Lue keskustelun säännöt.
Muita keillä ei ole koskaan oikein ollut kavereita?
30.01.2019 |
Kuka tunnistaa itsensä otsikosta?
Minä olen ollut lapsesta saakka todella ujo ja huono saamaan ystäviä. Muistan jo seurakunnan kerhossa alle kouluikäisenä, kun saatiin leikkiä nukeilla ja itse pukeutua hauskoihin vaatteisiin. Istuin yksin seinän vieressä katsellen kun muut leikkivät porukoissaan. Ruokin nukkea tuttipullosta ja ajattelin, että tykkään tästä leikistä, mutta kivempaa olisi jos joku leikkisi minunkin kanssani.
Alakoulussa ekalla tai tokalla oli vähän aikaa yksi Anne, jonka kanssa leikin vapaa-ajallakin ja koulussa olin hänen porukassaan, toki hänellä oli muitakin kavereita. Kerran opettaja sitten kysyi koko luokan kuullen, että onko sillä Tiinalla (eli minulla) yhtään kaveria? Oli kai huolissaan ja tarkoitti hyvää. Siihen eräs tyttö vastasi: "Tiina haluaisi olla Annen kaveri, mutta Anne ei halua olla Tiinan".
Sen jälkeen olin aina yksin. Inhosin välitunteja, koska minulla ei ollut ketään kenen kanssa olla. Tämä pieni tapahtuma vaikutti itsetuntoon todella paljon. Eihän se ole kenestäkään kiva kuulla koko luokan edessä kolmannelta osapuolelta, että sun kanssa ei haluta olla.
Yläasteella ja lukiossa oli yksi tyttö jonka kanssa juttelin välitunneilla, mutta vapaa-ajalla ei jostakin syystä koskaan nähty.
Oikeastaan ammattikorkeakoulusta on jäänyt yksi kaveriporukka, jonka kanssa satunnaisesti nähdään aina porukalla, mutta heitä en koe niin läheisiksi. Esimerkiksi jos jättäisin vain yhtäkkiä tulematta yhteisiin tapaamisiin, niin tuskin kauan kaipaisivat. Olen kyllä kiitollinen ja onnellinen näistä kavereista ja tapaamiset ovat mulle tärkeitä sosiaalisia tilanteita, joissa päästään vaihtamaan kuulumisia.
Mutta siis aina on se läheinen sydänystävä ja paras kaveri puuttunut. Tietenkin siihen on syynä myös oma luonteeni ja että olen aina ollut niin huono ottamaan kontaktia kehenkään, mutta se ystävän puuttuminen on aina ollut minulle kipeä paikka. Viihdyn omissa oloissani ja olen erittäin tottunutkin olemaan yksin, mutta kaipaan sitä että olisi se paras naispuolinen kaveri, jonka kanssa voisi puhua kaikesta ja jonka kanssa voisi vaikka matkustaa ja viettää aikaa. Mitä nyt ystävät tekevätkään.
Minusta vaan tuntuu, etten osaa hankkia ystäviä, enkä ole koskaan osannut. Se on minussa jotenkin ihan sisäsyntyistä. Sitten monet lapsuuden tilanteet, muun muassa tuo edellä mainittu on saanut minut varautuneeksi. Pelkään torjutuksi tulemista ja kamalin pelko on se, että joku olisi kanssani vaikka ei oikeasti haluaisikaan. Tiedättekö, jotenkin säälistä.
Onko muita, jotka ovat huonoja kaverisuhteiden luomisessa?
Kommentit (23)
Joo on, mulla ei oo oikein koskaan ollut ystävää eikä varsinkaan aikuisena. Mutta mun mielestä tää on ihan normaalia enkä koe stressiä, päin vastoin oon tyytyväinen ja onnellinen.
Mun tapauksessa syy lienee varautuneisuus, kasvoin huonossa väkivaltakodissa selkääni saaden ja opin että ihmisiin ei kannata luottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muista että kukaan muu ei määritä arvoasi paitsi sinä itse. Olet arvokas, ja sinulla on hyvät mahdollisuudet aivan normaaliin elämään. Olisiko joku yhdistys tai harrastustoiminta?
Joskus yksinolevilla on epärealistisia odotuksia, että löytyisi joku joka olisi aina minua varten. Sellaisista suhteista voi tulla kieroja riippuvuus ja vallankäyttösuhteita.
