Lue keskustelun säännöt.
Voiko tällainen liitto enää koskaan toimia?
Puolison vaihto edessä?
04.02.2019 |
Voiko sellainen liitto toimia, jossa vaimo työntää jatkuvasti miestä pois luotaan?
Ei kerro asioistaan, hakeudu lähelle ollessaan surullinen tai pura syvimpiä tuntojaan. Itkee surujaan yksin.
Haluaa tehdä kaiken itsenäisesti, ei hae turvaa edes synnyttäessä vaan haluaa tehdä senkin ilman puolisoa?
Kommentit (21)
Ei toimi. Terapiaan tai self help.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikös tuo ole täysin normaalia. Itse olen omituinen läheisriippuvainen. Se ,että ollaan parisuhteessa ei tarkoita, että sen jälkeen ei saa enää ikinä tehdä yksin mitään. Anna kumppanisi olla rauhassa.
Minkälainen suhteen tilanne on ollut parhaimmillaan? Onko luottoa koskaan ollut? Mikä syy itkuihin on? Tuskin kukaan syyttä suotta itkee. Kauan pari on ollut yhdessä ja mikä heidät sai aikoinaan yhdessä viihtymään ja perheen perustamaan?
Vierailija kirjoitti:
Tuostahan puuttuu luottamus puolisoa kohtaan. Herää vain kysymys, mitä puoliso teki, että luottamus meni?
Herää myös kysymys, miksi käännät keskustelun avuntarvitsijaa vastaan. Et taida olla kovinkaan empaattinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuostahan puuttuu luottamus puolisoa kohtaan. Herää vain kysymys, mitä puoliso teki, että luottamus meni?
Herää myös kysymys, miksi käännät keskustelun avuntarvitsijaa vastaan. Et taida olla kovinkaan empaattinen.
Yleensä syitä on niin sysissä kuin sepissäkin. Jokuhan on saanut tuon reaktion aikaiseksi ja luonnollinen epäilty on se toisen osapuolen käytös. Uskottomuus, narsismi, nillittäjien jne -ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minkälainen suhteen tilanne on ollut parhaimmillaan? Onko luottoa koskaan ollut? Mikä syy itkuihin on? Tuskin kukaan syyttä suotta itkee. Kauan pari on ollut yhdessä ja mikä heidät sai aikoinaan yhdessä viihtymään ja perheen perustamaan?
Syytä itkuihin en tiedä, kenties synnytys pelottaa? En tiedä.
Suhdetta takana n. 10 vuotta, josta naimisissa 7. Yksi lapsi ennestään.
Suhteemme ei todellakaan aina ole ollut tällainen, ensimmäisen lapsen kohdalla kaikki oli toisin.
Ehkä vastaus piilee siinä, että vaihtoehtosi oli jatkaa näin tai ero, mutta ei pohdintaa siitä, miten palauttaa hyvä suhde. Minuakin itkettäisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alkuperäinen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkälainen suhteen tilanne on ollut parhaimmillaan? Onko luottoa koskaan ollut? Mikä syy itkuihin on? Tuskin kukaan syyttä suotta itkee. Kauan pari on ollut yhdessä ja mikä heidät sai aikoinaan yhdessä viihtymään ja perheen perustamaan?
Syytä itkuihin en tiedä, kenties synnytys pelottaa? En tiedä.
Suhdetta takana n. 10 vuotta, josta naimisissa 7. Yksi lapsi ennestään.
Suhteemme ei todellakaan aina ole ollut tällainen, ensimmäisen lapsen kohdalla kaikki oli toisin.
No mietippä sitten miten itse olet käyttäytynyt viime aikoina. Voihan tosin olla niinkin, ettei vauva ole sinun ja se selviää väistämättä lapsen synnyttyä.
Vierailija kirjoitti:
Alkuperäinen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkälainen suhteen tilanne on ollut parhaimmillaan? Onko luottoa koskaan ollut? Mikä syy itkuihin on? Tuskin kukaan syyttä suotta itkee. Kauan pari on ollut yhdessä ja mikä heidät sai aikoinaan yhdessä viihtymään ja perheen perustamaan?
Syytä itkuihin en tiedä, kenties synnytys pelottaa? En tiedä.
Suhdetta takana n. 10 vuotta, josta naimisissa 7. Yksi lapsi ennestään.
Suhteemme ei todellakaan aina ole ollut tällainen, ensimmäisen lapsen kohdalla kaikki oli toisin.No mietippä sitten miten itse olet käyttäytynyt viime aikoina. Voihan tosin olla niinkin, ettei vauva ole sinun ja se selviää väistämättä lapsen synnyttyä.
