähempänä loppuani. Ahdistaa, rintaa painaa, pää on kipeä.
Näin ystävästäni unta viime yönä, kuten pari muutakin meidän ystäväpiirin naista. Kaikki näimme samanlaista unta: ystävämme istuu huoneessa komea, paksu tukkansa upeasti kiiltäen (sytohoidot tekivät hänestä kaljun), hän odotti jotain. Kysyin häneltä että näemmekö vielä, nyt kun hän on siirtynyt toiselle puolelle, vieläkö tulemme tapaamaan. Hän vastasi ettei ole ihan varma, sillä häntä ei ole vielä haettu, mutta hän selvittelee asiaa. Tää uni jotenkin hieman rauhoittu mun mieltä. Ja kun kuulin että pari muutakin meidän porukasta oli nähnyt tismalleen samanlaisen ja samana yönä - tuntui että ookoo, hänellä on nyt kaikki hyvin, sielu ehkä jossain välitilassa odottaen siunaamista (tiedän, tää kuulostaa todella pyskolta).
Mutta mitä mä teen tälle ahdistukselle ja pelolle? Olen yksinhuoltaja, ei ole aikuista tukea arjessa. Jos minäkin kuolen nuorena ja noin tuskallisesti? Asiaa ei auta se, että mulla on huomiseksi varattu aika ultraan jossa tsekataan yhden ison patin tilanne joka mulla on vuoden ajan selässä ollut. Maalaan heti kauhuskenaarioita; se ei olekaan rasvapatti niinkuin lääkäri sanoo, vaan syöpä.
Miten olette selvinneet tämmösistä tilanteista? Miten olette saaneet rauhan itellenne? Uskoa/luottamusta?
Tää on todella rankkaa, ja päälle kauhea työstressi ja kiire, pikkulapsi-arki.. jne. Kaikki neuvot ovat kullanarvoisia!
Kommentit (19)
Kyllä, oli uskossa. Silti kuoleman ajatus oli hänelle pelkkää kauhua. Se ahdistus oli siis aivan hirveää katsella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskon että unella on merkitystä teille jotka sen olette nähneet. Ystävä kulkee rinnallanne vaikka ei ole enää tässä maailmassa. Hän on suojelusenkelinne.
Sinulla on ollut rankka kokemus. Ystäväsi kohtalo oli surullinen. Muista että ahdistuksesi johtuu siitä, eikä oma kuolemasi ole sen takia yhtään lähempänä.
Yritä muistaa, että hyvin harva kuolee nuorena ja noin kauhistuttava loppu on onneksi muutenkin epätodennäköinen.
Ai noinkin voi kokea? Minä koen niin, että joka kerta viikatteen heilahtaessa lähellä vainaja saa nolla pistettä ja minä yhden. Olen voittaja!
Minulla on myös jatkuvasti flunssaa ja väsymystä. Jaksan hädin tuskin olla hereillä töiden jälkeen.
Toivottavasti minulla on syöpä eikä vain että olen muuten heikko, kun yritän urheilla ja reippailla kaiken päälle. Toivotaan että kuolen ennen lapsia ja puolisoa pois. En kestäisi muiden kuolemia ennen minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet vaikean paikan edessä.Kovin on luonnollista ahdistus tuossa tilanteessa.En voi muuta ,kuin rukoilla puolestasi ,että kuoleman pelko häipyisi ihmeen kautta,ja saisit rauhan mieleesi.
Sinun kannattaisi ap käydä terapiassa purkamassa tätä vyyhtiä, olet kokenut sen verran rankan jutun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattele sitä niin, että se kuoleminen ei ole paha sille kuolevalle. Meille tänne jääville se ahdistus jää, meidän pitää jatkaa elämää kun yksi on poissa. Kun ihminen kuolee nuorena, sille ei tunnu olevan selitystä. Ikään kuin meidän kaikkien pitäisi elää tosi vanhoiksi. Jos ajattelet nykyistä vanhainhoitoa, niin kuinka paljon tuolla kuolemaa odottaa yksinäisiä ihmisiä vaipoissaan? Sun ystävä kuoli keskellä kaikkea, keskellä elämää ja rakkaitten ympäröimänä.
Mä itse ajattelen, että elämä on jokaisella tietyn mittainen ja meidän pitää vaan hyväksyä se.
Mun rakas mummo kuoli tovi sitten ja olin siinä vierellä. Hän vaan lakkasi olemasta täällä maan päällä. Uskon vahvasti, että se energia siirtyy johonkin. Ei ihmisen sielu vaan lakkaa olemasta. Ja vaikka lakkaisikin, niin mitäs sitten? Se oli sen ihmisen elämä, niin pieni täällä maailmankaikkeudessa.
