Parempi myöhään..
Puolitoista vuotta olen potenut nousujohteista vauvakuumetta. Tunnen olevani valmis isyyteen. Olen valmistunut unelma-ammattiin ja kiinnostavassa vaiheessa työelämässä. Oloni on oikein aikuismainen.
Tämä tapahtui myöhään, vasta nelikymppisenä. Aiemmin en kaivannut jälkikasvua. Olen neljättä vuotta suhteessa ihanan naisen kanssa, joka haluaa viettää loppuelämänsä kanssani. Hän ei halua lapsia ja kertoi sen rakkautemme alussa. Se ei haitannut, koska en silloin tuntenut tarvetta lisääntymiseen, vaikka olimme molemmat iässä, jossa viimeistään pitäisi aktivoitua lasten hankintaan.
Olen aina pitänyt lapsista. Viime vuosina olen saanut mahtavia elämyksiä kurkistamalla lapsiperhe-elämään läheisteni jälkikasvun seurassa. En unohda ikinä vastasyntyneen vauvan tuhinaa sylissäni, puuron syöttämistä kaksivuotiaalle tai sitä miten sain kolmevuotiaan nukahtamaan iltasatua lukiessani.
Puolisoni hoitaa lapsia työkseen ja on hyvin läheinen sukulaislastensa kanssa. Työn ja lähipiirin tuomat lapsikontaktit riittävät hänelle mainiosti. Oman lapsen tuoma vastuu olisi hänen mukaansa liikaa. Ja vaikka lisääntymishaluja olisikin, niin aikaikkuna lasten hankintaan on sulkeutumassa.
Vauvakuumeeni on sitä tasoa, että uskon katuvani, jos en tee asialle mitään. Olemme keskustelleet tästä puolisoni kanssa. Hän ymmärtää, että saatan päätyä valitsemaan elämän ilman häntä, säilyttääkseni mahdollisuuden saada vielä lapsia.
Kivutonta ratkaisua ei ole. Pitäisikö vain hyväksyä aiemmat valintansa, käydä läpi lapsettomuuden aiheuttama suruprosessi ja etsiä elämälle uusia merkityksiä? Vai lopettaa biologisen kellon torkutus ja hypätä tuntemattomaan? Saattaisin jäädä ilman kumppania ja perhettä, mutta olisin ainakin yrittänyt. Ehkä kävisi niin onnellisesti, että erosta toivuttuani, sopiva henkilö kumppaniksi ja lapseni äidiksi löytyisi. Pääsisin vielä väsymään vauva-arjessa, touhuamaan taaperon kanssa ja viisikymppisenä viemään ekaluokkalaista kouluun.
Oletko ollut vastaavassa tilanteessa? Minkälaisia valintoja olet tehnyt ja mitä niistä on seurannut? Lukisin mielelläni muiden kokemuksia aiheesta.
Tai kerro, minkälaisia ajatuksia teksti herätti, vaikka et olisikaan itse ollut samanlaisessa tilanteessa. Kaikki kommentit ovat tervetulleita :)
Kommentit (2)
Olen 35-vuotias nainen ja pitkään olin sitä mieltä, että en koskaan halua omia lapsia. Kuitenkin iän myötä ajatus omasta lapsesta on alkanut kummitella enemmän ja enemmän ja itsestänikin alkaa tuntua, että kadun myöhemmin, mikäli en edes yritä. Minulla ei ole kumppania, joten kovasti olen pohtinut uskaltaisinko oikeasti aktivoitua asian suhteen yksin. Jaksaisinko ja pärjäisikö yksin lapsen kanssa.
Siinä mielessä naisena tilanteeni on helpompi, että minun on mahdollista saada lapsi yksinkin, teoriassa ainakin. Eihän koskaan tiedä tuleeko raskaaksi vai ei, mutta olen itse kallistumassa sille kannalle, että ainakin haluan yrittää, sillä en halua ottaa riskiä, että kadun katkerasti 10 vuoden kuluttua.
Hei,
Olipa koskettavaa lukea rehellinen tekstisi. Tilanteesi ei ole mitenkään helppo. Olet unelma-ammatissa ja hyvässä parisuhteessa ja silti jotain puuttuu. Nelikymppisyys on tietynlainen tarkastelun paikka jälleen elämän ja valintojen ja suunnan suhteen. Miehillä onneksi aikaikkuna ei ole niin kiveen hakattu kuin naisilla.
Olen itse sellaisessa tilanteessa, että olen haaveillut omasta perheestä aina ja seurustellutkin tietysti aikanaan vakavastikin mutta en vuosiin. Tein isoja ratkaisuja elämäni suhteen muutama vuosi sitten, kun jätin entisen työni, joka ei enää antanut mitään ja laitoin kaiken pakettiin ja lähdin rinkka selässä maailmalle. Sille oli silloin tarve. Sitten kun siitä sain tarpeekseni, palasin Suomeen ja opiskelin myös unelma-ammatin itselleni ja sillä saralla haen nyt jalansijaa.
Mutta lapsiasia oli otettava pöydälle, koska aikaikkuna on sulkeutumassa. Minulle on nyt tehty koeputkihedelmöitys luovutetuilla sukusoluilla ja pian päästään toivon mukaan siirtoon. Takuitahan mistään ei ole ja kaikki jännittää ja rahallinen tilanne kauhistuttaa.
Tässäpä lyhykäisyydessään tarinani vaihtariksi :) Tsemppiä sinulle ja teille isoihin päätöksiin, kyllä ajan kanssa asiat aina selviävät.