Mutta, aivan tavallista vuorovaikutusta voi jokainen harrastaa. Kaikkien kanssa ei voi puhua kaikesta, mutta useimpien kanssa voi puhua jostain.
Arkaluonteisista asioista voi kertoa vaikka auttaviin puhelimiin. Kyllä jossain on ystävä sullekin ap.
Voit myös vaihtaa toimintaympäristöä.
Älä anna periksi.
Samaistuin tekstiisi paljon. Olen vasta nyt parikymppisenä alkanut saamaan hyviä kavereita.
Tällä hetkellä paras ystäväni on mies, mutta olisi ihanaa löytää oma "bestis". =)
Tunnistan tekstistäsi joitakin samankaltaisuuksia verrattuna omaan lyhyeen elämääni. Minulla on ollut lapsuudessani muutamia leikkikavereita, mutta olen huomannut että monet lapsuuden ystävyyssuhteista olivat muotoutuneet enemminkin toisten aloitteesta. Voimakas sisäänpäinkääntyneisyys ja ujous on tehnyt ystävien saamisesta erittäin vaikeaa. Tämä on tullut iän myötä vieläkin enemmän esille.
Nimenomaan kontaktin ottaminen muihin aktiivisesti ja sellainen tietty avoimuuden puute omassa luonteessa vaikuttaa selkeästi omaan kaverittomuuteeni. Lisäksi tunnen itseni jotenkin kummalliseksi verrattuna muihin ihmisiin ja harvan kanssa kykenen olemaan luontevasti tai kokemaan ns. hengenheimolaisuutta.
Lapsuudessani olen myös muuttanut paljon paikkakunnalta toiselle ja jotenkin se on varmasti jäänyt kummittelemaan alitajuntaan, ettei mikään ihmissuhde tule kuitenkaan säilymään pitkään.
Tällä hetkellä olen täysin kaveriton uudella paikkakunnalla. Viihdyn paljon itsekseni, mutta kaipaan kyllä kovasti, että olisi edes yksi läheinen kaveri, jonka kanssa viettää aikaa. Olen kuitenkin ollut niin kauan itsekseni, etten varmaan edes osaa olla ystävä kenellekään.
Saan kuitenkin lohtua Jumalalta, sillä Hän on aina kanssani ja rakastaa, vaikkei kukaan muu niin tekisi.
En tiedä onko kommentistani mitään hyötyä, mutta jostakin syystä halusin kirjoittaa tänne jotakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joskus yksinolevilla on epärealistisia odotuksia, että löytyisi joku joka olisi aina minua varten. Sellaisista suhteista voi tulla kieroja riippuvuus ja vallankäyttösuhteita.
Mä olen aina ollut hyvin varovainen ihmissuhteissa siinäkin asiassa, etten olisi liian innokkaan ja takertuvaisen oloinen. Ehkä liiankin varovainen, joku on varmaan joskus luullut etten ole yhtään kiinnostunut.
Yläasteellakaan en koskaan uskaltanut kysyä siltä kaveriötani, että voitasko nähdä myös vapaa-ajalla. Pelkäsin niin kamalasti kieltävää vastausta.
Onko täysin epärealistista ajatella, että vielä joskus löytäisin sen parhaan kaverin? En oleta että joku olisi aina minua varten, mutta kuitenkin sellainen ystävä, jonka kanssa voisi rennosti viettää aikaa?
Olen kateellinen niille, joilla on joku vaikka lapsuudesta asti säilynyt paras kaveri tai jopa laaja kaveripiiri.
Vierailija kirjoitti:
Joo on, mulla ei oo oikein koskaan ollut ystävää eikä varsinkaan aikuisena. Mutta mun mielestä tää on ihan normaalia enkä koe stressiä, päin vastoin oon tyytyväinen ja onnellinen.
Mun tapauksessa syy lienee varautuneisuus, kasvoin huonossa väkivaltakodissa selkääni saaden ja opin että ihmisiin ei kannata luottaa.
Olen pahoillani että olet kotoa saanut tuollaisen opin. Kenenkään ei pitäisi joutua kasvamaan väkivaltaisessa kodissa!
Mun ongelmat toki kuulostaa vähäpätöisiltä tuon rinnalla, koska suht hyvän lapsuuden sain viettää. Oma äitini oli välillä jokseenkin arvaamaton ja sain huudot kotona siitä kun minulla ei ollut kavereita ja koulussa kiusattiin, mutta mitään fyysistä väkivaltaa ei koskaan ollut.