Kuolemaa mä pelkään itsekin, tai en sitä, vaan kipuja sitä ennen. Pitkittynyttä kuolemaa. Hanna-Riikka Siitonen sairasti syöpää lähes 20 vuotta. Pelkäsi aika pitkään kuolemaa. Jos itse saisin valita, niin ehkä mieluummin kuolisin nopeasti, kuin odottelisin väistämätöntä.
Tuttuni puolestaan sai aivokasvaindiagnoosin vuosia sitten, ei voi leikata, mutta odotellaan leviämistä. Voi kestää vuoden tai kymmenen, kukaan ei tiedä.
Ainoastaan suhteuttamalla nämä asiat maailman kaikkiin kärsimyksiin voidaan saada perspektiiviä tähän. Me kuollaan kaikki. Ei vaan tiedetä, että miten ja mihin ja milloin.
Vierailija kirjoitti:
Ajattele sitä niin, että se kuoleminen ei ole paha sille kuolevalle. Meille tänne jääville se ahdistus jää, meidän pitää jatkaa elämää kun yksi on poissa. Kun ihminen kuolee nuorena, sille ei tunnu olevan selitystä. Ikään kuin meidän kaikkien pitäisi elää tosi vanhoiksi. Jos ajattelet nykyistä vanhainhoitoa, niin kuinka paljon tuolla kuolemaa odottaa yksinäisiä ihmisiä vaipoissaan? Sun ystävä kuoli keskellä kaikkea, keskellä elämää ja rakkaitten ympäröimänä.
Tämä oli mielestäni kauniisti sanottu. Niin kuin joku fiksumpi on joskus sanonut; on parempi lähteä silloin kun on vielä hauskaa ja haluaisi jäädä, kuin olla se viimeinen jonka osaksi jää sammuttaa valot. Kaikkihan me kuollaan, siltä ei voi välttyä. Ystäväsi ei kuitenkaan kuollut yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Syvä ja lämmin osanottoni. Tosi järkyttävää. : (
Pelkään itsekin kuolemaa. Mitään muuta ei ole avuksi, mitä osaisin sanoa/ millä lohduttaa kuin se, miten uskon että
kun on synnit anteeksi ja rauha Jumalan kanssa, ei ole hätää edes kuoleman hetkellä. Mitään muuta ei ole millä auttaa ihmistä, jolla on kuolemanhätä. Kun lähdemme täältä vuorollamme jokainen
, silloin totisesti olemme yksin. Se on äärimmäisen järkyttävää ja pelottavaa. Vain Jeesuksessa on turva.
Tosi paljon tsemppiä ap: lle.
T. Vanhoillislestadiolainen uskovainen
Muuta kommuuniin? Lapsille löytyy laajempi piiri ympärille ja yksin pärjäämisen pelko kevenee, ehkä kiirekin. Suomessa tämä on täysin unohtunut vaihtoehto, ehkä ilmapiirin oikeistolaistumisen vuoksi.
Tai jos ei siihen sielu taivu, niin jonkun ystävän lähelle?
Minusta meillä myös unohtuu, että onhan se nyt tosi luonnoton tilanne, että aikuinen joutuu ihan yksin kantamaan vastuun lapsestaan voimatta edes soittaa ketään hätiin jos sairastuu. Sen kuuluukin rassata sielua. Meille vain on onnistuttu myymään maailmankuva, jossa yksinhuoltaja on mukamas meistä se kaikista vapain sielu. Ei tarvitse edes kompromisseja tehdä.
Sitten kun on tottunut itse päättämään kaiken, jälkikasvulla on kiva paikka tätä kompromissikyvytöntä aikanaan huoltaa. Ja pelokkuus periytyy - yksin pitää vastata äidistä, ei ketään keneen tukeutua...
Ei tämän näin pitäisi mennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muuta kommuuniin? Lapsille löytyy laajempi piiri ympärille ja yksin pärjäämisen pelko kevenee, ehkä kiirekin. Suomessa tämä on täysin unohtunut vaihtoehto, ehkä ilmapiirin oikeistolaistumisen vuoksi.
Tai jos ei siihen sielu taivu, niin jonkun ystävän lähelle?
Minusta meillä myös unohtuu, että onhan se nyt tosi luonnoton tilanne, että aikuinen joutuu ihan yksin kantamaan vastuun lapsestaan voimatta edes soittaa ketään hätiin jos sairastuu. Sen kuuluukin rassata sielua. Meille vain on onnistuttu myymään maailmankuva, jossa yksinhuoltaja on mukamas meistä se kaikista vapain sielu. Ei tarvitse edes kompromisseja tehdä.
Sitten kun on tottunut itse päättämään kaiken, jälkikasvulla on kiva paikka tätä kompromissikyvytöntä aikanaan huoltaa. Ja pelokkuus periytyy - yksin pitää vastata äidistä, ei ketään keneen tukeutua...
Ei tämän näin pitäisi mennä.
