Seurustella vai ei seurustella?
Olen pahassa paikassa ristiriitaisten tunteideni kanssa. Olen reilu parikymppinen nainen ja ollut parisuhteessa pian vuoden ihanan miehen kanssa. Koen rakastavani häntä ja hän minua. Meillä on yhteisiä tulevaisuuden suunnitelmia ja haveita. Kaikki melkein täydellistä.
Samaan aikaan muistelen toisinaan haikeana sinkkuaikojani ja niiden aikaista suhderintamalla olevaa jännitävempää elämää. Kaipaan uusiin ihmisiin vapaalla mielellä tutustumista, flirttailua, ensipusuja, jännittävää viestittelyä ja tapaamisia. Sitä kun kaikki ei vielä ole niin selvää.
Tämä tunne on ollut mukana välillä vahvemmin, välillä heikommin tapailusta lähtien. Ei siispä johdu kyllästymisestä, vaan ehkä jonkinlaisesta sisäisestä tarpeesta. Toisaalta haaveilen yhtälailla myös tasaisesta arjesta ja kodin sekä perheen rakentamisesta. Kaikkea ei kuitenkaan voi saada, mutta en tiedä kumpaa ääntä minun täytyisi kuunnella. Tuntuisi typerältä päästää rakas ja sopivalta tuntuva ihminen menemään, mutta samalla myös tuntuu, että en ole ehkä elänyt tarpeeksi pitkään sinkkuelämääni.
Kommentit (8)
Tän palstan perusteella naisista saa kyllä aika epätasapainoisen kuvan.
Vierailija kirjoitti:
Tän palstan perusteella naisista saa kyllä aika epätasapainoisen kuvan.
AWALT bro.
AWALT.
Kaikki on tuollaisia, sanoipa ne mitä hyvänsä.
"Tuollasia" = eli normaaleita naisia. Naisia ei ole tarkoitus rakastaa, vaan ymmärtää. Ja kun ymmärrät naisia, olet vapaa. You love her or you understand her.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tän palstan perusteella naisista saa kyllä aika epätasapainoisen kuvan.
AWALT bro.
AWALT.
Kaikki on tuollaisia, sanoipa ne mitä hyvänsä.
"Tuollasia" = eli normaaleita naisia. Naisia ei ole tarkoitus rakastaa, vaan ymmärtää. Ja kun ymmärrät naisia, olet vapaa. You love her or you understand her.
Idi nahui sinnekkin vaan.
Minusta tuollainen pohtiminen on tasapainoista. Mutta olenkin kiltti mies josta naiset eivät välitä.
Olet vielä tosi nuori, mene jos kiinnostaa mennä. Jos sinusta tuntuu jo vuoden jälkeen tuolta, niin entä kun on asuntolaina ja muksu?
Itse löysin kolmekymppisenä miehen, joka on minulle paljon sopivampi kuin kukaan entisistä. Nyt tuntuu siltä, että haluan asettua aloilleni, alkanut perhekin kiinnostaa.
Vietin ensimmäistä kertaa kunnolla aikaa sinkkuna 28-vuotiaana kun tunnustin itselleni, että en tahdo omakotitaloa ja perinteisiä häitä kuten aiemmat poikaystäväni. Kuinka ollakaan, pari vuotta myöhemmin tapasin ihanan miehen, jonka intressit ovat myös kerrostaloelämässä ja maistraattivihkimisessä, ties vaikka lapsiakin yrittäisi. Ja kaikki sanoivat, että juna meni jo - tämä on paras suhde, jossa olen ollut.
Sa olet viela tosi nuori, voisit tehda elamassa vaikka ja mita. Olette olleet suhteessa vasta vuoden ja mietit jo tuollaisia. Etkohan sa itsekin pohjimmiltasi tieda, etta sun on aika menna viela ja tehda asioita. Vapauta se toinenkin jos teilla on haaveet erilaiset viela tassa vaiheessa.
Sun ikaisena ma muutin ulkomaille yksin, ja olen vielakin samalla tiella. Ne jotka sanovat, etta "juna meni jo" ovat katkeria ja urautuneita. Ei elama yllattaen lopu tietyn ian saavuttaessa. Elama on uskomaton matka, jossa joka paiva on uusi mahdollisuus.
Tätä olen kyllä myös tosissani miettinyt, niin paljon siitä netin palstoilla varoitellaan. Ja vaikka luulisi löytäneensä, niin riski siihen, että alkaa perustaa perhettä kiireellä sittenkin väärän miehen kanssa, on iso.