Lue keskustelun säännöt.
Muita keillä ei ole koskaan oikein ollut kavereita?
30.01.2019 |
Kuka tunnistaa itsensä otsikosta?
Minä olen ollut lapsesta saakka todella ujo ja huono saamaan ystäviä. Muistan jo seurakunnan kerhossa alle kouluikäisenä, kun saatiin leikkiä nukeilla ja itse pukeutua hauskoihin vaatteisiin. Istuin yksin seinän vieressä katsellen kun muut leikkivät porukoissaan. Ruokin nukkea tuttipullosta ja ajattelin, että tykkään tästä leikistä, mutta kivempaa olisi jos joku leikkisi minunkin kanssani.
Alakoulussa ekalla tai tokalla oli vähän aikaa yksi Anne, jonka kanssa leikin vapaa-ajallakin ja koulussa olin hänen porukassaan, toki hänellä oli muitakin kavereita. Kerran opettaja sitten kysyi koko luokan kuullen, että onko sillä Tiinalla (eli minulla) yhtään kaveria? Oli kai huolissaan ja tarkoitti hyvää. Siihen eräs tyttö vastasi: "Tiina haluaisi olla Annen kaveri, mutta Anne ei halua olla Tiinan".
Sen jälkeen olin aina yksin. Inhosin välitunteja, koska minulla ei ollut ketään kenen kanssa olla. Tämä pieni tapahtuma vaikutti itsetuntoon todella paljon. Eihän se ole kenestäkään kiva kuulla koko luokan edessä kolmannelta osapuolelta, että sun kanssa ei haluta olla.
Yläasteella ja lukiossa oli yksi tyttö jonka kanssa juttelin välitunneilla, mutta vapaa-ajalla ei jostakin syystä koskaan nähty.
Oikeastaan ammattikorkeakoulusta on jäänyt yksi kaveriporukka, jonka kanssa satunnaisesti nähdään aina porukalla, mutta heitä en koe niin läheisiksi. Esimerkiksi jos jättäisin vain yhtäkkiä tulematta yhteisiin tapaamisiin, niin tuskin kauan kaipaisivat. Olen kyllä kiitollinen ja onnellinen näistä kavereista ja tapaamiset ovat mulle tärkeitä sosiaalisia tilanteita, joissa päästään vaihtamaan kuulumisia.
Mutta siis aina on se läheinen sydänystävä ja paras kaveri puuttunut. Tietenkin siihen on syynä myös oma luonteeni ja että olen aina ollut niin huono ottamaan kontaktia kehenkään, mutta se ystävän puuttuminen on aina ollut minulle kipeä paikka. Viihdyn omissa oloissani ja olen erittäin tottunutkin olemaan yksin, mutta kaipaan sitä että olisi se paras naispuolinen kaveri, jonka kanssa voisi puhua kaikesta ja jonka kanssa voisi vaikka matkustaa ja viettää aikaa. Mitä nyt ystävät tekevätkään.
Minusta vaan tuntuu, etten osaa hankkia ystäviä, enkä ole koskaan osannut. Se on minussa jotenkin ihan sisäsyntyistä. Sitten monet lapsuuden tilanteet, muun muassa tuo edellä mainittu on saanut minut varautuneeksi. Pelkään torjutuksi tulemista ja kamalin pelko on se, että joku olisi kanssani vaikka ei oikeasti haluaisikaan. Tiedättekö, jotenkin säälistä.
Onko muita, jotka ovat huonoja kaverisuhteiden luomisessa?
Kommentit (23)
Minä olen aina ollut kaveriton, mutta se on ollut ongelma ainoastaan minun vanhemmilleni ja aiemmalle seurustelukumpppanille. En vain jaksa olla vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Paljon mukavampi istua vain hiljaa, jos ei ole mitään oikeaa asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on laaja tuttavapiiri töistä ja harrastuksista, mutta olen aina ollut aika huono kaveeraamaan kenenkään kanssa. Nuorempana suretti, että mulla ei ollut ns. parasta kaveria, mutta vanhemmiten olen todennut, että eipä se ole välttämätöntäkään. Tulen kyllä muuten hyvin toimeen ihmisten kanssa, mutta ihan lähipiiriini en halua päästää kuin puolison ja sisarukseni.
Hmm. Riippuu tosi paljon kyllä työpaikasta onko tuommoinen ollenkaan järkevää. Itse olen miesvaltaisessa firmassa, ja kukaan ei kertoile meillä henkilökohtaisista asioistaan ja elämästään. Juttelut on tyyliä autot, uudet pelit, elektroniikka, urheilu. Ei kyllä saisi täällä kavereita jos alkaisi selittää jotain perhejuttujaan.