Kirjoitat niin hyvin ja tärkeää, viisasta asiaa joka ikinen lause.
Sinun kaltaisiesi yllättävien helmien takia vauvapalsta on ihan huippu!
Kiitos tsempistä. Toki en mieti vain omaa kuolemaa vain myös omien lasteni, tai vahempieni. Pitäähän ystäväni tilanteessa hänen vanhempiensa haudata oma lapsensa. Myös se ajatus on niin kauhistuttava. Se henkinen puoli, miten siitä selviää.
Lähinnä kun tässä keski-iän kriisissä (?) muutenkin olen pitkään miettinyt omaa elämää, mitä oikeasti haluaa tehdä esim. työkseen, ihmissuhteita, perhesuhteita, yksinäisyyttä. Niin tämä ystävän kuvio on piste iin päälle. En halua lamaantua tän ahdistuksen alle vaan elää ja rakastaa. Ystäväni elämä oli pitkään stressaavaa, parisuhdekuviot ym. Uskon että ne eivät auttaneet hänen terveytensä suhteen.
Mutta tämä pelko mikä nyt iski; jos sairastun samalla tavalla vakavasti. Se on nyt erittäin paljon mieleni päällä.
Uskon itsekin Jumalaan, tai johonkin suurempaan. Uskon ettei ihminen koskaan kuole kokonaan vaan mahdollisesti syntyy uudestaan tai ainakin jää energiatasolla "hillumaan".
Mutta en käsitä kohtaloa jossa äiti on pakotettu jättämään 3-vuotias lapsensa ja kuolemaan. Ajatus on lohduton. Halin nyt koko ajan omia lapsiani (olen jo saanut kuittia siitä) ja sanon entistäkin useammin että rakastan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin pelkään syöpää ja kuolemaa. En ole uskovainen, enkä usko mihinkään muuhun kuin että kuoleman jälkeen ei enää ole mitään. Toivotonta.
Tsemppiä ja voimia aapeelle, muuta en osaa sanoa.
No siinä 40-kympin tienoilla usein alkaa sisäistämään, että kuolema on tulossa. Ehkä sen voi kääntää positiiviseksi asiaksi arvostamalla elämäänsä niin kauan kun sitä kestää.
Tuo orvon kolmevuotiaan ikä ehkä saa minut ymmärtämään selkeämmin, mitä käyt läpi.
Olen itse opetellut optimistiksi. Tilanteessasi miettisin joka päivä, miten onnellisesti asiat ovat, että oma lapseni on jo yhdeksänvuotias. Että olen saanut elää verrattain terveenä tänne asti hänen äitinään. Hän pärjää varmasti jo aika hyvin, jos minulle käy kehno.
Ei tietysti paljon lohduta jos itselläsi on taaperoikäinen, mutta siinäkin tapauksessa hän on kuitenkin jo ehtinyt muodostaa persoonansa perustukset sinun kanssasi. Jne, ymmärrät varmaan mitä tarkoitan.
Koko meidän yhteiskuntamme on rakennettu uskolle, että kuolema ei tule koskaan, ainakaan minulle ja läheisilleni. Se pahentaa pelkoa, koska rakennamme elämämme illuusion varaan, ja suutumme silmittömästi, kun totuus pilkottaa.
Ja sitten kuitenkin, koko elämäntapamme on rakennettu ajatukselle, että kaiken tärkeän voi tehdä sitten eläkkeellä.
Itseäkin ahdistaa valtavasti sama aihe ja pelkään kuolemaa...tiedän niin monia nuoria, 30-45v syöpään kuolleita. Jatkuvasti noita tarinoita saa lukea lehdistäkin. Tuo on niin sattumankauppaa kenelle tuollainen aggressiivinen syöpä tulee. Siihen ei voi juuri mitenkään vaikuttaa.
Olen nyt iltasella miettinyt että ehkä sureminen on tämmöistä. Edellisen kerran menetin perheenjäsenen 20 vuotta sitten. Nyt alkaa realiteetit paukkua, ihmiset alkavat yksitellen tipahtelemaan lähipiiristä mitä enemmän ikää kertyy. Kunnes sit lopulta koittaa se oma vuoro.
Myös omien vanhempien kuolema pelottaa. Ja päivä päivältä sekin lähenee.
Tämmönen ajattelun kierre pitäisi katkaista koska se vie elämästä ilon.. ens viikolla menen lääkäriin juttelemaan työpsykalle. Pitää saada nuppi kuntoon lastenkin vuoksi.
Rankka kokemus kyllä.
Sun patti on rasvapatti kyllä varmaan.
Kannattaa miettiä ja kirjata ylös paperille kenen toivot hoitavan lapsia jos kuolet.
Kaveriko oli uskossa? Jos näin, hän on nyt hyvässä paikassa ja kivut pois.