Jos näin on niin saa kyllä rouva lähteä kalppimaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä voisin olla tuo kuvaamasi nainen paitsi etten ole raskaana. Yritin pitkään, hankin meille pariterapiaa ja yritin sielläkin kertoa tarpeistani. Terapeuttikin kuuli, hän sanoi olevansa huolissaan siitä kun puheissani niin usein toistui 'en jaksa (enää)" - itsekin havahduin siihen vasta hänen sanoessaan sen ääneen.
Hetken aikaa kuvittelin, että kyllä tämä tästä. Nyt on puoli vuotta terapian päättymisestä ja ollaan samassa jamassa. Sillä erotuksella, että minä olen luovuttanut. Teen omia tulevaisuuden suunnitelmiani, joihin mies ei kuulu. En tee niitä salaa, olen hänelle sanonut aikovani lähteä muutaman kuukauden kuluttua kun saan työasiat siihen kuntoon. Ilmeisesti hän ei ota sitä tosissaan koska edelleenkään häntä ei kiinnosta keskustella kanssani muusta kuin siitä, mitä tänään syödään. Luultavasti hän odottaa, että minä edelleen kulkisin itkien perässä ja ehdottaisin, että puhutaan, koska hän kyllä muistaa sanoa, että voin kyllä ilmoittaa hänelle, jos haluan että keskustellaan. Se mitä hän ei halua kuulla on vastaukseni, että jos hän vielä keskustella haluaa niin aloite on hänellä.
Meidän pitää perjantaihin mennessä ilmoittaa töihin kesälomatoiveet. Kerroin sen miehelle silloin kun päivä ilmoitettiin. Ehdotin, että istutaan alas suunnittelemaan. Muistutin vielä tänä viikonloppuna. Ei mitää kiinnostusta. Eilen totesin, että teen siis omat suunnitelmani. Eilisiltana ne tein; lähden kolmeksi viikoksi ulkomaille, tulen välillä töihin ja otan sitten toiset kolme viikkoa, palaan töihin ja uskon ja toivon, että alkusyksyllä on sopiva hetki sanoutua irti nykyisestä työstä ja palata yrittäjäksi.
Meillä ei ole lapsia eikä yhteistä omaisuutta, joten riittää että siirrån itseni ja tavarani muualle.
Vierailija kirjoitti:
Tuostahan puuttuu luottamus puolisoa kohtaan. Herää vain kysymys, mitä puoliso teki, että luottamus meni?
Tai sitten naisella on yksinkertaisesti muuri ympärillä. Minäkin koin sellaisen suhteen. Minun tapauksessani naisella oli ollut vaikea suhde alkoholisti-isäänsä ja alkoholismia suvussa muutenkin paljon. Tuloksena sitten äärimmäinen tunnemuuri ja "jokaisen on pärjättävä yksin" -asenne. Eihän se sitten pidemmän päälle kestänyt. Johti riitoihin, kun minäkin tunsin asemani jatkuvasti epävarmaksi kun ei tunnepuolesta riittävästi puhuttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen varmaan tuollainen nainen.
Minut hylättiin nuorena(heitettiin kotoa 16-vuotiaana ja katkaistiin välit koska en taipunut ääriuskovaisten vanhempieni vaatimuksiin liittyä lahkoon. Minut ulkoistettiin perheestä ja suvusta totaalisesti.). Jouduin pärjäämään elämässä yksin aivan liian varhain.
Puolisoni, johon pitkän prosessin jälkeen aloin luottaa, muuttui minun tultua raskaaksi - yhdessä suunniteltu ja toivottu lapsi. Hän jätti minut yksin kokemaan kaikki ne muutokset ja tunnekuohut mitä raskaana ollessa kokee. Hän pakeni töihin. Yritin pyytää tukea ja sitä että viettäisi kanssani aikaa, mies jatkoi työn asettamista etusijalle.
Lapsi syntyi ja olemme etääntyneet täysin. Olen yksin, mies aina töissä ja koska olen niin totaalisen loukattu siitä miten minut raskaanaollessa tavallaan hylättiin, en halua miestä enää edes lähelle. Eikä hän yritä. On aina töissä tai menoissaan.
Syy siis meillä minun käytökseeni on se että mies petti luottamukseni ja koin äärimmäisen väärällä hetkellä jälleen hylätyksi tulemisen.
Sain eilen keskusteltua vaimon kanssa, ja selvisi että on ilmeisesti masentunut? Oli lopettanut lääkärin ohjeen mukaan masennuslääkkeet joitain kuukausia sitten ja nyt kuulemma käytöksensä johtuu siitä.