Hyvä, että kuitenkin vaikutat tyytyväiseltä tilanteeseesi. Eivät kaikki kavereita edes kaipaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joskus yksinolevilla on epärealistisia odotuksia, että löytyisi joku joka olisi aina minua varten. Sellaisista suhteista voi tulla kieroja riippuvuus ja vallankäyttösuhteita.
Mä olen aina ollut hyvin varovainen ihmissuhteissa siinäkin asiassa, etten olisi liian innokkaan ja takertuvaisen oloinen. Ehkä liiankin varovainen, joku on varmaan joskus luullut etten ole yhtään kiinnostunut.
Yläasteellakaan en koskaan uskaltanut kysyä siltä kaveriötani, että voitasko nähdä myös vapaa-ajalla. Pelkäsin niin kamalasti kieltävää vastausta.
Onko täysin epärealistista ajatella, että vielä joskus löytäisin sen parhaan kaverin? En oleta että joku olisi aina minua varten, mutta kuitenkin sellainen ystävä, jonka kanssa voisi rennosti viettää aikaa?
Olen kateellinen niille, joilla on joku vaikka lapsuudesta asti säilynyt paras kaveri tai jopa laaja kaveripiiri.
Miksi et löytäisi? :D Ei ole minusta lainkaan epärealistista.
Vierailija kirjoitti:
Samaistuin tekstiisi paljon. Olen vasta nyt parikymppisenä alkanut saamaan hyviä kavereita.
Tällä hetkellä paras ystäväni on mies, mutta olisi ihanaa löytää oma "bestis". =)
Ihanaa että olet alkanut saada kavereita ja että kuitenkin on mies, joka on samalla paras kaverisi. Sekin on jo hyvin. Mutta ymmärrän, että kaipaat myös sitä omaa bestistä. Miehen kanssa kuitenkin jakaa elämän ja näet häntä kotona koko ajan, niin varmaan kiva että olisi joku muukin tärkeä sosiaalinen kontakti. Toivottavasti vielä löydät sen bestiksen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan tekstistäsi joitakin samankaltaisuuksia verrattuna omaan lyhyeen elämääni. Minulla on ollut lapsuudessani muutamia leikkikavereita, mutta olen huomannut että monet lapsuuden ystävyyssuhteista olivat muotoutuneet enemminkin toisten aloitteesta. Voimakas sisäänpäinkääntyneisyys ja ujous on tehnyt ystävien saamisesta erittäin vaikeaa. Tämä on tullut iän myötä vieläkin enemmän esille.
Nimenomaan kontaktin ottaminen muihin aktiivisesti ja sellainen tietty avoimuuden puute omassa luonteessa vaikuttaa selkeästi omaan kaverittomuuteeni. Lisäksi tunnen itseni jotenkin kummalliseksi verrattuna muihin ihmisiin ja harvan kanssa kykenen olemaan luontevasti tai kokemaan ns. hengenheimolaisuutta.
Lapsuudessani olen myös muuttanut paljon paikkakunnalta toiselle ja jotenkin se on varmasti jäänyt kummittelemaan alitajuntaan, ettei mikään ihmissuhde tule kuitenkaan säilymään pitkään.
Tällä hetkellä olen täysin kaveriton uudella paikkakunnalla. Viihdyn paljon itsekseni, mutta kaipaan kyllä kovasti, että olisi edes yksi läheinen kaveri, jonka kanssa viettää aikaa. Olen kuitenkin ollut niin kauan itsekseni, etten varmaan edes osaa olla ystävä kenellekään.
Saan kuitenkin lohtua Jumalalta, sillä Hän on aina kanssani ja rakastaa, vaikkei kukaan muu niin tekisi.
En tiedä onko kommentistani mitään hyötyä, mutta jostakin syystä halusin kirjoittaa tänne jotakin.
Kiva että kirjoitit! On mukava kuulla kokemuksia muiltakin ujoilta ja sisäänpäinkääntyneiltä.
Toivottavasti löydät vielä ystävän harrastuksista, töistä, opiskeluista... Mitä ikinä teetkin.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joskus yksinolevilla on epärealistisia odotuksia, että löytyisi joku joka olisi aina minua varten. Sellaisista suhteista voi tulla kieroja riippuvuus ja vallankäyttösuhteita.