En oikein tiedä mitä ajatella, ei tunnu kovin normaalilta jos ei pärjää ilman lääkkeitä? Ja miksei ole puhunut neuvolassa? Luulisi vatsassa kasvava vauva pitäisi elämässä kiinni?
Noh, riitahan siitä tuli ja rouva siirtyi sohvalle nukkumaan ja saa kyllä nukkua siellä puolestani loppuraskauden ajan. En enää jaksa maanitella, jos haluaa olla etäällä niin olkoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puolison vaihto edessä? kirjoitti:
Sain eilen keskusteltua vaimon kanssa, ja selvisi että on ilmeisesti masentunut? Oli lopettanut lääkärin ohjeen mukaan masennuslääkkeet joitain kuukausia sitten ja nyt kuulemma käytöksensä johtuu siitä.
En oikein tiedä mitä ajatella, ei tunnu kovin normaalilta jos ei pärjää ilman lääkkeitä? Ja miksei ole puhunut neuvolassa? Luulisi vatsassa kasvava vauva pitäisi elämässä kiinni?
Noh, riitahan siitä tuli ja rouva siirtyi sohvalle nukkumaan ja saa kyllä nukkua siellä puolestani loppuraskauden ajan. En enää jaksa maanitella, jos haluaa olla etäällä niin olkoon.
Asenteesi sairastuttaa hänet. Jos olet jo luovuttanut, eroa.
Vierailija kirjoitti:
Puolison vaihto edessä? kirjoitti:
Sain eilen keskusteltua vaimon kanssa, ja selvisi että on ilmeisesti masentunut? Oli lopettanut lääkärin ohjeen mukaan masennuslääkkeet joitain kuukausia sitten ja nyt kuulemma käytöksensä johtuu siitä.
En oikein tiedä mitä ajatella, ei tunnu kovin normaalilta jos ei pärjää ilman lääkkeitä? Ja miksei ole puhunut neuvolassa? Luulisi vatsassa kasvava vauva pitäisi elämässä kiinni?
Noh, riitahan siitä tuli ja rouva siirtyi sohvalle nukkumaan ja saa kyllä nukkua siellä puolestani loppuraskauden ajan. En enää jaksa maanitella, jos haluaa olla etäällä niin olkoon.Asenteesi sairastuttaa hänet. Jos olet jo luovuttanut, eroa.
Mutta eihän tuollainen ole normaalia! Tai tervettä millään muotoa.
Vierailija kirjoitti:
Minä voisin olla tuo kuvaamasi nainen paitsi etten ole raskaana. Yritin pitkään, hankin meille pariterapiaa ja yritin sielläkin kertoa tarpeistani. Terapeuttikin kuuli, hän sanoi olevansa huolissaan siitä kun puheissani niin usein toistui 'en jaksa (enää)" - itsekin havahduin siihen vasta hänen sanoessaan sen ääneen.
Hetken aikaa kuvittelin, että kyllä tämä tästä. Nyt on puoli vuotta terapian päättymisestä ja ollaan samassa jamassa. Sillä erotuksella, että minä olen luovuttanut. Teen omia tulevaisuuden suunnitelmiani, joihin mies ei kuulu. En tee niitä salaa, olen hänelle sanonut aikovani lähteä muutaman kuukauden kuluttua kun saan työasiat siihen kuntoon. Ilmeisesti hän ei ota sitä tosissaan koska edelleenkään häntä ei kiinnosta keskustella kanssani muusta kuin siitä, mitä tänään syödään. Luultavasti hän odottaa, että minä edelleen kulkisin itkien perässä ja ehdottaisin, että puhutaan, koska hän kyllä muistaa sanoa, että voin kyllä ilmoittaa hänelle, jos haluan että keskustellaan. Se mitä hän ei halua kuulla on vastaukseni, että jos hän vielä keskustella haluaa niin aloite on hänellä.
Meidän pitää perjantaihin mennessä ilmoittaa töihin kesälomatoiveet. Kerroin sen miehelle silloin kun päivä ilmoitettiin. Ehdotin, että istutaan alas suunnittelemaan. Muistutin vielä tänä viikonloppuna. Ei mitää kiinnostusta. Eilen totesin, että teen siis omat suunnitelmani. Eilisiltana ne tein; lähden kolmeksi viikoksi ulkomaille, tulen välillä töihin ja otan sitten toiset kolme viikkoa, palaan töihin ja uskon ja toivon, että alkusyksyllä on sopiva hetki sanoutua irti nykyisestä työstä ja palata yrittäjäksi.