Mä olen aina ollut hyvin varovainen ihmissuhteissa siinäkin asiassa, etten olisi liian innokkaan ja takertuvaisen oloinen. Ehkä liiankin varovainen, joku on varmaan joskus luullut etten ole yhtään kiinnostunut.
Yläasteellakaan en koskaan uskaltanut kysyä siltä kaveriötani, että voitasko nähdä myös vapaa-ajalla. Pelkäsin niin kamalasti kieltävää vastausta.
Onko täysin epärealistista ajatella, että vielä joskus löytäisin sen parhaan kaverin? En oleta että joku olisi aina minua varten, mutta kuitenkin sellainen ystävä, jonka kanssa voisi rennosti viettää aikaa?
Olen kateellinen niille, joilla on joku vaikka lapsuudesta asti säilynyt paras kaveri tai jopa laaja kaveripiiri.
Miksi et löytäisi? :D Ei ole minusta lainkaan epärealistista.
Tuntuu että aikuisena työelämässä se kavereiden löytäminen on vaan entistä hankalampaa, kun muutenkin oon tämmöinen sisäänpäinkääntynyt jurottaja. :D Monilla on kuitenkin oma perhe-elämä ja omat sosiaaliset kontaktit... Ei monikaan varmaan edes kaipaa mitään uusia kavereita.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joskus yksinolevilla on epärealistisia odotuksia, että löytyisi joku joka olisi aina minua varten. Sellaisista suhteista voi tulla kieroja riippuvuus ja vallankäyttösuhteita.
Mä olen aina ollut hyvin varovainen ihmissuhteissa siinäkin asiassa, etten olisi liian innokkaan ja takertuvaisen oloinen. Ehkä liiankin varovainen, joku on varmaan joskus luullut etten ole yhtään kiinnostunut.
Yläasteellakaan en koskaan uskaltanut kysyä siltä kaveriötani, että voitasko nähdä myös vapaa-ajalla. Pelkäsin niin kamalasti kieltävää vastausta.
Onko täysin epärealistista ajatella, että vielä joskus löytäisin sen parhaan kaverin? En oleta että joku olisi aina minua varten, mutta kuitenkin sellainen ystävä, jonka kanssa voisi rennosti viettää aikaa?
Olen kateellinen niille, joilla on joku vaikka lapsuudesta asti säilynyt paras kaveri tai jopa laaja kaveripiiri.
Miksi et löytäisi? :D Ei ole minusta lainkaan epärealistista.
Tuntuu että aikuisena työelämässä se kavereiden löytäminen on vaan entistä hankalampaa, kun muutenkin oon tämmöinen sisäänpäinkääntynyt jurottaja. :D Monilla on kuitenkin oma perhe-elämä ja omat sosiaaliset kontaktit... Ei monikaan varmaan edes kaipaa mitään uusia kavereita.
-ap
Eiihän työpaikalla voi näin ajatella ellei ole mahdollisuutta vetäytyyä johonkin nurkkaaaan yksinään kuorimaan perunoita. Itte en kyllä ainakaan selllaista haluaa kiska olen kiinnostunut ihhmisistä ja heidän tarinoistaaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joskus yksinolevilla on epärealistisia odotuksia, että löytyisi joku joka olisi aina minua varten. Sellaisista suhteista voi tulla kieroja riippuvuus ja vallankäyttösuhteita.
Mä olen aina ollut hyvin varovainen ihmissuhteissa siinäkin asiassa, etten olisi liian innokkaan ja takertuvaisen oloinen. Ehkä liiankin varovainen, joku on varmaan joskus luullut etten ole yhtään kiinnostunut.
Yläasteellakaan en koskaan uskaltanut kysyä siltä kaveriötani, että voitasko nähdä myös vapaa-ajalla. Pelkäsin niin kamalasti kieltävää vastausta.
Onko täysin epärealistista ajatella, että vielä joskus löytäisin sen parhaan kaverin? En oleta että joku olisi aina minua varten, mutta kuitenkin sellainen ystävä, jonka kanssa voisi rennosti viettää aikaa?
Olen kateellinen niille, joilla on joku vaikka lapsuudesta asti säilynyt paras kaveri tai jopa laaja kaveripiiri.
Miksi et löytäisi? :D Ei ole minusta lainkaan epärealistista.
Tuntuu että aikuisena työelämässä se kavereiden löytäminen on vaan entistä hankalampaa, kun muutenkin oon tämmöinen sisäänpäinkääntynyt jurottaja. :D Monilla on kuitenkin oma perhe-elämä ja omat sosiaaliset kontaktit... Ei monikaan varmaan edes kaipaa mitään uusia kavereita.