Meillä ei ole lapsia eikä yhteistä omaisuutta, joten riittää että siirrån itseni ja tavarani muualle.
Tsemppiä uuteen elämään!
Minä annoin miehelle selvemmän uhkauksen. Hänellä oli lopulta kriisin eskaloiduttua vuorokausi aikaa ei vaan tehdä aloitetta keskusteluun vaan vetää se läpi aktiivisesti. Ja hän teki sen. Tiesi, että vaihtoehto on ero.
Puolison vaihto edessä? kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puolison vaihto edessä? kirjoitti:
Sain eilen keskusteltua vaimon kanssa, ja selvisi että on ilmeisesti masentunut? Oli lopettanut lääkärin ohjeen mukaan masennuslääkkeet joitain kuukausia sitten ja nyt kuulemma käytöksensä johtuu siitä.
En oikein tiedä mitä ajatella, ei tunnu kovin normaalilta jos ei pärjää ilman lääkkeitä? Ja miksei ole puhunut neuvolassa? Luulisi vatsassa kasvava vauva pitäisi elämässä kiinni?
Noh, riitahan siitä tuli ja rouva siirtyi sohvalle nukkumaan ja saa kyllä nukkua siellä puolestani loppuraskauden ajan. En enää jaksa maanitella, jos haluaa olla etäällä niin olkoon.Asenteesi sairastuttaa hänet. Jos olet jo luovuttanut, eroa.
Mutta eihän tuollainen ole normaalia! Tai tervettä millään muotoa.
Miten niin? Eikös ole aika normaalia masentua, kun on raskaana tunteettomalle ääliölle?
Vierailija kirjoitti:
Minä voisin olla tuo kuvaamasi nainen paitsi etten ole raskaana. Yritin pitkään, hankin meille pariterapiaa ja yritin sielläkin kertoa tarpeistani. Terapeuttikin kuuli, hän sanoi olevansa huolissaan siitä kun puheissani niin usein toistui 'en jaksa (enää)" - itsekin havahduin siihen vasta hänen sanoessaan sen ääneen.
Hetken aikaa kuvittelin, että kyllä tämä tästä. Nyt on puoli vuotta terapian päättymisestä ja ollaan samassa jamassa. Sillä erotuksella, että minä olen luovuttanut. Teen omia tulevaisuuden suunnitelmiani, joihin mies ei kuulu. En tee niitä salaa, olen hänelle sanonut aikovani lähteä muutaman kuukauden kuluttua kun saan työasiat siihen kuntoon. Ilmeisesti hän ei ota sitä tosissaan koska edelleenkään häntä ei kiinnosta keskustella kanssani muusta kuin siitä, mitä tänään syödään. Luultavasti hän odottaa, että minä edelleen kulkisin itkien perässä ja ehdottaisin, että puhutaan, koska hän kyllä muistaa sanoa, että voin kyllä ilmoittaa hänelle, jos haluan että keskustellaan. Se mitä hän ei halua kuulla on vastaukseni, että jos hän vielä keskustella haluaa niin aloite on hänellä.
Meidän pitää perjantaihin mennessä ilmoittaa töihin kesälomatoiveet. Kerroin sen miehelle silloin kun päivä ilmoitettiin. Ehdotin, että istutaan alas suunnittelemaan. Muistutin vielä tänä viikonloppuna. Ei mitää kiinnostusta. Eilen totesin, että teen siis omat suunnitelmani. Eilisiltana ne tein; lähden kolmeksi viikoksi ulkomaille, tulen välillä töihin ja otan sitten toiset kolme viikkoa, palaan töihin ja uskon ja toivon, että alkusyksyllä on sopiva hetki sanoutua irti nykyisestä työstä ja palata yrittäjäksi.
Meillä ei ole lapsia eikä yhteistä omaisuutta, joten riittää että siirrån itseni ja tavarani muualle.
Olet sanonut lähteväsi parin kuukauden kuluttua, mutta silti halusit tehdä yhteisiä kesäsuunnitelmia. Ei ihme, ettei mies usko sinun olevan tosissasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuostahan puuttuu luottamus puolisoa kohtaan. Herää vain kysymys, mitä puoliso teki, että luottamus meni?
Herää myös kysymys, miksi käännät keskustelun avuntarvitsijaa vastaan. Et taida olla kovinkaan empaattinen.
Syyllisen etsiminen on oleellisinta, sitä ei saa unohtaa. Sitten on helpompi ratkaista ongelma, ja kertoa toiselle osapuolelle - jätä se sika.
Tuostahan puuttuu luottamus puolisoa kohtaan. Herää vain kysymys, mitä puoliso teki, että luottamus meni?