-ap
Eiihän työpaikalla voi näin ajatella ellei ole mahdollisuutta vetäytyyä johonkin nurkkaaaan yksinään kuorimaan perunoita. Itte en kyllä ainakaan selllaista haluaa kiska olen kiinnostunut ihhmisistä ja heidän tarinoistaaan.
Töissä puhun kyllä kollegojen kanssa töihin liittyvistä asioista ja työ on hyvin pitkälti tiimityötä, joten ei siellä olekaan kauheasti mahdollista istua yksin nurkassa. :)
Minussa on vain se vika kaikkien muiden vikojen lisäksi, että minun on hyvin vaikea lähteä luontevasti juttelemaan omista asioistani vaikka tauolla. Sitä kai se tutustuminen ja ystävystyminen vaatisi, että juteltaisiin niitä näitä.
Pelkään vaan, ettei muita kiinnosta jos pölötän omista jutuista. Tai toisaalta että pidetään liian uteliaana, jos alan kysellä työkaverilta hänen elämästään. Oon niin huono näissä sosiaalisissa tilanteissa. :D
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, sun täytyy uskaltautua ulos kuorestasi! Siitä se lähtee. :) Et ainakaan menetä mitään, jos yrität kysellä työkavereiden elämästä ja kerrot omastasi. :)
Vierailija kirjoitti:
Ap, sun täytyy uskaltautua ulos kuorestasi! Siitä se lähtee. :) Et ainakaan menetä mitään, jos yrität kysellä työkavereiden elämästä ja kerrot omastasi. :)
Juu, noinhan on. Totta puhut.
Se on vain helpommin sanottu kuin tehty. Tai ainakin minulle se yhtäkkiä tuntuu vaikealta alkaa avoimeksi. Tää tyhmä ajatus, ettei ketään kiinnosta mun jutut, on vaan niin pinttynyt mun päähän... Pitäisi muuttaa ajatusmallia. :)
-ap
Mies 39 vuotias. Ei ole ikinä ollut oikeita kavereita. Joka paikassa kiusattu. Ala asteelta amkhon ja yliopistoon. On jatkunut töissä. Koska on pitkiä työttömyysjaksoja niin sitä on jaksanut. On käynyt mielessä tehdä töitä mitä saisin tehdä yksin.
En ole ikinä ollut sosiaalinen. Lapsuudenperheessäni oli alkoholismia ja köyhyyttä. Olin nuorena masentunut.
Yksinolo, joskus tuntuu, että se on enemmän ongelma muille kuin itselle. Uppoudun helposti kirjojen maailmaan.
Olen eronnut mutta minulla on yksi lapsi. Hänelle toivon laajaa ystäväpiiriä, mutta en valitettavasti osaa näyttää esimerkkiä, se eniten vaivaa.
Olen luultavasti loppuelämäni yksin.
Nainen, 44v
Onpa ihanaa, että kerrankin ketju, jossa puhutaan oikeasta asiasta. Tällaistahan tämän pitäisi olla. Vertaistukea anonyyminä, keskustelua ajankohtaista asioista. Eikä tällaista...no, tiedätte.
Kiitos sulle ap, aloituksesta ja kaikkea hyvää, samaistun tekstiisi.
Mulla ei ole koskaan ollut yhtään naispuolista kaveria, olen nainen. Ainoat kaverit mulla on ollut 3 seurustelukumppaniani, joiden kanssa olen ollut. En ole kenenkään kanssa niistä enää yhdessä, mutta yksi on edelleen hyvä kaveri. Muuten ei ole kavereita näkynyt, koulussa kiusattu, aikuisena vain vältelty ja syrjitty. En tiedä onko syy sitten se, että on korkea älykkyysosamäärä, olen Mensan jäsenkin, eli en vaan jotenkin osaa kommunikoida ihmisten kanssa sellaisella tavalla, että minusta pidettäisiin. Minua kyllä esim. töissä kunnioitetaan ja kuunnellaan, ja halutaan tiimiin koska olen kova tekijä, mutta ei mun kanssa vapaa-ajalla kukaan halua aikaa viettää. Mutta eipä se mitään, en minä ole lapsuuden jälkeen ihmeemmin kyllä mitään kavereita kaivannutkaan.
Oma syy.